Äidin kuolema

Äitini kuoli 4 vuotta sitten ja vasta nyt voin sanoa päässeeni siitä yli. Miksi äidin ja pojan välinen suhde on paljon lujempi kuin isän ja pojan. Oma isäni on elossa, 72-vuotias, ja huomaan suhteeni häneen luisuvan koko ajan etäämmäksi. Vai onko juuri niin, että äiti piti perheemme yhdessä? Kaipaan tavattoman paljon äitiäni.
241878
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 24

Vanhimmat

Laitoin juuri tuonne Minean ketjuun vastauksen peloista.

Kaikkein kamalin asia mikä omalle kohdalleni on osunut oli äidin kuolema.En ole vieläkään siitä oikein tahtonut yli päästä vaikka aikaa on kulunut jo 13 vuotta. Se oli silloin oikein sokki meille kaikille; isälle ja myös siskolleni.
Hän sai aivoverenvuodon ja kuoli noin kolme tuntia kohtauksesta... Vieläkin nousee pala kurkkuun, kun ajattelen ja uniin äiti tulee useinkin. Enempää en kykene edes kirjoittamaan :'(

Äänestä

suhde on aivan erityinen, koska äiti kantaa lastaan sisällään yhdeksän kuukautta. He ovat tuon ajan kuin yksi.

Äänestä
  • Tämä asia on kyllä selvä, mutta ei selitä miksi kahden siskoni ja äitini välit eivät koskaan olleet mitenkään "lämpimät". Paremminkin voisi sanoa heidän olleen isän tyttöjä.

    Olen kuullut muidenkin ikäisteni miesten pohdiskelleen tätä äiti/poika -suhteen erityistä kiintymystä.

    Äänestä

  • tomppa. kirjoitti:

    Tämä asia on kyllä selvä, mutta ei selitä miksi kahden siskoni ja äitini välit eivät koskaan olleet mitenkään "lämpimät". Paremminkin voisi sanoa heidän olleen isän tyttöjä.

    Olen kuullut muidenkin ikäisteni miesten pohdiskelleen tätä äiti/poika -suhteen erityistä kiintymystä.

    Minä olen usein pohtinut miesten valtavaa naisvihaa, joka tälläkin palstalla on usein hyvin havaittavissa. Tuon kiintymyksen perusteella sitä on vaikea ymmärtää.
    (Naisten miesviha tavallisesti johtuu isän välinpitämättömyydestä ja vähättelystä, joskus jopa suoranaisesta vihamielisyydestä tytärtä kohtaan.)

    Äänestä

  • tomppa. kirjoitti:

    Tämä asia on kyllä selvä, mutta ei selitä miksi kahden siskoni ja äitini välit eivät koskaan olleet mitenkään "lämpimät". Paremminkin voisi sanoa heidän olleen isän tyttöjä.

    Olen kuullut muidenkin ikäisteni miesten pohdiskelleen tätä äiti/poika -suhteen erityistä kiintymystä.

    Omalta kohdaltani sanoisin, että poika on jollain tavalla neutraali.
    Itse ainakin huomasin kohdistavani tyttäreen niitä negatiivisia tunteita mitä olin omassa lapsuudessani joutunut kokemaan. Poikaa kohtaan ei ollut sellaisia rasitteita, häntä oli helpompi rakastaa ikäänkuin neutraalisti. Jotain tuon tapaista selitystä tarjoaisin äidin ja tyttären huonoihin suhteisiin.

    Äänestä

  • tomppa. kirjoitti:

    Tämä asia on kyllä selvä, mutta ei selitä miksi kahden siskoni ja äitini välit eivät koskaan olleet mitenkään "lämpimät". Paremminkin voisi sanoa heidän olleen isän tyttöjä.

    Olen kuullut muidenkin ikäisteni miesten pohdiskelleen tätä äiti/poika -suhteen erityistä kiintymystä.

