Tyttökaveri petti ja jätti lokakuussa. Neljä vuotta, kihlat, yhteinen omistusasunto ja (mun mielestä) toimiva ja pelastamisen arvoinen suhde viemäristä alas jonkun perheellisen pikaihastuksen takia. Great. Olihan meillä ongelmamme ennen sitä, mutta kuvittelin että ne olisi saatu ratkaistua kunhan vain oltais rauhoituttu ja alettu taas hoitamaan suhdettamme. Exäni hyppäsi siis suoraan yhdestä suhteesta toiseen, muutama kaveri on itse asiassa lyönyt vetoa siitä kauanko se suhde tulee kestämään. No, omapa on elämänsä ja tehköön mitä haluaa kunhan ei tule missään vaiheessa puhumaan että tämä oli virhe vaan pysyy päätöksessään. Mutta honestly, ihmiset. Miksi lähdette suhteista aina muutaman vuoden välein kun "kuuntelette sydämenne ääntä", varsinkin kun yleensä jättäjä tulee jossain vaiheessa katumapäälle kun se uusi ihastus ei sitten lopulta ollutkaan ihan niin ihana kuin miltä ensihuumassa vaikutti? Jokaisessa suhteessa on ylä- ja alamäkensä ja jokaisessa pitkässä suhteessa satavarmasti tulee katseltua aidan toiselle puolen, en itsekään ole syytön siihen. Mutta miksi siinä vaiheessa ei voida aukaista suuta ja kertoa sille kumppanille että hei, mulla ois nyt tämmöinen ongelma, mitäs tehtäis tämän korjaamiseksi? Parisuhde on kahden kauppa ja toisellakin on oikeus tietää missä mennään, ei kukaan ole ajatustenlukija.
Rakastuvatko nykyihmiset ihan oikeasti enemmän siihen rakastumisen tunteeseen kuin toiseen ihmiseen? Alan tulla tähän johtopäätökseen kun näyttää siltä että en ole ainoa joka tulee dumpatuksi siinä vaiheessa kun ensimmäiset todelliset ongelmat nostaa suhteessa päätään. Niitä ei edes yritetä ratkaista kumppanin kanssa, vaan universaali ongelmanratkaisukeino näyttää olevan uusi suhde. Tunnen olevani fossiili esihistorialliselta ajalta kun haluan uskoa siihen että ne ongelmat voidaan ratkaista ja saada sen jälkeen aikaiseksi kadehdittavan onnellinen ja tasapainoinen suhde jos vain tahtoa riittää. Uskon myös että rakastaminen on aika pitkälle omasta tahdosta kiinni ja sitä tunnetta (kuten muitakin tunteita) voi ohjata jossain määrin halutessaan. Mutta onhan se suloinen tunne olla ihastunut ja rakastunut varsinkin jos saa vastakaikua, ei kai siinä silloin järki tai muutkaan seikat paljoa paina.
Taidan kuulostaa lähinnä katkeralta exältä joka tilittää maailman kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Se ei sinänsä ole ihme, minähän olen sellainen yhä vaikka olenkin edistynyt paljon siitä mitä olin loka-marraskuussa. Kaveri suositteli laastarisuhdetta ja tarjokkaitakin siihen löytyy useampi, mutta mitäs iloa siitäkään olisi? Miksi alkaisin suhteeseen jonkun kanssa vain parantaakseni omaa oloani? Satuttaisin vain loppupeleissä sitä ihmistä kun en olisi kiinnostunut hänestä oikeasta syystä, ja ihan niin itsekäs en halua olla vaikka tällä hetkellä keskitynkin pelkästään oman oloni parantamiseen. Tällä hetkellä on vain niin pirun vaikea uskoa siihen että ehkä tuolla jossain on vielä minullekin joku joka ei petä eikä jätä. Itse asiassa en usko siihen ollenkaan, tiedän vain yhden suhteen joka ihan oikeasti on vakaalla pohjalla ja tuntuu että kaikilla muilla on vain ajan kysymys koska toinen lähtee kävelemään. Ja se pettäminen tuntuu olevan niin tajuttoman yleistä.
Äh. Pitäis kai mennä nukkumaan eikä pohtia tämmöisiä tähän aikaan. Melankoliahan siitä vain seuraa.
