Järkyttäviä juttuja, en voi uskoa todeksi!
Minä kun luulin, ettei maailmassa parempaa ole kuin rakastava yhteys sukupolvien välillä - tällä palstallako on totuus?
Vanhempien tehtävä on opettaa lapsilleen elämässä tarvittavat perustiedot, sitten päästetään irti ja toivotaan parasta.
Isovanhempien homma on rakastaa ja tukea, neuvoja voi tarjota muttei tyrkyttää.
Mikä siinä on niin vaikeaa? Mistä tulevat nämä ruuantuputtaja-marisija-mummot ja änkyrät miniät, vierottamatta jääneet pojat ja manipuloivat tyttäret?
Minne unohtuivat ne ihanat viattomat lapsoset, joilla on oikeus odottaa rakkautta kaikilta näiltä valtataistelujensa sokaisemilta aikuisilta?
Kun lapset tulevat perheineen, he tulevat omasta halustaan yhdessä sovitulla aikataululla ja tuovat ilon tullessaan.
Pienet juoksevat syliin ja isot halaavat ohimennen. Mummolla on aikaa leikkiä ja lukea, laulaa ja keksiä hassutuksia. Ruokaa laitetaan yhdessä mikäli tulee nälkä ja kahvit keitetään, jos tuntuu siltä. Vanhemmilta kysytään, voiko lapsille tarjota karkkia tai jäätelöä. Homma toimii ja kaikilla on mukavaa, eikä pikku sotkut haittaa yhtikäs mitään.
Kasvatusvastuu on vanhemmilla ja heidän valintojaan pitää kunnioittaa. Ei ole väärin tehdä toisin kuin mummo teki aikanaan, kokemuksia toki voi kertoa ja samalla itsekin huomata menetelmiensä seurauksia. Arvosteleminen ei johda mihinkään, rakentavaa keskustelua syntyy useimmiten lapsen kehitysvaiheista juteltaessa.
Meillä ilmeisesti menee keskimääräistä paremmin, kuka tietäisi miksi?
Jotain elämää suurempaa on kaksivuotiaan kokovartalohalauksessa ja märässä pusussa, "minä olen mummun kulta" - sen aidommaksi ei ihminen tule!
Minä kun luulin, ettei maailmassa parempaa ole kuin rakastava yhteys sukupolvien välillä - tällä palstallako on totuus?
Vanhempien tehtävä on opettaa lapsilleen elämässä tarvittavat perustiedot, sitten päästetään irti ja toivotaan parasta.
Isovanhempien homma on rakastaa ja tukea, neuvoja voi tarjota muttei tyrkyttää.
Mikä siinä on niin vaikeaa? Mistä tulevat nämä ruuantuputtaja-marisija-mummot ja änkyrät miniät, vierottamatta jääneet pojat ja manipuloivat tyttäret?
Minne unohtuivat ne ihanat viattomat lapsoset, joilla on oikeus odottaa rakkautta kaikilta näiltä valtataistelujensa sokaisemilta aikuisilta?
Kun lapset tulevat perheineen, he tulevat omasta halustaan yhdessä sovitulla aikataululla ja tuovat ilon tullessaan.
Pienet juoksevat syliin ja isot halaavat ohimennen. Mummolla on aikaa leikkiä ja lukea, laulaa ja keksiä hassutuksia. Ruokaa laitetaan yhdessä mikäli tulee nälkä ja kahvit keitetään, jos tuntuu siltä. Vanhemmilta kysytään, voiko lapsille tarjota karkkia tai jäätelöä. Homma toimii ja kaikilla on mukavaa, eikä pikku sotkut haittaa yhtikäs mitään.
Kasvatusvastuu on vanhemmilla ja heidän valintojaan pitää kunnioittaa. Ei ole väärin tehdä toisin kuin mummo teki aikanaan, kokemuksia toki voi kertoa ja samalla itsekin huomata menetelmiensä seurauksia. Arvosteleminen ei johda mihinkään, rakentavaa keskustelua syntyy useimmiten lapsen kehitysvaiheista juteltaessa.
Meillä ilmeisesti menee keskimääräistä paremmin, kuka tietäisi miksi?
Jotain elämää suurempaa on kaksivuotiaan kokovartalohalauksessa ja märässä pusussa, "minä olen mummun kulta" - sen aidommaksi ei ihminen tule!
Vastaukset 12
Vanhimmat
minä haluaisin olevan ja lapsilla se onkin.
Olen nielenyt ylpeyteni ja joutunut myös ojentamaan mummoa jotta asiat menevät juuri siten kuten kirjoitit.
Minulle on aina ollut tärkeää että lapsillani on paljon ihmis-suhteita ja isovanhemmuus lapsen lapsia kohtaan on se kaikkein tärkein. Mukavaa kun lapseni saavat rakkautta muualtakin kuin meiltä vanhemmilta vain. Sellainen rikastuttaa lasta henkisesti.