    Tuli mieleeni minullekin tällainen:
    Veljeni selvästi tuntevat lujempia siteitä äitiimme kuin minä.
    Surua ei voi mitata, mutta minusta tuntuu, että minä koin isän kuoleman paljon raskaampana kuin he.
    Myös välini äitiimme on etäisempi kuin heidän.
    Mitenkähän nämä kuviot syntyvät, koska tiedän paljon myös täysin toisenlaisia lapsi/vanhempi-suhteita

    Äänestä

  • Tuhkimotar kirjoitti:

    Ei tosiaankaan sovi yleistää, että äiti/poika -suhde olisi aina vahvempi kuin äiti/tytär.

    Usein se vaan on niin, että aikuiset miehet puhuvat äidistään erityisellä lämmöllä ja suhteessa omaan isään on jotain klikkejä.

    Olen myös huomannut omassa perheessäni vaimoni saaneen poikaamme jotenkin tiiviimmät ja läheisemmät välit. Supisevat keskenään. *nauran itselleni*

    Tämä on palannut toistuvasti mieleeni, en ole osannut "arvoitusta" ratkaista.
    Mutta jotenkin tähän tapaan ovat ajatukseni kulkeneet;
    - heräisivätkö emovaistot helpommin(=väärä sana, mutta en nyt keksi muutakaan)poikia kohtaan, tytöt useasti jotenkin "itsenäisempiä".
    Pojat vastaanottavaisempia äidin huolehtivaisuuteen ja hoivaan.
    Tämä on tosi tylsää yleistämistä ja myönnän että se ei ole koskaan fiksua.
    - sitten taas esim.omalla kohdallani, kun äitini teki valintansa "poikastensa" suhteen ja pesään jäi "ylimääräinen", otti isäni minut "siipiensä suojaan".

    Aloin ajatella tätä myös niin, että tuntevatko isät että jäävät jotenkin paitsioon.
    Ottaako äidit poikansa niin vahvasti, että isät tuntevat jäävänsä jotenkin ulkopuolisiksi.

    Se, että sinulla on ollut äitiisi vahva tunneside on hienoa.
    Nämä olivat vain tällaisia ajatuskulkuja joita minulle tuli mieleeni.

    Hyviä ajatuksia. Kiitän ja kumarran.

    Äänestä

voin vain sanoa sen,että äiti on kuitenkin sellainen,joka rakastaa lapsiaan joka tilanteessa...
Ja ehkä se on sitä,kun äiti kuitenkin kantaa sitä omaa lastaan sisällään niin kauan..

Minäkin kaipaan omaa äitiäni valtavasti...:(

Äänestä

Isäni elää ja meidän lapsien suhde häneen on
hyvä.

Äitini poistui vaikean sairauden jälkeen reilu
10 vuotta sitten. Tuntui kuin häntä kohtaan olisi
tehty suurta vääryyttä ja yläkerta sai rankasti
pyyhkeitä - ja saa edelleen.

Saattaa kuulostaa miehiseltä, mutta me jälkeläi-
set tunsimme usein olevamme velkaa koko elämämme
kirjon, sitovan tekijän ja koimme, että se olisi
jollain tapaa hyvitettävä. Eläkkeelle päästyään
pyrimme helpottamaan hänen elämäänsä erilaisilla
mökkimatkoilla ja mökin hankintakin oli tapetil-
la. Näin hän saisi sen kaipaamansa puutarhan ja
leppoisan tukikohdan.

Viimeinen tuomio tuli kuitenkin katkeralla taval-
la ja suunnitelmat oli haudattava äidin mukana.

Joinakin päivinä leikin ajatuksissani kuinka
hienoa olisi ollut hankkia hänelle se punainen
tupa. Ja ärräpäät lähtevät yläkertaan.

Ikävä on, myönnetään.

Äänestä

Eikös sanota, ettei mies voi ikinä unohtaa elämänsä "ensimmäistä naista".

Ei silti, kyllä äiti on tärkeä tyttärellekin. Riippuu varmaan tilanteesta ja ihmisistä.

Meillä asia aivan kuten kerroit. Äiti näkyy olevan tärkeä. Ei silti, niin on pojatkin ;D

Äänestä

mulle isä oli kaikki kaikessa, itken isää vieläkin välillä vaikka kuolemasta on vuosia...

Äänestä

Isäni poismeno on ollut niin suuri suru, etten voi sitä sanoiksi pukea.
Isäni aina huolehti minusta ja............