Rakastuvatko nykyihmiset ihan oikeasti enemmän siihen rakastumisen tunteeseen kuin toiseen ihmiseen? Alan tulla tähän johtopäätökseen kun näyttää siltä että en ole ainoa joka tulee dumpatuksi siinä vaiheessa kun ensimmäiset todelliset ongelmat nostaa suhteessa päätään. Niitä ei edes yritetä ratkaista kumppanin kanssa, vaan universaali ongelmanratkaisukeino näyttää olevan uusi suhde. Tunnen olevani fossiili esihistorialliselta ajalta kun haluan uskoa siihen että ne ongelmat voidaan ratkaista ja saada sen jälkeen aikaiseksi kadehdittavan onnellinen ja tasapainoinen suhde jos vain tahtoa riittää. Uskon myös että rakastaminen on aika pitkälle omasta tahdosta kiinni ja sitä tunnetta (kuten muitakin tunteita) voi ohjata jossain määrin halutessaan. Mutta onhan se suloinen tunne olla ihastunut ja rakastunut varsinkin jos saa vastakaikua, ei kai siinä silloin järki tai muutkaan seikat paljoa paina.
Taidan kuulostaa lähinnä katkeralta exältä joka tilittää maailman kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Se ei sinänsä ole ihme, minähän olen sellainen yhä vaikka olenkin edistynyt paljon siitä mitä olin loka-marraskuussa. Kaveri suositteli laastarisuhdetta ja tarjokkaitakin siihen löytyy useampi, mutta mitäs iloa siitäkään olisi? Miksi alkaisin suhteeseen jonkun kanssa vain parantaakseni omaa oloani? Satuttaisin vain loppupeleissä sitä ihmistä kun en olisi kiinnostunut hänestä oikeasta syystä, ja ihan niin itsekäs en halua olla vaikka tällä hetkellä keskitynkin pelkästään oman oloni parantamiseen. Tällä hetkellä on vain niin pirun vaikea uskoa siihen että ehkä tuolla jossain on vielä minullekin joku joka ei petä eikä jätä. Itse asiassa en usko siihen ollenkaan, tiedän vain yhden suhteen joka ihan oikeasti on vakaalla pohjalla ja tuntuu että kaikilla muilla on vain ajan kysymys koska toinen lähtee kävelemään. Ja se pettäminen tuntuu olevan niin tajuttoman yleistä.
Äh. Pitäis kai mennä nukkumaan eikä pohtia tämmöisiä tähän aikaan. Melankoliahan siitä vain seuraa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Huh, kuulostipa niin raa'an todelliselta, että ihan sieluun sattui!
Noinhan se menee, just noin, eikä siitä mihinkään pääse, vaikka asiaa kääntelisi suuntaan tai toiseen!
Totta se taitaa olla, että usein ihminen hakee sitä ah, niin ihanaa rakastumisen ja hullaantumisen tunnetta, eikä aina ihmistä sen tunteen kohteena.
Luonnollisesti siinä ihminen, konkreettinen tunteiden kohdekin tarvitaan, mutta mitä sitten, kun se tunne vähitellen laimenee ja muuttuu arkiseksi, niin mitä jää jäljelle?
Ihminen, johon se sokaiseva huumaava tunne liitettiin, suunnattiin.
Arjen astuttua kuvaan pikkuongelmineen, pitäisi alkaa tutustua paremmin siihen ihmiseen, mutta niin moni luulee, kokee suhteen olevan ohi, koska se ei enään tunnu "kivalta" vaan on muuttanut muotoaan oikeaa ja realistista kahden ihmisen välistä luonnollista kanssakäymistä muistuttavaksi suhteeksi...
Juu, niin vaikeaa selittää.. Näistä ihmissuhdekiemuroista kun voisi kirjoittaa kirjan, pari tuhatta ja silti kaikki kirjat luettuamme olisimme aivan yhtä ummikoita näiden asioiden edessä..
Huh huh..
Onpahan tutun kuuloista luettavaa. Itselläni sama tilanne tyttöystävän lähdettyä yli viiden vuoden jälkeen jonkun ihastumisen seurauksena etsimään elämälleen jotain muuta tarkoitusta kuin se mitä meidän yhteinen arki ja elämä hänelle antoi.
