Onko muita kuin minä joilla uskon tunnustaminen on niin vaikeaa, ettei sitä ole ollut rohkeutta kertoa suoraan vaikkapa työkavereilleen. Itse olen ison perheen isä ja työkaverit ovat varmaan jo johtopäätöksensä minunn suhteeni tehneet.
Ajatukseni heräsivät kun näin Lukas Moodyssonin elokuvan Fucking Åmål. Kuten elokuvassa lesboksi tunnustautuminen, niin myös uskonsa tunnustaminen vaatii suurta rohkeutta ja hyvää itsetuntoa. Tunsin voivani samaistua elokuvan roolihahmojen tuntemuksiin, kun uskon tunnustaminen on ollut aina niin vaikeaa. Uskonasiat ovat sellainen yksityisasia, jota ei sovi ottaa puheeksi; ihmiset eivät osaa käsitellä näitä asioita vaikka saattavat kuulua kirkkoonkin.
Minuulla ei ole koskaan ollut rohkeutta olla avoimesti uskomassa ja suoraan perustella käyttäytymistäni tunnustamalla uskoani työkavereille. Vain kerran eräs vanhempi ex-vl kyllä osasi kysyä niin suoraan, etten voinut vastata kuin myöntävästi. Nuorempana muistan hävenneeni erilaisuuttani, kun mentiin seuroihin: usein kyyristelin autossa matalana ettei vaan luokkakaverit näkisi.
Uskonasiat eivät ole tuntuneet omakohtaisilta kuin kausittain, enemmänkin kyseessä on lapsuuden perintö johon on kasvanut. Eikä kyllä ole ketään jolle uskaltaisin avautua epäilyksissäni.
Kuinka moni tunnustautuu uskossaan "kaappilestadiolaiseksi"? Onko ketään samoin tuntevia?
Toivon ettei kirjoittamaani vesitetä feikki- välihuomautuksin.
Ajatukseni heräsivät kun näin Lukas Moodyssonin elokuvan Fucking Åmål. Kuten elokuvassa lesboksi tunnustautuminen, niin myös uskonsa tunnustaminen vaatii suurta rohkeutta ja hyvää itsetuntoa. Tunsin voivani samaistua elokuvan roolihahmojen tuntemuksiin, kun uskon tunnustaminen on ollut aina niin vaikeaa. Uskonasiat ovat sellainen yksityisasia, jota ei sovi ottaa puheeksi; ihmiset eivät osaa käsitellä näitä asioita vaikka saattavat kuulua kirkkoonkin.
Minuulla ei ole koskaan ollut rohkeutta olla avoimesti uskomassa ja suoraan perustella käyttäytymistäni tunnustamalla uskoani työkavereille. Vain kerran eräs vanhempi ex-vl kyllä osasi kysyä niin suoraan, etten voinut vastata kuin myöntävästi. Nuorempana muistan hävenneeni erilaisuuttani, kun mentiin seuroihin: usein kyyristelin autossa matalana ettei vaan luokkakaverit näkisi.
Uskonasiat eivät ole tuntuneet omakohtaisilta kuin kausittain, enemmänkin kyseessä on lapsuuden perintö johon on kasvanut. Eikä kyllä ole ketään jolle uskaltaisin avautua epäilyksissäni.
Kuinka moni tunnustautuu uskossaan "kaappilestadiolaiseksi"? Onko ketään samoin tuntevia?
Toivon ettei kirjoittamaani vesitetä feikki- välihuomautuksin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
että uskon tunnustaminen on ollut hidasta.
Vielä hitaampaa on ollut se, että on halunnut lähteä sydäntä paisuttamaan ja elokuvia katselemaan. Elokuvat turmelevat uskonelämää. Monet elokuvat on syntielämän ruummillistumia ja on synti edes katsella sitä menoa, sillä kukapa niitä elokuvia katselee vihaten sitä syntiä, mikä niissä esille tulee.
Samoja asioita näet tosi elämässä, vai ajatko autollakin silmät kiinni?
mene vaimosi kanssa isät ja äidit leirille. Sitä ei tule yksikään katumaan joka sen leirin käy.
Näin ulkopuolisena olen havainnut tuollaista piilottelukäyttäytymistä. Minun työkaveri puhui kerran kesälomareissulle lähdöstä, mutta hänen lapsensa siinä sitten sanoi, että mennäänkö me suviksiin. Tämä työkaverini helahti punaiseksi häpeästä ja yritti paikkailla lapsensa sanomisia ja piilotella uskoaan. Ei ole ainut kerta. Toki tiesin monta vuotta että hän on vl, mutten ikinä puhunut siitä ja hän luuli, etten tiennyt ja sitten kertoi siitä meille monen vuoden jälkeen kuin suurenakin salaisuutena kun lapsi oli möläyttänyt ilmoille, että mennään suviksiin. Itsepä siihen tokaisin vain, että sehän kiva, että mukavaa reissua ja lapsi iloisena söi tikkariaan ja rallatteli vanhempansa ympärillä.