Tunnen yhä, että niin paljon jäi hänen hyväkseen tekemättä

Koskaan ei voi sanoa, että tietää miltä toisesta tuntuu.
Mutta uskoisin, että voin aavistaa tunteitasi
Minulta surutyö kesken, eikä kait siitä koskaan pääsekään.
Eikä kait ole tarkoituskaan, se kait muuttuu toisenlaiseksi.
Pystyy paremmin muistamaan niitä hyviä asioita ja lämpöisiä tunteita

Äänestä

pelkää selvästi minun poistumistani (sairauttani).

Olen huomannut, että hän - kohta kahden lapsen isä - kanavoi pelkonsa niin, että aina omissa terveysongelmissaan soittaa minulle.

Kun meinasin kuolla, oireili hän psykosomaattisesti pitkään:(

Haleja poikani "lempinimi-kaimalle"!!!!!

Äänestä
  • ...tuskaa?

    Mun isäni koitti oikein lempeästi valmistaa mua kuolemaansa (aivokasvain jota ei voitu leikata) mutta mä sekosin ihan, oireilin kaikenlaista ja inhosin kaikkia ihmisiä...

    Äänestä

  • lelukka kirjoitti:

    ...tuskaa?

    Mun isäni koitti oikein lempeästi valmistaa mua kuolemaansa (aivokasvain jota ei voitu leikata) mutta mä sekosin ihan, oireilin kaikenlaista ja inhosin kaikkia ihmisiä...

    Poikani alkoi vuosien varrella "löytää" itsestään kaikenlaista outoa - osa tosin ihan somaattisia ja hoitoa vaativia, akuutteja juttuja (allergiaa ja infektioita).

    Olin jo hänen lapsena ollessaan selittänyt, ettei minun sydänvikani mitenkään periydy eikä "tartu" - muuta kuin huolestumalla:)

    Isäsi osoitti rohkeutensa ja rakkautensa kauniilla tavalla.

    Äänestä

  • old_profile_21102 kirjoitti:

    Tekstisi sai minut jotenkin hirveän pahoilleni. Vilpittömästi toivotan kaikkea hyvää ja poikasi tuskan tietäen "monta aurinkoista uutta syksyä".

    Äänestä

  • tomppa. kirjoitti:

    Tekstisi sai minut jotenkin hirveän pahoilleni. Vilpittömästi toivotan kaikkea hyvää ja poikasi tuskan tietäen "monta aurinkoista uutta syksyä".

    vastauksesi Minealle oli oiva osoitus kyvystä tuntea empatiaa!!

    Äitien ja tyttärien väleistä ollaan monesti keskusteltu ystävieni kanssa. Toisinaan ongelmana saattaa olla kateus. Tytär on vielä nuori, kaunis, menestyy ehkä paremmin kuin hän teki aikoinaan... Vaikka lapsille toivoo menestystä ja hyvää elämää, niin silti tietynlainen kateus saataa jäytää, kun oma kunto ym. rapistuu. Ainakin joillakin syy saattaa olla tämä?

    Äänestä

  • tomppa. kirjoitti:

    Tekstisi sai minut jotenkin hirveän pahoilleni. Vilpittömästi toivotan kaikkea hyvää ja poikasi tuskan tietäen "monta aurinkoista uutta syksyä".

    Poikani on Tony ja mieheni on Tomi...

    Syksy on niin ihana, kun kaikki tuoksut ja värit tavallaan kirkastuvat;)))

    Äänestä

  • old_profile_21102 kirjoitti:

    Poikani on Tony ja mieheni on Tomi...

    Syksy on niin ihana, kun kaikki tuoksut ja värit tavallaan kirkastuvat;)))

    Uusi ihana päivä.

    Äänestä

  • MysNa kirjoitti:

    vastauksesi Minealle oli oiva osoitus kyvystä tuntea empatiaa!!

    Äitien ja tyttärien väleistä ollaan monesti keskusteltu ystävieni kanssa. Toisinaan ongelmana saattaa olla kateus. Tytär on vielä nuori, kaunis, menestyy ehkä paremmin kuin hän teki aikoinaan... Vaikka lapsille toivoo menestystä ja hyvää elämää, niin silti tietynlainen kateus saataa jäytää, kun oma kunto ym. rapistuu. Ainakin joillakin syy saattaa olla tämä?

