hei,
voitko kertoa tarinasi. luin rivien välistä, että olet kärsinyt paljon.
voitko kertoa tarinasi. luin rivien välistä, että olet kärsinyt paljon.
bibolle
mies vaan
6507
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Lue tuolta aiemmista jutuista. Bipo kirjoitti siellä omalla nimimerkillään otsikolla Mielialan vaihtelut.
Tosiaankin kaikkea on tullut käytyä läpi. Olen tänne tosiaankin kirjoitellut ainakin viimeaikoina jonkun verran. Tulee vähän purettua tota pahaa oloa ja muutenkin on kiva saada vertaistukea muilta. On myös ihan kiva lukea omia tekstejään jälkeenpäin niin pysyy kärryillä oman elämänsä eri käänteissä. Kuten mahonkikaunotar tuossa vihjasi niin olen kirjoittanut otsikolla "mielialan vaintelut" tuolla muutama sivu taaksepäin. Sitten on näitä uudempia juttuja. Olisi niin paljon kerrottavaa, että kukaan ei vermaan enää jaksaisi edes sitä rotlaa lukea. Kiva kuulla, että olet lukenut mun juttuja. Jos haluat tietää jotain lisää niin kysy ihmeessä. Mikä on sinun elämäntilanteesi?
sorry että vastaan nyt vasta. mun elämä on päin puuta ihan riittävästi. kärsin epilepsiasta ja pakkoneuroosista. olin hyvin lähellä itsemurhaa v. 98 mutta onneksi en sitä tehnyt.
Olen taistellut jo yli 10v. tämän neuroosin kanssa ja voin vakuuttaa ,että voimat menee kun järki sanoo toista kun mieli. lisäksi työttömänä ei ole kiva olla. ei ole mitään pohjaa koko elämässä. Istumista ja oluen lipittämistä jotta mieli pysyis edes hieman paremmalla päällä tietäen että näin ei pitäs tehdä koska ei johda minnekään. lisäks aina kohdannut henkistä työpaikkakiusaamista ilman että itse on aloittanut. ja lapsena myös kiusattu silmälasien vuoksi. pienestä pitäen siis heikko itsetunto.
Olet sinäkin joutunut kärsimään kaikkea ja se on valitettavaa. Tämä ei ole mitään säälipisteiden antamista vaan olen ihan aidosti sitä mieltä. Minua aikoinaan myös kiusattiin koulussa ja olen muutenkin ollut aina perheen musta lammas. Olen syrjäytynyt kaikesta ja nykyään en ole edes jaksanut pitää ystävääni yhteyttä vaikka tässä olikin parempi jakso takana. Päideongelmia minulla ei ole, mutta rauhottavia joudun käyttämään ihan kiitettävästi koska kärsin niin paljon ahdistuksesta. Eilen meni juuri tupla-annoksia kaksi kun ei vaan helpottanu olo ja sen takia heräsinkin yöllä ja menin tietokoneelle. Psykiatrisella on ollut vähän puhetta avo-osastohoidosta ainakin sen aikaa kun saataisiin lääkitys kohdalleen. Ei tämä elämä muuten taida oikein miksikään muuttua. Lääkkeetkin tuppaa jäädä syömättä ahdistuskohtausten vuoksi kun voin niin pahoin silloin, että alkaisin kakomaan niitä ylös. On taas muutenkin vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Taas on ns. sumua ilmassa. Tuli muuten mieleen, että syön yhtä epilepsialääkettä Deprakinea mielialantasaajana. Mulla myös pakko-oireista ajattelua jonkin verran. Pelkään bakteereita ja sairauksia ja oksentamisen pelko on ihan hirveä. Tiedän, että tää on niin hullua, mutta en suostu viemään lastani päivähoitoon kun pelkään niin paljon hänen sairastuvan siellä. En tiedä miten käy sitten kun lapsen pitäisi mennä esikouluun. Ostan varmaan jonkin tartuntataudeilta eristävän suojapuvun, heh, huumoria on revittävä sentään jostakin! Mites sinun päivä on tänään mennyt?
hei,
kiitti nopeasta vastauksesta. mä muuten syön juuri deprakinea epilepsiaan. ennen otin trileptalia mutta tulin täysin hulluksi.
sun bakteerikammo pitää nyt saada kuntoon kuten myös oksennuskammo. Haluaisin kysyä sulta, että millaista se oksennuskammo oikein on ,en ole koskaan kuullut sellaisesta? Onko se koko ajan alitajunnassa vai milloin?
En muuten kokenutkaan saavani säälipisteitä. tajusit näköjään heti ,että puhun aidosta hädästä ja tuskasta. Olen itse 35v. mies . entä sun ikäsi?
