lohdutustako??

Minulla tuli vuonna 2004 keskenmeno raskausviikolla 13 juuri kuin kuvittelin päässeeni pahimman ohi. Pahin lohdutuksen sana tuli oman äitini suusta: Te ootte vielä nuoria., te saatte vielä lapsia. Tuolloin 3vuoden yrityksen jälkeen ei voinut sanoa lapsen samista helpoksi. Kaavinnan jälkeen pyysin äitiäni apuun/lohduttamaan pahaa oloani sanoi äitini näin: Ei kukaan häntäkään auttanut keskenmenon jälkeen. No ihan kuin se olisi minun vikani. Lämmin osaanottoni surussasi, koita jaksaa. Koskaan se ei unohdu, mutta ajan kanssa hieman helpottuu. (itse kaiverrutin koruun viestin enkeli lapselleni jota pidin lähellä sydäntä)

..en tosin sitä sitten saanut, mutta lääkäri oli siitä lähestulkoon varma, niin hän kysyi ensin että kuinka kauan yritimme, ja kun sanoin että meillä tärppäs jo tokalla yrityskierroksella, niin lääkäri tuumasi siihen vain että "no eihän se sitten niin haittaa vaikka menee kesken, kun noin nopeasti on tärpännyt". Tarkoitti tietysti ihan hyvää ja lohduttaa ajatuksella, että varmasti seuraavallakin kerralla tärppäisi yhtä nopeasti, mutta eihän siitäkään voi olla varma, ja kyllä se keskenmenon pelko silti tuntui hirveältä, tärppäsi miten nopeasti hyvänsä!

omalla kohdallani aikanaan huomasin kuinka vaikeaa monen oli löytää luontevaa tapaa ilmaista asiaa. Kun joku kuolee niin suruun on helppo yhtyä joka tilanteessa, mutta keskenmeno on aika vaikea.

Itselleni se ei ollut suuri suru jota kannetaan loppuelämä mukana vaan osa elämää siinä kuin ne lapset jotka olivat syntyneet. Kuuluu siis tavallaan tuohon lapsentekohommaan osana vaikka harvalle osuu kohdalle.

Meitä oli itseasiassa useampi samoihin aikoihin tuttavapiirissä joille sattui samoin ja aika erilaiset suhtautumiset kaikilla. Kuitenkin sekin joka kuvitteli sekoavansa jos omalle kohdalle osuisi selvisi ihan tervepäisenä..

Tuo uuden lapsen mahdollisuus on lohduttava ajatus monelle. Lapsensa menettäneellekkin toisen ihmisen raskaus voi olla lohdullinen toiselle kuin kääntäisi veistä haavassa!

Eräs jo iäkäs työtoverini sanoi "ajattele niin että sillä lapsella ei olisi ollut elämä helppoa koska kehitys meni noin pieleen". Kornia, mutta totta..

Itse en kaivannut mitään osanottoja vaikka raskaus oli jo viikoilla 13. Eniten harmitti se että joutui suunnittelemaan elämänsä uudelleen toisin kuin piti. Tämäkin on yleinen asenne vaikka moni ei sitä myönnä, kuulin sen neuvolassa.

Tosiasiahan on että joskus sinullekkin varmaan tulee lapsia ja jos vauvakuume jää pahana niin sinulla on mahdollisuus niitä saada tavalla tai toisella. Joku voi itse olla siinä tilanteessa että ei lasta kuulu ei näy ja jo keskenkin mennyt raskaus olisi paljon enemmän kuin hän on saanut kokea. Joku voi siis olla jopa kade?

Tilanteesi on kyllä tavallaan aika traaginen koska ensin joudut tilanteeseen jossa vauva on tulossa odottamatta ja suunnittelematta ja kenties eri vaihtoehtoja joutuu punnitsemaan paljonkin ja sitten käy noin. Elämäsi menee totaaliuusiksi..

Toivon silti kaikkea hyvää jatkossa ja koita kestää sekä ymmärtää ihmisiä; aikansa ne valittelut kestää ja sitten ne loppuvat. Moni ei vain ajattele ja moni ei osaa sanoa mitä ajattelee ja todellakin eri tavoin suhtautuvia on niin paljon.

Muutama päivä sitten kirjoitin tytön menettämisestä "20+2". Lohdutuksen sanoja on monen vaikea löytää, sen olen huomannut, mutta mikä tässä lohdun toisi? Ihaninta on ollut, että ystävät eivät jätä, vaikka en jaksa vastata puhelimeen tai viesteihin. Parasta on kuulla, että olkapäitä on tarjolla sitten, kun olen valmis.
Onhan se lohduttavaa, että olen nuori, on vielä mahdollisuuksia, mutta se ei tietenkään tuo pientä lastani takaisin. Mikään ei häntä korvaa, ei edes hänen iso-sisko. Ja vieläpä se, että kun on nuori, niin keskenmenon kanssa kuulun todellakin vähemmistöön. Lääkäri sano mulle viikolla 18, että enää 3% riski ja se on tosi pieni.
Suru on sydämessä aina.