    Ehkä tosiaankaan en ole aivan toivoton tuon empaattisuuden suhteen. Kauniit sanasi lämmitti mieltäni.

    Huomasin omasta äidistäni, että kun tyttäret alkoivat neuvomaan äitiäni, jopa pukeutumisessa, äitiini todella sattui. Minulle äitini oli loppuun saakka minun neuvonantajani, enkä koskaan halunnut pahoittaa hänen mieltään.

    Äänestä

  • old_profile_21102 kirjoitti:

    Poikani alkoi vuosien varrella "löytää" itsestään kaikenlaista outoa - osa tosin ihan somaattisia ja hoitoa vaativia, akuutteja juttuja (allergiaa ja infektioita).

    Olin jo hänen lapsena ollessaan selittänyt, ettei minun sydänvikani mitenkään periydy eikä "tartu" - muuta kuin huolestumalla:)

    Isäsi osoitti rohkeutensa ja rakkautensa kauniilla tavalla.

    ..kauniisti! (kiitos Minea)
    Olen vasta viimeaikoina tajunnut saman asian... tai olenhan sen tajunnut, mutta se ei oikein mennyt tajuntaan asti? Suru sumentaa ymmärrystä!

    Olen myös ajatellut sitä, miten kuoleva ihminen alkaakin huolehtia lähimmäistensä hyvinvoinnista? Mikä taakka!

    Tänään olen kiitollinen isälleni että hän yritti selittää ja auttaa minua selviytymään...

    Mutta niinkuin tiedät, nämä oireet olivat vaan merkki siitä, että poikasi ja minä oireilimme koska, hänelle sinä ja minulle isä, ovat äärettömän tärkeitä ja rakkaita ihmisiä!

    Äänestä

  • tomppa. kirjoitti:

    Ehkä tosiaankaan en ole aivan toivoton tuon empaattisuuden suhteen. Kauniit sanasi lämmitti mieltäni.

    Huomasin omasta äidistäni, että kun tyttäret alkoivat neuvomaan äitiäni, jopa pukeutumisessa, äitiini todella sattui. Minulle äitini oli loppuun saakka minun neuvonantajani, enkä koskaan halunnut pahoittaa hänen mieltään.

    ole läheskään toivoton tapaus :) Aloituksessasi empaattisuudesta sanottiin mielestäni hyvin mm. se,
    että ihminen, joka tällaisen ”puutteen” itsessään huomaa ja vieläpä myöntää sen, on jo
    vähintäänkin puolimatkassa.

    Itse lopetin äidin neuvomisen jo vuosia vuosia sitten. Hänellä todettiin sairaus, josta
    tiesin, että ruokavalion muutos toisi ainakin helpotusta oireisiin. Liikuntaa olisi pitänyt
    harrastaa jne. No hän ei selvästikään neuvoistani pitänyt, eikä tehnyt muutoksia,
    joten annoin asian olla. Nykyään neuvon vain jos kysyy ja kyllä joskus kysyy :))

    Kun luin tätä vastaustasi (ja ketjua muutenkin) ymmärsin, että veljeni suhde äitiimme
    taitaa olla hyvin samantapainen, kuin sinulla oli. Toivon muistavani nämä asiat silloin, kun aika
    äidistämme jättää. Veljeni tuskin näyttää/kertoo surustaan ja ikävästään.
    Kiitos, tämä oli hyvä keskustelu muutenkin!

    Äänestä

Ketjusta on poistettu 15 sääntöjenvastaista viestiä.

Kommentoi aloitusta

tomppa. kirjoitti:

Äitini kuoli 4 vuotta sitten ja vasta nyt voin sanoa päässeeni siitä yli. Miksi äidin ja pojan välinen suhde on paljon lujempi kuin isän ja pojan. Oma isäni on elossa, 72-vuotias, ja huomaan suhteeni häneen luisuvan koko ajan etäämmäksi. Vai onko juuri niin, että äiti piti perheemme yhdessä? Kaipaan tavattoman paljon äitiäni.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu