Mihin sinua vertaisin, onko mitään, jonka tunnistaisin ilman, että sitä joksikin muuksi sanoisin.
Se on vaikeaa, koska olet itse vaikea. Se on kuin kivi, jota ei voi leipoa littanaksi ja kuin pelto, joka hohtaa silmiini kesän vehreydellä silmissä, väreissä tuhansissa mielessä.
Asut krookuskissa, horsmissa, leskenlehdissä, kenties vähän takiaisissa, pikkuisen vain nokkosissa, heinässä vihreässä, puroissa keväisissä, niin vallan mainioissa. Niissä sinä asut minun mielessäni, niihin haluat kai muuttaa sinun mielessäsi.
Kun pimeys saapuu, tummuu hetkisen, auringon mustaks maalaa ja miljoona muuta esiin saattaa, jo pimenee mannut maat, kukat kauneimmat harmaiks kas kohta mustiks karahtaa.
Yöllä muistan sen, minä peltoa kukkaista pidän. Kun päivällä kuljin haaveissain, kedossa aatoksieni, tiesin sinussa käveleväni.
Nyt kun oikeasti ajattelen, olet se sama kukkiva tienoo -mutta kun yö kerran on langennut, en tiedä missä kävelen, en tiedä mikä jalkojeni alla narisee. Kuulen ääniä kai sadoittain, mutta yhdenkään alkua en voi tavoittaa. Piilossa, kadoksissa, kenties hieman peloissaankin tuntuu olevan maa. Sellainen sinä olet, pimeässä kukkivat krookus, pelosta kasvava leskenlehti, pimeässä pistävä takiainen, joka kukkansa punalla perhosia huijaa.
Onneksi on lamppu, jota en ulkopuoleltani hankkinut oo. Se sisälläni asuu ja sillä valaisen mustimmankin tienoon. Siksi tiedän missä kävelen, olkoot päivä tai yö, kävelen kuitenkin. Sinäkin teidät missä kävelet, sillä me käymme samaa niittyä. Samaa niittyä, vaikka sinä olet kuristava köynnös ja vaivainen varpu. Silti, samasta maasta ponnistamme, samaan maahan vaivumme.
Se on vaikeaa, koska olet itse vaikea. Se on kuin kivi, jota ei voi leipoa littanaksi ja kuin pelto, joka hohtaa silmiini kesän vehreydellä silmissä, väreissä tuhansissa mielessä.
Asut krookuskissa, horsmissa, leskenlehdissä, kenties vähän takiaisissa, pikkuisen vain nokkosissa, heinässä vihreässä, puroissa keväisissä, niin vallan mainioissa. Niissä sinä asut minun mielessäni, niihin haluat kai muuttaa sinun mielessäsi.
Kun pimeys saapuu, tummuu hetkisen, auringon mustaks maalaa ja miljoona muuta esiin saattaa, jo pimenee mannut maat, kukat kauneimmat harmaiks kas kohta mustiks karahtaa.
Yöllä muistan sen, minä peltoa kukkaista pidän. Kun päivällä kuljin haaveissain, kedossa aatoksieni, tiesin sinussa käveleväni.
Nyt kun oikeasti ajattelen, olet se sama kukkiva tienoo -mutta kun yö kerran on langennut, en tiedä missä kävelen, en tiedä mikä jalkojeni alla narisee. Kuulen ääniä kai sadoittain, mutta yhdenkään alkua en voi tavoittaa. Piilossa, kadoksissa, kenties hieman peloissaankin tuntuu olevan maa. Sellainen sinä olet, pimeässä kukkivat krookus, pelosta kasvava leskenlehti, pimeässä pistävä takiainen, joka kukkansa punalla perhosia huijaa.
Onneksi on lamppu, jota en ulkopuoleltani hankkinut oo. Se sisälläni asuu ja sillä valaisen mustimmankin tienoon. Siksi tiedän missä kävelen, olkoot päivä tai yö, kävelen kuitenkin. Sinäkin teidät missä kävelet, sillä me käymme samaa niittyä. Samaa niittyä, vaikka sinä olet kuristava köynnös ja vaivainen varpu. Silti, samasta maasta ponnistamme, samaan maahan vaivumme.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.