Näistä neuroosikuvioista ei pääse helpolla sen voin jo sanoa. Yksi tärkein asia on se , että sulla olis joku läheinen ystävä tai sukulainen joka tukisi sua ja auttais sua tässä asiassa. siitä ei yksin pysty helpolla nousemaan. kuten en minäkään olis edes tätä kirjoittamassa nyt ellei mulla olis ollut veli joka ymmärsi tukea ja tukea tukemisen jälkeen. Olisin tappanut itseni lopulta kun kukaan ei kestä sitä tuskaa kun 24h vuorokaudessa olet neuroosin orja.
En mä mitenkään hyvällä päällä ole nytkään. alitajunta muistuttaa aina neuroosista , työttömyydestä ja tästä helvetin hiljaisuudesta kun ei ole yhtään kaveria jonka kanssa vaihtaa sanaa. tv:stä ei tule mitään ja muutenkin täysin pilvinen ilma.
Joskus tekis mieli lähteä täältä kärsimästä tätä paskaa mutta mul ei onneksi käy mielessä se niinkuin se kävi silloin kun olin täysin loppu. Väkisin tulee miettineeksi omaa elämää ja kysyvän itseltään ,että miksi juuri mun pitää kärsiä tällaisesta eikä jonkun julkkisen vaikka joka rehvastelee rahoillaan , jotta huomais että raha ei ole kaikkea täällä vaan terveys ja ystävät. että sellaista. vastailepa vaan uudestaa.
Vastasin jo tohon aiempaan viestiin, mutta vastaan vielä tähänkin. Olen siis 23 vuotias eli en edes ole työelämässä ehtinyt kauan olemaan. 2002 aloitin työt ja vuosi kului niin tulin raskaaksi ja jäin äitiyslomalle. Töihin palattuani mopo lähti käsistä. Sen koommin ei ole ollut kuin riekaleet jäljellä.
Vaikka mulla on työ odottamassa, pelkään, että minut irtisanotaan jossain vaiheessa kaiken tämän jälkeen ja siihen minulla ei ole varaa. On liikaa velkaa. Kuitenkaan en tiedä menenkö töihin vielä joulukuussa vai jatkuuko kuntoutustuki. Se on ainakin varmaa, että olo ei ole ainakaan mennyt loman osalta parempaan suuntaan. Sen vuoksi sitä osastoa niin lämpimästi ollaan suositeltu kaiketi
En ole edes vanhemmilleni kertonut tästä kaikesta kovinkaan paljoa. He tietävät kyllä suurinpiirtein minkä vuoksi olen poissa töistä, mutta eivä oikein ymmärrä kuinka paha minulla on olla. Psykologini sanoo, että se ei näy minussa päällepäin juurikaan. Osaan jotenkin peittää tuskani. Muutenkin b-lausunnossa lukee, että sairaudentunto puutteelinen. Luulen suurinpiirtein tietäväni mitä se tarkoittaa.
Mieheeni en osaa kunnolla tukeutua vaikka luuli, että häneen jos johonkin voisin turvautua. Pelkään kai menettäväni hänet jos avaudun liikaa. Pelkään osastohoidon suhteen myös sitä, että kun kotiinpaluu koittaisi niin odottamassa ei ole kuin avioerolappu ja kiista huoltajuudesta.
Anonyymisti on niin paljon helpi purkaa huoliaan koska sen myötä löytää samanhenkisiä ihmisiä. Kaverinkin kanssa on erittäin hyvä keskustella, mutta kuten minulle on tyypillistä, en halua kuormittaa muita ja olla taakaksi.
Toi oksennuskammo on asia erikseen. Se on ollut jo lapsuudesta asti. Syytä en siihen tiedä, mutta en ole varma pääseekö siitä koskaan eroon. Jo pelkkä mahan kipristely tai palan tunne kurkussa saa paniikkikohtauksen aikaan ja rauhottavaa silloin tarvitaan. En myöskään nauti minkään laista alkoholia varmistaakseni, ettei minulle tule huono olo.
Muutenkin syön rauhottavia aika paljon, mutta mielestäni en ole jäänyt niihin koukkuun. En vaan voi sille mitään, että olo on ainakin iltaisin erittäin tukala.
Vuorokausirytmi olisi kanssa saatava kuntoon. Valvon myöhään ja olen päivällä väsynyt. Olen kuin haamu yön jälkeen. Osastolla saisin sen myös kohdilleen. Olisi niin taivaallista herätä pojan kanssa aikaisin, laittaa aamupalaa kaikessa rauhassa, käydä koiran kanssa lenkillä, laittaa päiväruokaa, ottaa siinä pojan kanssa vaikka pienet päikkärit, olla pojan kanssa vähän ulkona leikkimässä ja vaikka tehdä pihatöitä siinä samalla ja kun mies tulee töistä niin laittaisin jotain iltaruokaa ja poika nukkumaan ja sitten saisi rauhallisesti katsoa muutaman televisio-ohjelman ja mennä nukkumaan. Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta.
