Minä olen ihan tyytyväinen itseeni. Ok, en puhu paljon, mutta en myöskään ole tuppisuu ja uskallan sanoa asioita silloin kun on aihetta sanoa. Harrastan myös small talkia, hyvin vähän, mutta jotain kuitenkin. Ja minulla on ystäviä. Kerrankin kun yritän olla tyytyväinen itseeni enkä pidä muita huonompana, joku muu muistuttaa, etten olekaan tarpeeksi puhelias ja hyvä.
Saan kouluohjaajaltani palautetta, että "Kun olet niin hiljainen, niin mites sinulla on nämä opiskelut sujuneet?" (Ööh, ihan hyvin? Pitäisikö olla joku ongelma?) "Oletko tutustunut kehenkään...tiedän, että luokallasi on niitä hössöttäjä-tyyppejä, mutta sinä taas..." (Olen, eikö hän ole huomannut että minulla on kavereita? Luuleeko hän minua ihan avuttomaksi?) Lisäksi hän katsoo minua säälivästi ja epäilee kykyjäni.
Saan kouluohjaajaltani palautetta, että "Kun olet niin hiljainen, niin mites sinulla on nämä opiskelut sujuneet?" (Ööh, ihan hyvin? Pitäisikö olla joku ongelma?) "Oletko tutustunut kehenkään...tiedän, että luokallasi on niitä hössöttäjä-tyyppejä, mutta sinä taas..." (Olen, eikö hän ole huomannut että minulla on kavereita? Luuleeko hän minua ihan avuttomaksi?) Lisäksi hän katsoo minua säälivästi ja epäilee kykyjäni.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei tarvitse koskaan kenenkään sitä murehtia, etteikö puhuisi riittävästi. Ihminen voi olla muutenkin läsnä kuin puhumalla: katsekontakti, toisen kuunteleminen, tilanteeseen keskittyminen. On kahdenlaisia hiljaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat omissa maailmoissaan eivätkä ollenkaan huomioi seuralaistaan, sekä niitä jotka ovat tilanteessa läsnä mutta puhuvat hyvin lyhytsanaisesti. Ei sillä merkitystä, puhuuko paljon vai vähän, kunhan on tilanteessa läsnä! Vasta sitten on toiselle seuraksi, kun on henkisesti paikan päällä.
Säälin saaminen ilman syytä on sekä raivostuttavaa että itsesääliin virittävää. Sellaista ei pitäisi yksinkertaisesti tapahtua. Normaalien, hyvinvoivien ihmisten sääliminen vain sen takia että tuntisi itsensä aiempaa vahvemmaksi on todella raukkamaista, koska maailmassa on oikeasti säälimisen arvoisia ihmisiä! Kodittomia, nälkää näkeviä, sotavankeja, spitaalisia jne. On inhottavaa että joku normaalia elämää elävä yritetään saada tuntemaan itsensä surkeaksi. [Eri asia on tietysti säälin antaminen tavalliselle ihmiselle silloin, kun hän sitä pyytää, mutta se ei liity tähän kuitenkaan].
rasittavaa, kokemusta on. Sääliminen on aina sellaista, että tehdään kohteesta itseään alempiarvoisempi tai omituinen. Myötätunto on eri asia. Se on yleensä positiivisessa mielessä annettua ja sitä ei kaikki osaa antaa. Myötätuntoa yleensä jollakin lailla haetaan. Sääli tulee ihmisten omasta päästä kuvitelmana sille, että joku on jollakin lailla heikko.
Jos tollaiselle säälin ilmaisijalle sanoisi jotain, niin hän todennäköisesti sanoisi klassiset sanansa: minähän yritin vain auttaa..
Tulee iän mukana, olin itse hyvin ujo kouluaikana, mutta nyt itsekkin isojen lasten äitinä liiankin puhelias.
kirjoituksessa ole siitä, että ap. haluaisi olla rohkeampi vaan enemmänkins tahdittomuudesta, joka ihmisiä nykyään vaivaa..
Tahditon.
...en nyt osaa sanoa SÄÄLIIKÖ hän minua, kyllä kai..tai siis hän pitää tuota pientä ujoutta niin vaikeana asiana ja lässyttää minulle eritavalla kuin muille..en enää pidä kyseisestä henkilöstä... Luulin että olin ollut tarpeeksi ystävällinen, tervehdin aina ja juttelen mielestäni normaalisti, mutta jostain se kai paistaa niin selvästi että olen arkajalka?
Juuri kun olin vihdoin alkanut ajatella etten olekaan huonompi tyyppi kuin muut ja alkanut pitää myös ujouttani oikeastaan hyvänä luonteenpiirteenä niin alkoi tapahtua. Muiden mielestä olen omituinen (myös katseet kertovat paljon) ja minulle analysoidaan omaa ujouttani jonakin ongelmana. Loistavaa. Olen ajatellut, että ei pitäisi luovuttaa tässä irsensä karaisemisessa vaan ehkä pitäisi tulla jopa vähän ylpeäksi. Ei niin, että sitä ulos päin näyttäisi, mutta että vaikka mitä sanottaisiin niin silti voin hehkuttaa itselleni, että olen helvetin upea tyyppi ja minua eivät kiinnosta muiden ihmisten mielipiteet.