Aluksi oli törmäyksiä mutta lasten etu oli minulle niin paljon tärkeämpi että tein töitä todella sen eteen että lasten ja isovanhempien suhde säilyy. Riidoitta ei siitä selvitty mutta nyt jokainen tietää oman roolinsa ja asiat sujuvat. Pääasia on että lapseni ovat onnellisia ja näen kuinka kohdatessaan lapset ja isovanhemmat, on ikavä ollut suuri puolin ja toisin.
...olen niellyt ylpeyteni...joutunut ojentamaan mummoa...aluksi oli törmäyksiä....riidoitta ei siitä selvitty...jokainen tietää oman roolinsa...
Kenen asenteissa on eniten ollut korjattavaa?
ole ymmärtäneet kenen lapset ovat, sekä niiden jotka eivät ole ymmärtäneet lasten vanhempien määräämis oikeutta kasvatusasioissa, niiden jotka eivät ole ymmärtäneet perheen itsemääräämis oikeutta omissa asioissaan ja valinnoissaan. Niiden jotka eivät ole ymmärtäneet onko ruummiillinen kurittaminen sallittu vai ei. Niiden joiden on ollut vaikea käsittää että lasten kuullen ei haukuta vanhempia siksi että ovat eri mieltä. Niiden joiden on täytynyt ymmärtää että näkemys asioissa on eri nyt ja ennen.
Niiden joiden on täytynyt ymmärtää että lapsella on oikeus kaikkiin ihmis-suhteisiinsa vaikka voisikin toimia toisin mutta se ei ole lasten etu.
Mitä tulee asenteisiin niin onneksi on ymmärretty että lasten vanhemmilla on omat toimivat aivot.....
Lämpimät kiitokset kirjoituksestasi, jonka lukeminen sai aamuni tuntumaan mukavammalta. Se oli niin täynnä rakkautta ja tervettä järkeä.
Olen monta monituista kertaa, näitä juttuja lueskeltuani, tuntenut itseni oudoksi ja ulkopuoliseksi kummajaiseksi. Usein olen päättänyt, etten enää lue näitä juttuja, kun ne ahdistavat. Useimmat kun ovat olleet niin negatiivisia ja monet tuntuneet tarkoituksellisen ilkeiltä.
Olen kokenut, että hirveän monet täällä kirjoittavista aikuisista pyristelevät elämässään ja läheisissä ihmissuhteissaan epävarmuuden, puhumattomuuden, väärinymmärrysten, vihanpidon ja kostamisen tahmeassa verkossa, eivätkä löydä siitä ulos, ja miettinyt samalla, että miten lapset mahtavat sen kokea.
Kirjoituksesi vahvisti uskoani, että lasten ja isovanhempien hyvä suhde on elämän rikkautta ja antaa kaikille osapuolille paljon.
Pitää vain muistaa, että siinä pätee samat asiat kuin kaikissa muissakin ihmissuhteissa.
Otsikkosi kysymykseen annan sinulle vastauksen täydestä sydämestä: Kyllä, täällä on yksi onnellinen mummo!
Voi voi mummoseni - ei se elämä ainakaan meillä noin auvoista ole! Anoppi ja appi ottivat minut pitkin hampain miniäksi. En kelpaa sukuun, koska minulla ei ole akateemista koulutusta enkä ole hyväpalkkaisessa työssä. En ole myöskään sukuni varakas perijä. Nämä asiat tekevät minusta epäonnistuneen äidin lapsilleni ja huonon puolison miehelleni.
Onneksi takana ovat parisuhteemme helvetilliset alkuajat! Silloin appi etsi selkäni takana minulle opiskelu- ja työpaikkaa, oli ostelemassa meille (meiltä mitään kysymättä) suvun perikunnan taloa ja anoppi sisusti samaista talo mielensä mukaan. Olin suvun v--tumaisin akka, kun tein lopun appivanhempien puuhailuista.
Sittemmin anoppilasta on tullut erinäisiä ohjeita ja määräyksiä lastemme hoitoon ja kasvatukseen. Miniähän on idiootti, joka ei ymmärrä lastenhoidon alkeita. Siispä anoppi opastaa miniää lapsen ensimmäiset 18 vuotta. Appi tietää lastenhoidosta lähes kaiken. Onhan hänellä jo kokemusta, kun vaimo, isovanhemmat ja muut sukulaiset hoitivat hänen lapsiaan 60- ja 70-luvulla.
Rakastava yhteys sukupolvien välillä on kunnioitettava asia. Eri asia on, kenen perheessä tuo perheidyllisi mahtaa käytännössä toimia!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000001623&posting=22000000017316153
Voisi kuvitella.
Puolustukseksi täytyy sanoa että on tänne usein kirjoittaneet pyytettömästi lapsenlapsiaan rakastavatkin mummot.