Tämä ei ole ainut tapaus. Tunnen paljon vl-ihmisiä jotka salaavat uskonsa, kerran minulle tuli vahingossa yhden tekstiviesti, joka alkoi JT ja sitten siitä nousi kyllä sellainen selittelyjen ketju, se viesti ei ollut minulle tarkoitettu vaan tuli vahingossa. Meni kyllä naama valkoiseksi, kun pahoiteltiin tuota tervehdystä ja minä sanoin sitten, että ei haittaa, että kyllähän minä tiedän, että teillä vl:illä on tapana tervehtiä teitä toisia vl:ia JT:llä. Hän sitten myönsi, että oli luullut etten tietäsi hänen olevan vl.
Itse luterilaisena en yritä salata uskoani vaan ilmoitan siitä ilomielin toisille ja toivotan tervetulleeksi mukaan seurakunnan toimintaan. Miksi pitäisi hävetä, jos on saanut rauhan Jeesuksessa? Raamattukin varoittaa pitämästä kynttilää vakan alla.
Näinhän se on että lapset uskovat kuitenkin suu auki. Vaikka on meilläkin neuvottu ettei pidä mennä heti kaikkia huutelemaan niin tuota kautta asia tulee ainakin jollain tapaa toisten tietoon.
Yksi haaste kasvattajalle onkin opettaa lapsiaan käyttäytymään siten etteivät pahoita lähimmäistensä mieltä tuomitsemalla heitä. Linja-autossa muutam vilpitön lapsi on kyllä jo tokaissut kuljettajalle ettei uskovaiset kuuntele rokkia :)
Mikä on se psykologisesti varmaankin ymmärrettävä syy, jota en nyt vaan tajua, että ihminen piilottelee uskoaan?
Jos on sellaisen siunauksen omalle kohdalleen saanut, että saa kuulua maailman ainoaan oikeaan uskonryhmään ja on saanut syntinsä anteeksi, mitä häpeämistä tässä sanomattomassa Jumalan lahjassa on?
Omakohtaista uskoaan ei yksityiskohtia myöten kukaan odota toisen raportoivan. Mutta kai sitä voisi iloisena kertoa, että on ilo saada olla siinä oikeassa Jumalan joukossa.
En tosiaan ymmärrä mitä häpeämistä on Jumalan antamassa lahjassa!
Vain silloin tämän häpeilyn ymmärrään, jos ei oikeasti itse kykene perustelemaan miksi siihen ryhmään haluaa kuulua. Jos ei olekaan perusteluja pitää totena vl-liikkeen dogmeja. Silloin mukanaolevalla on kyse itsepetoksesta, ja se tietenkin saa aikaan häpeäntunteet.
Ei uskonasioissa pitäisikään olla mitään hävettävää, paitsi vl-uskovaiseksi tunnustautumisessa saattaa jotain ollakin.
Jeesus käski kirjoittaa Filadelfian seurakunnan palvelijalle: Sinun voimasi ovat vähäiset, mutta sinä olet ottanut sanani varteen, etkä ole kieltänyt nimeäni. ILM.3:8
Uskon tunnustaminen on vaikeaa, mutta tarpeellista.
Vain kaapisssa ei voi uskoa. Ja uskohan näkyy elämässä, vaikkei sitä ääneen mainostaisikaan.
Kun itse saa armosta uskoa, pysyy nöyränä, mutta haluaa tätä armoa tarjota muillekin, jos siihen tulee tilaisuus.
Mutta, jos usko on ihmisen oma suoritus, voi sillä kehuskella ja sitä pitää hyvinkin näkyvästi esillä.
Vl-uskossa ei ole mitään hävettävää tai peiteltävää!
Usko vapaasti ja ole oma itsesi.
Vastaa, jos kysytään.
Korostan: en ole kirjoittanut mitään "uskolla kehuskelemisesta".
En ole tarkoittanut suinkaan että omalla vakaumuksella diivailtaisiin. Pidän sellaista amerikkalaismallista uskonnolla elämöintiä erittäin vastenmielisenä.
Tarkoitin normaalia avoimuutta ystävien ja tuttavien suuntaan.
Ahdistuneen salailun ja röyhkeän kristillisillä arvoilla rehvatelun välillä on paljon maastoa. :-)
tuttua tarinaa.
Kyllä minäkin jo nuorena olen saanut pakoilla tätä vl-uskoa. Piti mennä seuroihin välillä aidan yli hyppien, niin että takinliepeet repeilivät.
Seksikokeilutkin piti kertoa maailman kavereille siten, kuin ne oli isoilta pojilta kuullut.
Ja tulihan sitä "otettua", vaikka ei oikeasti juuri kokemusta ollutkaan.
Työpaikoilla sai keksiä jos jonkinlaista veruketta, kun ei ole katsonut telkkarista jotain ohjelmaa.
Myöskään firman pikkujouluihin en ole koskaan päässyt, kun aina on sattunut jotain tärkeää menoa samanaikaisesti.
Nyt myöhemmin, kun en kuulu enää vl-yhteisöön, tuntuu kuitenkin edelleen hävettävältä kertoa esim työkavereille kokemuksistaan vl-uskosta.
Ehkä tähän häpeän tunteeseen liittyy toisten ihmisten aliarvostava asenne vl-uskoon, ja huomautukset suurista perheistä, linja-autoista, omasta jalkapallojoukkueesta jne.
Monesti nuorena kävi mielessä, miten helppoa olisi ollut syntyä ihan tavis perheeseen, ja olla hajuton, mauton ja näkymätön.