Mikä mulla on? Vaikka nukkuisin kuinka paljon, aina väsyttää. Olen kiukkuinen, surullinen, yksinäinen.. Varsinkin iltaa kohti nuo tunteet tulee pintaan. Hermostun ihan pienistä mitättömistä asioista, tuntuu ettei millään ole loppujen lopuksi merkitystä. Ahdistaa tulevaisuus.. Jotenkin epätoivoinen olo. Haluaisin vain jäädä kotiin aamulla enkä mennä töihin.. Haluaisin vain maata sohvalla ja haaveilla. Haluaisin ystäviä mut en vaan onnistu niitä hankkimaan. Kaikki ystävät hylkää mut aina.. Seurustelen kyllä mut ei se tätä yksinäisyyden tunnetta poista. Kaipa tää on vaan sitä ku olen ollut 10 vuotta koulukiusattu.. Siksi kai ihmisiäkin pelkään. Mitä mun pitäis tehdä? Neuvoja? Jollekkin psykiatrille tai muulle kai vois mennä puhumaan mut en sitäkään uskalla tehdä enää. Viimeeksi kun kerroin näistä asioista jollekkin ihmiselle, siitä tuli vaan lisää ongelmia. Sen(kin) takia jouduin lopettamaan koulun kesken. Antakaa jotain neuvoja. En osaa sanoa onko tää masennusta vai mitä ihmettä.. Ollu ji pitempään tällänen olo, ehkä pari kuukautta.
tuota..
Burn20
6296
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kirjoitithan masennus palstalle.
Hopi hopi lääkärille ennen talvea. Kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu. :)
ja tilanteesi kuvailla. Mieleeni tulee (omastakin kokemuksestani), että Sinullapa on nyt jotain vaikeaa menossa. Ollet masentunut, ahdistunut, tuskainen, pelokas. Sinun tarvitsis saada purkaa sisintäsi, eikö?! Jotenkin vain sanoisin, että tämmöistä on paljon ihmisillä. Mutta valitse vain luetettava henkilö, henkilöitä.
Jos olisin Sinä, niin menisin vain yleislääkärilleni ja kertoisin asiani juuri noin kuin kuvailit tuossa. Älä huolehdi Sinä etukäteen, onko masennusta, onko mitä! Valitat vain ja kerrot mistä kaikesta kärsit. Oireita Sinulla on niin, että ne kerrottuasi lääkäri pääsee jyvälle ja osaa lähteä auttamaan. Myöhemmin ehkäpä tapaat lääkärin uudelleen. Näin saat yhden tukipisteen. Älä huolehdi vielä esim. lääkityksestä, jätä asiat luottavaisesti lääkärin näkemyksen alle. Nykyjäänhän terveyskeskuksen omalääkärit ovat ihan koulutettuja hoitamaan myös meidän psyyken puolen häiriöitämme, eivät ne ihmettele mitään. Mahdollinen jatkohoito, jos tarvitaan, selviää Sinulle sitten ajan kuluessa. Voihan olla, ettet kauaa oireilekaan... Lähde reippaasti liikkeelle vaitiolovelvollisen kaikenlaista kuulleen lekurin pakeille, jooko. Muutoin voit suunnitella itsellesi itsetuntoasi vahvistavia juttuja sitten jatkossa. Äläpä erakoidu kotiin, se nostaa kynnystä kaikkeen. (Olen itse kokenut.) Heippa :-)
En halua mennä minnekkään lääkärille, enkä halua mitään lääkkeitä tai muuta. En luota lääkkeisiin.. Tuntuu että ne laittaa ihmisen vielä pahemmin sekaisin. Haluaisin vain puhua jollekkin, haluaisin tuntea itseni paremmaksi.. Päässäni on niin monta solmua mitä en osaa enkä pysty aukaisemaan. Viha kaikkea ja kaikkia kohtaan tuntuu välillä kasvavan aivan ylipääsemättömäksi. En nuorempanakaan kertonut vanhemmilleni mitään kiusaamisesta.. Koska he eivät välittäneet. Yritin kyllä kertoa.. Kerrankin minut kaadettiin maahan koulun jälkeen bussipysäkillä ja mua lyötiin. Kädestäni vuoti verta ja mulla oli muutama mustelma, menin kotiin ja kerroin vanhemmilleni mitä oli tapahtunut.. Isäni sanoi vain että ei se voinu edes sattua, älä valita. Toivoisin olevani hyväksytty tähän maailmaan, vaikka tämä maailma onki välinpitämätön ja julma. Haluaisin ystäviä joiden kanssa olla ja pitää hauskaa.. Mut ei.. Se tuntuu olevan aivan mahdotonta.