Mutta olen ollut yllättynyt siitä miten paljon on niitä toisin ajattelivia mummoja, joille omat lapset on aina oletusarvoisesti hyväksikäyttäjiä ja miniä on aina kaiken pääpiru. Näille mummoille lapsenlapsetkin ovat riesa, joita pitäisi olla palvelemassa ja huomioimassa, häiritsevät vain jokapäiväistä arkea ja pahimmassa tapauksessa tärkeätä vapaa-aikaa.
Minä olen ainakin ONNELLINEN MUMMI ja en ole huomannut että miniäkään olisi onneton tai tyytymätön.Minulla on hyvä miniä ja pojillani (4kpl) on aina ollut erittäin mukavia tyttöystäviä...vaikkeivat miniäksi asti ole ehtineetkään.(paitsi tämä yksi ehti miniäksi asti) Noiden tyttöjen kanssa olen vieläkin hyvissä väleissä ja kysellään kulumisia puolin ja toisin vaikkei enään poikieni kanssa olisikaan yhdessä.
Kun lapsenlapset tulee kylään vanhempineen miin meillä on mukavaa ja todella, mikään ei voita kun nuo pienet tulee halaamaan ja sanoo "ikävä mummia".Se on jotain niin mahtavaa ettei sitä pysty sanoin edes kuvaamaan.Toivon että välit aina pysyvät pojan perheeseen yhtä hyvinä ja myös tulevien miniöiden kanssa :) Ihanaa syksyn alkua kaikille ja koittakaa elää sovussa.
Juu ainahan sitä toivoo ihanne mummoa mutta kun kaikki ovat erilaisia eikä kaikilla ole niin hyvä tuuri että oma äiti tai anoppi on juuri se paras mahdollinen mummo. Monta kertaa on sanottu, hyvällä ja pahalla ettei asioihimme tai kasvatustyyliimme puutu kukaan muu kuin me itse mutta kun ei uskota niin ei uskota!
Kiva, että löytyi jokunen muukin osastaan onnellinen!
Tottahan jokainen ymmärtää, ettei alussa kertomani onnellinen olotila ole tullut ihan vain taivaan lahjana. Sopeutumista on harrastettu puolin ja toisin, monesti on pitänyt hillitä halunsa sorkkia nuorten elämää ja ihan selvästi olen joskus huomannut ärsytyksen oireita toisinkin päin. Miniät ja vävyt ovat ihmisiä omine taustoineen, valintaan ei ole mummu päässyt vaikuttamaan:)) Halutessaan voi tulla ihan mainiosti toimeen sellaisenkin ihmisen kanssa, jota ei koe itselleen läheiseksi.
Oleellista onkin hyvksyä jokainen omana itsenään vikoineen päivineen, jättää huomiotta epäolennaiset erimielisyydet ja suhtautua huumorilla satunnaisiin yhteentörmäyksiin. Lapseni ovat tässä asiassa erityisen eteviä, raja piirretään oikeaan kohtaan nauravaisella kommentilla "ja iliman muuta mummo knows best"! Viesti on selvä, kun sen älyää ottaa vastaan - eikö?
Mikäli mummo on kovapäinen eikä ymmärrä, miksi ottaa hänen ohjeitaan kuuleviin korviinsa tai ylipäätään jäädä hautomaan asiaa mielessään? Oma äitini oli kerrassaan eri aaltopituudella lastenkasvatuksen suhteen, mutta minä tein oman pääni mukaan siitä meteliä pitämättä ja väistelin sutjakkaasti konfliktit. Välit säilyivät, vuosien myötä hän ilmeisesti näki turhan turhaksi ja löysi lopulta oman paikkansa ilman rettelöitä.
Kaiken opettelun tarkoitus lienee lasten hyvinvointi, kuten joku tuossa ketjun varrella oli huomannut. Joillakin se vaatii vuosien työn ja ehkä isoäänistäkin keskustelua, toisilla sanattomatkin viestit saavat aikaan kehitystä. Omalla tyylillä suhteidenhoitoa ja kaikkien elämä on paljon mukavampaa!
Olen kahden lapsen isoäiti. Omien lisäksi nämä kaksi pientä päivänsädettä ovat ilman muuta elämäni suurimpia ilonaiheita.
Erityisen onnellinen olen siitä, että koska oma nuorimpani on vielä pikkuinen ja siksi olen vapaalla töistä ainakin tämän talven, saan hoitaa päivisin kotona hänen ohellaan vielä tyttärentytärtänikin sekä pojanpoikaa.
Ongelmat, joita on lasten kanssa ollut ovat liittyneet elämän käännöksiin, ei koskaan ihmissuhteisiin. Ei riitaa eikä epäluottamusta sen kummemmin omien lasten kuin vävyn tai entisen miniäkokelaankaan kanssa.
Näinkin se voi mennä.
tulee perheensä kanssa ja eräs kovin tärkeä pikkumies juoksee halaamaan niin siinä meinaa itku päästä.
On sellainen auringon tuoja ja varsinainen veijari, aina kujeet mielessä.
Tätä pikkuista odotettiin pitkään ja hartaasti, toinenkin saisi tulla, mutta tämäkin riittää mummolle ja vaarille.