On todella katkeroittavaa kuunnella eron hetkellä ettei se tuttu ja liian!! turvallinen suhde antanutkaan hänelle mitään päinvastoin. Ja että elämässä pitäisi olla jotain muuta kuin tätä mitä meillä oli.
Miksei jukoliste sitä voida kertoa silloin kun on alkanut siltä tuntumaan vaan se räjäytetään ilmaan sanomalla, että on tuntenut pahaa oloa tästä suhteesta jo monta kuukautta.
Ei me todellakaan olla synnytty tähän maailmaan ajatustenlukijoina ja kun on hyviä ja huonoja aikoja pitkissä suhteissa pitäisi niinä huonoinakin aikoina pystyä kommunikoimaan. En edes ymmärrä jos itseltäni tuntuisi pahalta miten voisin olla siitä puhumatta ja elää toisen kanssa näytellen, että kaikki on hyvin, suorastaan ihanasti. Hulluksihan sitä tulisi jos pitäisi esittää jotain muuta kun on.
Sitä todellakin menettää uskonsa toisiin ihmisiin tälläisen jälkeen. En tiedä kuinka kauan vie, että uskaltaa päästää ketään lähelleen vai uskaltaako enää koskaan. Vaikea on luottaa kehenkään ja varmasti pitkänaikaa kyseenalaistaa kaikki puheet ja lupaukset.
Kun se ihastuksen huuma on niin ihanaa ja se tuttu ja turvallinen on niin tylsää... Sitä minäkin ihmettelen eniten miksi ei voida puhua silloin kun alkaa tuntumaan pahalta vaan jatketaan kuten ennenkin kunnes asia räjähtää käsiin. Silloin toiselle ei jää edes mahdollisuuksia korjata asioita omalta osaltaan, vaan ainoaksi mahdollisuudeksi jää taipua toisen tahtoon. Luonnollisesti suhdetta ei saa korjattua pelkästään yksin vaan toisenkin pitää haluta sitä, mutta jos kerran toinen haluaa muutosta niin miksi sitä ei voida pyytää? Ja jos sellainen muutos on mahdoton mitä toinen on vailla niin sitten yhdessä päätetään lopettaa suhde. Eikä niin että toinen vain ilmoittaa että sorppa, otin ja ihastuin toiseen, ei se toinen ole syy tähän eroon vaan se ettei tämä suhde anna minulle enää sitä mitä tarvitsen. Joopajoo, miten se voi antaa enemmän jos kumppani ei edes tiedä että jokin on vialla?
Että puhukaa toisillenne, ihmiset.
On ihan totta mitä kirjoitit. Sen takia nämä asiat on niin vaikeita ymmärtää kun toinen ei ole puhunut mitään. Sen takia olo on niin pettynyt ja kamala kun itsellään on ollut kuitenkin hyvä olla ja toinen siitä repäisee itsensä tylysti irti.
Itse ainakin, jos oltais tapeltu ja riidelty viimeset puolivuottaja jos ei olisi ollut mitään yhteistä, uskoisin että tämä ero olisi tuntunut ehkä helpottavaltakin mutta sitä kun tosiaan luuli kaiken olevan kunnossa niin ei pysty kunnolla kyllä koskaan tajuamaan toisen motiiveja siihen puhumattomuuteen.
Jokainenhan meistä varmasti ihastuu elämänsä aikana muihinkin ihmisiin kuin siihen omaan kumppaniinsa. Tavataanhan me jokapäivä uusia ihmisiä joista jotkut on kivoja ja jotkut ehkä tosi kivoja. Itsellekkin on käynyt niin mutta kyllä mä olen pystynyt tekemään itselleni pelisäännöt selviksi mikä kannattaa ja mikä ei. Kun on kerran sen hyvän kumppanin löytänyt rinnalleen niin miks mä olisin niin dorka et menisin vaihtamaan, kun se arki astuu jokaiseen suhteeseen enemmin tai myöhemmin.
Hyvä kysymys, miksi me rakastumme niin usein rakkauteen, emmekä oikeaan ihmiseen?
Siksi että se on easy way out? Se tuntuu hyvältä aluksi ja sen saa henkiin seuraavan ihastuksen myötä?
Äh, en minä tiedä. Mutta sen tiedän etten luota enää keneenkään, ja se sattuu kaikkein eniten.
En minäkään enää luota kehenkään ja se on ikävää, mutta minkäs teet.
Ja kun etsii netistä uusia kumppaniehdokkaita, niin ei niitä edes pääse tapaamaan, kun he heti
keksivät jonkun syyn, ettei tutustumista kannata jatkaa... heh-hee, minua on ihan alkanut huvittaa, vaikka tämä vakava paikka onkin..
nainen naisen kanssa kihloihin??!!!
Mene toki miehen kanssa kihloihin jos ajatus naisen kanssa kihlautumisesta tuntuu noin vastenmieliseltä. :) Tai jätä kihlautumatta kokonaan, eipähän tule noita sinunkaan geenejä siirrettyä eteenpäin.
Ulallapa ulalla.....
Naisen kanssa kihloihin. Kyllä vaan.
Turha noita samoja juttuja tähän laittaa mutta kummiskin. Mitäs ihmiset luonnolleen voi, suuntautumiseen katsomatta ihmiset silti pettävät, eroavat, riitelevät etc. Ihminen haluaa kokee aina jotain uutta ja jännittävää myös suhteissaan ja pelkäävät että elämä muuttuu liian arkisemmaksi joten eikös me lähetä uutta jännää löytämään jostain muista ihmisistä, jännäähän se on tutustua uusiin ihmisiin, tuntea sitä ihastuksen kihelmöintiä ja sitä rataa. Sitten on erittäin vaikeeta, kuin myös minun, luottaa ihmisiin ja heidän lupauksiinsa vaikka turha minun paljon suhteista on puhua mutta silti jos ajattelee sitä jättämisen tuskaa sekä jos toinen ei hyväksy minun *köhköh* jätkämäistä ulkonäköä. Eli ihmiset kuitenkin seilaavat ihmisten välillä eikä sille tunteelle aina voi mitään jos tunne väittää toista ja järki toista. Voisi se järkikin silti olla välillä mukana. (vinkki,vinkki ;) )
Vielä kun joku mainitsi jostain chatti jutuista, eihän siinä mitään, kavereitahan siinä saa mutta sitten ne tapaamiset vaan voi olla joko ihanan yllättäviä tai usein pettymyksiä jos vaikka suhde ehdokasta etsii. Tai luulen ainaki itse olevani aina pettymys. Olen huomannu ettei kaukojutut ole mua varten, enkä käsitä miten jotkut pystyy olemaan kaukosuhteissa, niitäkin on paljon.
Anteeksi väsynyt textini. Olisin voinut vielä jotain kertoa mutta jääköön se nyt. Taaksepoistuma.
Toivottavasti ei sentään tämä "jätkämäisyys" ole sidoksissa tähän jättämiseen ja uuden ihastumisen jännityksen etsimiseen. Jos näin olisi, niin tästähän löytyisi ns. heteromalli, jossa miehet pääsääntöisesti kuitenkin enemmän
ovat pettäväisiä/uutuudenviehätteisiä kuin naiset, vaikkakin nykyään
naiset ovat parantaneet asemiaan tällä rintamalla.
Sanot, että tunteelle ei voi mitään.
Minä taas sanon, että tunteelle nimenomaan voi,
jos haluaa. Rakkaus on tahdon asia. Hullaantuminen on tunnetta!
Ei ole sidoksissa, varmaan taas ymmärsin ton väärin mut tarkotin jos ei hyväksytä.. . Eihän mitään järkevää textiä voi tulla 5 aikaan yöllä, ainakaan multa. Jotkut voi tunteilleen vaikka mitä ja toiset taas haluu mennä niitten tunteiden vietäväksi. Takas nukkumaan.
Luulen, että tässä tarkoitetaan, että jos liikaa
heittäytyy tunteiden vietäväksi, niin joku aina
kärsii.
Jos on niin tunnevoimainen, ettei pysty tunteitaan yhtään rajoittamaan, vaan menee jokaisen ihastuksen perään, joka eteen ilmaantuu, niin silloin on parasta olla yksin.