hmmmm, miten löydät jonkin, mielellään itseäsi vanhemman ihmisen ja mielellään naisen, joka tajuaisi, mistä puhut. Mäkin tässä jo luulen tajuavani aika pitkälle: aluksi tosiaan riittäisi, että edes saisi puhua vapaasti kaikesta, mitä sielun sopukoista ja historiasta löytyy. Juupa, juu monesti riittää tavallinen Toinen Ihminen. Itsekin olin koulukiusattu (nimittelyä, joka sattui henkisesti), enkä koskaan kehdannut (??!) kertoa asiasta kenellekään; en vanhemmille, sisarille, en koulutovereille (mulla oli kyllä kiinteät tyttökaverit, joiden kanssa välitunnit olin) ja muita kavereita ei niin ollutkaan. Asuin tuolloin etäällä asutuskeskuksesta. Vasta myöhemmin aikuisena olen ikiomille ystävättärilleni alkanut kertoa tuosta nimittelystä. Mitä enemmän ystävien kanssa vaihdamme tuommoisia kokemuksia sitä helpommalta minustakin tuntuu; heitän tuosta vain, jotta näin ja näin mulle huudeltiin... - Nyt just, sorry, mulle tuli kiire, mutta myöhemmin, ehkä illalla katselen asiaasi taasen. Rakentavaa päivää kuitenkin Sinulle aloittaja, ainakin oman pääsi sisällä, uudia näköaloja ja ideoita. Kyllä sie selviät siitä elämään ja ns. vanhenemaan, niin että tulee helpompaa. Entäs, löytäisitkö ns. sielunhoitajan, jolle puhua. Se olisi kristillistaustainen paikka, muttei ole pakko jeesuksesta puhua. Se olisi tosiluotettavaa ja tosi ymmärtävää ja tietävää, tukea-antavaa kuuntelua. - Palaapa asioihisi, kyllä se tästä aukenee. (En kerkiä tarkistaa tekstiäni, heippa.)
Jos sulla ei ole läheisiä jotka sua voisi tukea sua, on mun mielestä tärkeää että kääntyisit jonkun puoleen joka voisi auttaa... vaikka se sitten olisi lääkäri.. vaikka se tuntuukin isolta askeleelta, se kannattaa.. totuus on kuitenkin se että useimmiten jos apua tarvii, sitä täytyy ensin itse uskaltaa pyytää...
En muistanu että olin keksiny itselleni nimimerkin ja kirjoitin edelliseen viestiini aloittaja... Nyt laitoin taas nimimerkkini oikein.=) Mä lähetin sähköpostia yhteen paikkaan mistä saattais apua saada, missä vois keskustella ja jutella. Mut jostain syytä se mun kirjottama posti tuli takasin vaikka osoitteen olinkin kirjoittanu oikein.=/ Ajattelin että vois ihan paikanpäälläkin käydä kunhan uskallan. Niin, onhan mulla yksi ystävä.. En vain tiedä haluaako hän enää olla mun ystävä. Olen sitä kysyny ja hän vastasi että tottakai. Mut tuntuu että sekin ystävä vaan etääntyy koko ajan ja "välttelee" minua. Sekin on harmillista ku ei asuta edes samalla paikkakunnalla. No, onneksi on rakas kulta tukemassa ja auttamassa.