Minun päivärytmini on se, että nousen kun on pakko. En syö aamupalaa koska en jaksa laittaa sitä itselleni enkä pojalle vaan pistän pojalle jogurttia nokan alle ja odottelen, että poika on saanut syötyä. Sitten alkaa yksinäisyy ahdistamaan ja menen isoäitini luo pojan kanssa jossa poika saa päiväruoan. Haahuilen pojan kanssa päivän ja menen kotiin kun on varmaa, että en jää yksin. Koko talo tuntuu tyhjänä karmivalta.
Neuroosit on kyllä rasittavia. Ainainen likaisuuden tunne on kyllä inhottavaa. Varsinkin yleiset vessat ovat oikea murheenkryyni! En syö mielelläni seisovan pöydän ruokia. En uskalla ostaa tiettyjä tuotteita kaupasta kun pelkään niiden pilaantuvan koska en usko, että jääkaapissani on tarpeeksi viileää. Heitän ruokia paljon pois käytännössä katsoen turhaan. Siitä yleensä mieheni valittaa. Ruokia ostan vain tietyistä ravintoloista ja valikoin salaattipöydästä vain varmasti tuoreet tuotteet. On todella inhottava katsella vierestä kun kaverit syövät kahvilassa sämpyläänsä eivätkä ole pesseet käsiään ennen sitä. Minä en ryhtyisi ikinä moiseen. Jos en pesisi käsiäni niin ainakin tarvitsisin paperin tai kelmun. Blaaah. Silkkaa hulluutta vai mitä?
toi on hyvä kysymys, että:"miksi juuri minun pitää kärsiä?". Sitä minäkin olen jo vuodenpäivät pohtinut enkä ole vieläkään saanut vastausta. Kaikki muut ympärilläni elävät ihan normaalisti. Minulla on kaunis omakotitalo mieheni kanssa, iso piha, lapsi, työpaikka, kaksi kissaa, koira ja kaksi akvaariota. aina on ruokaa kaapissa ja mistään ei ole ollut puutetta. Kämppää on hyvinä kausina remontoitukin. Silti olen tässä jamassa. Eipä tunnu tuo sairastuminen valita aikaa eikä paikkaa kun tullakseen. Minun kohdalla ni se särki sen kauniin idyllin mikä minulla oli. Välillä mietin, että jos en olisi synnyttänyt niin olisinko tässä jamassa? Synnytys tuntui minusta laukaisevan tämän kaiken. Toiset sen sijaan sanovat, että olen ollut tällainen jo aiemmin. Totta on kyllä se, että rahalla ei voi terveyttään ostaa.
Mulla on yli vuosi terapiaa takana ja nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että ei kuulemma oikein edetä ja olo vain aina huononee lääkkeistäkin huolimatta. Tosin kyllä sitä lääkkeitä on tullut välillä unohdettua ottaakin. välillä on ollut muuten vaan lääkevastaisuutta, Sitä omaa henkilökohtasta kapinaa on yleensä kestänyt keskimäärin n. kaksi vuorokautta kunnes päässä tikittää jo sen verran, että lääkkeet on pakko ottaa.
Uskon todellakin sun hädän olevan aitoa. En kuitenkaan voi astua sinun asemaasi koska jokainen kokee asiat eri tavalla, mutta aina voi oppia jotain uutta. On hyvä jakaa tuskansa jonkun kanssa niin jaksaa paremmin huomiseen. Tuntuu hyvältä ajatella, että joku jossakin välittää vaikka edes tiedä toisen henkilöllisyyttä. Sillä ei ole edes merkitystä kun on kyse psyykkisistä asioista.
On hyvä, että sulla on veli joka ymmärtää. Tuki on vain silloin aitoa jos todellakin näkee toisen voivan huonosti eikä vähättele asiaa. Se vanha kunnon sanonta, että:"ota itseäsi niskasta kiinni, ryhdistäydy!", on aivan turhaa ja saa psyykkisesti kärsivän ihmisen vain käpertymään itseensä entistä enemmän.
Taas tuli kerrottua oikea elämänkerta, toivottavasti jaksoit lukea :-)! Olisi erittäin mukava kuulla sinusta taas.
ps. Otsikko kertoo paljon siitä mihin aikaa kirjoittelen tätä viestiä ;-), ja täällä vieläkin vain "sataa sataa ropisee..."...
-Bipo-