Parisuhde on rakkauden lisäksi vastuuta ja sitoutumista!!
mutta jotkut ei vaan voi käsittää sitä, parisuhdetta pitää vaalia hyvin, jotkut taas yleensä ovat niin typerän vastuuttomia noissa.
No niinhän siinä sitten kävi että exäni ilmoitti uuden vuoden jälkeen sen suhteen olevan ohi. Onnea vaan K.:lle, voitit juuri 3 tuoppia lähimpään osuneesta veikkauksesta sen suhteen kestosta. Nyt exälläni on joku ihme vimma parantaa meidän välejä ja se muistuttaa joka meilissä ja viestissä että haluaa olla tekemisissä ja välittää vielä minusta. Nyt sitten kaverit veikkaa siitä että kauanko menee ennen kuin se kysyy onko meillä vielä mahdollisuuksia. Mikäli se minusta on kiinni siihen menee todella kauan koska mulla ei yhä edelleenkään ole mitään tarvetta eikä halua olla sen ihmisen kanssa tekemisissä, sen suhteen loppuminen ei vaikuta millään lailla minun ja exäni väleihin. Kun ei ole välejä mihin vaikuttaa. Haluan eroon ja irti siitä ihmisestä, en halua joutua mihinkään on-off-tilanteeseen josta ei tiedä ollaanko kavereita vai jotain muuta ja kolme kuukautta on ihan liian lyhyt aika eron jälkeen alkaa kehittelemään mitään kaveruutta. Ero on ero ja sillä selvä, vaikka sattuuhan tämä ja kieltämättä ikävä nosti pitkästä aikaa todella päätään. Toivottavasti se vain johtuu tästä vuodenajasta ja pitkistä pyhistä ja on ohimenevää sorttia.
Vaan olipa tämäkin. Silloin kun tämä asia selvisi mulle ja exäni pohti lokakuussa haluaako jatkaa suhdettamme vai lähteä (itse olisin halunnut yrittää pelastaa sen mitä pelastettavissa oli), lopputulos viimein oli se että hän sanoi ettei pysty jättämään sitä toista. Oli kuulemma valmis alkamaan vaikka äitipuoleksi sen toisen naisen lapsille jos se koskaan eroaisi. Ei sitten eronnut, tiedä kuinka paljon sillä oli sitten vaikutusta sen suhteen loppumiseen. Mutta näinpä ne tunteet näköjään heittelee, kolmea kuukautta aikaisemmin vannotaan melkein ikuista rakkautta ja sitten... niin, en tiedä mitä tapahtui ja miksi, eikä suunnattomasti kiinnostakaan. Mutta kieltämättä tuli vähän sellainen tunne että exäni vetäisi meidät enemmän tai vähemmän turhaan viemäristä alas. Olisivat nyt jatkaneet happily everafter niin itsellä ei ois niin turhaa oloa.
On tämä kummallista aikaa. No, itsehän valitin vielä keväällä että elämässäni ei tapahdu mitään, nyt viimeisen kolmen kuukauden aikana ei ole ollutkaan mitään muuta kuin pyörremyrskyjä (tämän syksyn aikana on tapahtunut vähän muutakin tämän lisäksi). Ravistava kokemus. Elämäni saisi alkaa pikkuhiljaa tasoittumaan, ei tämmöisestä pahemmin nauti. Toisaalta mulla menee ihan hyvin, itse asiassa jos tunnepuolta ei lasketa niin mulla menee helkkarin hyvin. Mutta kun se perhanan tunnepuoli vaikuttaa sitten niin moneen muuhunkin asiaan... miksei niitä tunteita voisi saada napista päälle ja pois, elämä olisi niin paljon helpompaa siten? Meissä on vakava suunnitteluvirhe.
Niin. Pitäis taas lopettaa tämä asioiden pohtiminen tähän aikaan yöstä. Tästä seuraa taas melankoliaa.
Ylihuomenna pitäisi palata arkeen levänneenä vaan kun tunne-elämä on sekaisin niin rankkaa tulee olemaan. =(
tuumailuja. Kukaan muu kuin sinä itse ei niitä puolestasi voisikaan tehdä. Ja - no, nuku välillä. Tästä voi tulla sulle vielä hyvä vuosi!