Tyttäreni (14-vuotias) on hyvin kypsä, fiksu, herkkä ja ujo tapaus. Viime keväänä hänellä alkoi esiintyä voimakasta vastenmielisyyttä koulua kohtaan. Sitä hänellä on oikeastaan ollut aina. Ekaluokkallakin hän jäi hyvin mielellään kotiin tai valehteli, että on kipeä. Poissaoloja hänellä on ollut aina. Seitsemännen luokan hän alkoi hyvin. Ennen joulua kuitenkin hän jäi pois. Poissaoloaika venyi. Ensin se oli pari päivää, sitten viikko, pian kaksi viikkoa. Joululoma tuli. Sen loppuessa hän löi jarrut kiinni jo kotiovella; kouluun hän ei halunnut mennä, hän koki kiusallisena muiden lasten utelut siitä, missä hän on ollut ja muiden vihjailut siitä, että hän vain lintsaa, mikä oikeastaan olikin totta. Tyttö sai luvan tenttiä loppuvuoden, hänelle etsittiin paikka erityisluokalta. Koulupsykologi, joka oli puhunut monesti tytön kanssa uskoi, että paikka sopii tyttärelleni.
Nyt hän on käynyt nämä kaksi viikkoa koulua ja kaikki tuntuu oleva yhtä helvettiä. Koulu tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa, sinne lähdetään hampaat irvessä ja itku kurkussa, kotiin tullaan ärtyneenä. Koulussa tätä ei ymmärretä, tytärtäni on jo uhattu sairaalakoululla, minne minä en häntä halua. Tänään hän lintsasi, kotoa kyllä lähti. Oli kaiketi lorvinut koulupäivän keskustassa. Olin kyllä suuttunut, mutta hän itse selitti, että koulunportilla oli alkanut liikaa ahdistamaan. Hän tuntuu kovin ilottomalta ja hiljaiselta. Huomenna ex-mieheni tulee hakemaan hänet kouluun. Huominen aamu on varmaan jo painajainen.
Mitä tässä voisi tehdä, kun koulu on niin vaikeaa? Erityisluokkakin on herkälle, sosiaalisia tilanteita aristavalle tytölle aivan väärä paikka. Hänellä ei ole yhtään ystäviä ja häntä on jo nyt haukuttu hänen pyöreydestään ja siitä, että hän tekee ahkerasti työnsä. Tyttö on sanonut, että inhoaa erityisopen niskaan hengittämistä ja uhkailua. Olen täysin neuvoton.
Nyt hän on käynyt nämä kaksi viikkoa koulua ja kaikki tuntuu oleva yhtä helvettiä. Koulu tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa, sinne lähdetään hampaat irvessä ja itku kurkussa, kotiin tullaan ärtyneenä. Koulussa tätä ei ymmärretä, tytärtäni on jo uhattu sairaalakoululla, minne minä en häntä halua. Tänään hän lintsasi, kotoa kyllä lähti. Oli kaiketi lorvinut koulupäivän keskustassa. Olin kyllä suuttunut, mutta hän itse selitti, että koulunportilla oli alkanut liikaa ahdistamaan. Hän tuntuu kovin ilottomalta ja hiljaiselta. Huomenna ex-mieheni tulee hakemaan hänet kouluun. Huominen aamu on varmaan jo painajainen.
Mitä tässä voisi tehdä, kun koulu on niin vaikeaa? Erityisluokkakin on herkälle, sosiaalisia tilanteita aristavalle tytölle aivan väärä paikka. Hänellä ei ole yhtään ystäviä ja häntä on jo nyt haukuttu hänen pyöreydestään ja siitä, että hän tekee ahkerasti työnsä. Tyttö on sanonut, että inhoaa erityisopen niskaan hengittämistä ja uhkailua. Olen täysin neuvoton.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Alempana oleva epätoivoinen äiti?
Mut jos et ole,niin ketju otsikolla kotiopetusko ainoa vaihtoehto tms..
"Alempana oleva epätoivoinen äiti?
Mut jos et ole,niin ketju otsikolla kotiopetusko ainoa vaihtoehto tms.."
En ole, ihmeellisen samanlainen tilanne.
On käynyt tuo tenttimisen vaihtoehto mielessä, olen siitä puhunutkin koulupsykologin kanssa, joka ei pitänyt sitä minään vaihtoehtona, Lahti ei kuulemma "katso hyvällä" kotiopiskelua.
kanssa jotenkin sumplittua et voitte esim meilailla,koska saman kaltaisessa tilanteessa olette,jos ei apua löydy,niin tukea ainakin kun tiedätte mitä toinen käy läpi.
Jaksamista teille,myös lapsille = )
samantapaista tytön kanssa ja hän taas halusi sairaalakouluun. Sinne pääsi, kävi koko vuoden ja se oli ehdottomasti ainoa/paras ratkaisu.
Tytär koki normaalikoulussa ahdistusta ja kiusaamista, koska oli kömpelyyttä ym. Tytär on myös herkkä ja totesi sairaalakoulun päättyessä, että siellä sai olla oma itsensä, eikä kukaan huomauttanut mistään. Oli erinomainen kannustava opettaja jne..Ja sairaalakouluhan on myös erityiskoulu.
Käytäpä tyttöä psykologilla ja kerro psykologille etukäteen tytön käytöksestä. Voisiko hän olla masentunut (kiusaaminenkin saa masentuneeksi)?
edelleenkin masennusta, ja sitä on hoidettu monin tavoin. Tilanne paheni yläasteella ja 8-luokalla oireilu voimistui ja tuli tosiaan stop koulunkäynnin kanssa. 9 luokka meni jo paremmin sairaalakoulussa ja jatkaa nyt kymppiluokalla.
Keskiarvo putosi yläasteelle siirtymisen jälkeen huomattavasti ja nyt tytöllä on oikeaa halua panostaa koulunkäyntiin ja pieni kymppiluokka on mieluinen oppimisympäristö.
Olen itse kokenut saman koulukammon,mitä tyttäresi. Minä lintsasin ja käännyin pois ennen kuin koulun ovet olivat liian lähellä, pysyttelin kotona tai menin kauemmas kävelylle ja palasin kotiin sitten kuin äitini oli mennyt töihinsä. Minä itse loin oman ongelmani, rupeamalla pelkäämään toisten mielipiteitä ja uteluita siitä miksi en tullut kouluun. Tämä omalla kohdallani johti erääseen paniikkihäiriön muotoon. Pääsin juuri ja juuri yläasteen läpi yksitys/pienryhmä opetuksessa. Nykyään, ollessani 18, olen kiitollinen uuden paikkakunnan ja täysin uuden koulun upeiden opettajien vaikutuksesta: en ole ollut poissa koulusta muuten kuin pakollisilla hammaslääkäri käynneillä.
ja mielestäni sitä ei oteta riitävän vakavasti.
Vanhempana olen nyt kaiken mahdollisen tehnyt ja ehdottanut, kun tunnen lapseni mutta kaikki kaatuu yleensä siihen että ei ole tarjota niitä keinoja jolla tuollaiset ongelmat saataisiin hoidettua.
Olenkin päättänyt että jos nuorelleni tulee vielä vakavampia oireita niin vien asian tutkittavaksi. Kaikki tahot joiden kanssa ollaan oltu tekemisissä ja onko ja kuinka paljon on virheitä tehty.