Oletteko miettineet, mistä ujoutenne johtuu? Oletteko aina olleet arkoja, vai onko jokin tehnyt teistä sellaisia?
kysymys muille ujoille/aroille
ujo2
203796
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ujous on osittain synnynäinen ominaisuus vähän kuten ulkonäkö. Tästä syystä ujot ja hiljaiset lapset tarvitsisivat jo lapsena riittävästi kannustusta voidakseen oppia pärjäämään tämän ominaisuutensa kanssa aikuisena. Tässä äänekkäiden ihmisten maailmassa.
Valitettavasti useimmissa perheissä käy niin, että äänekkäämmät lapset saavat kaiken huomion kuin ujot hiljaiset lapset eivät saa vanhempien huomiota.
Minä siis olin oman perheeni hiljaisin ja syrjäänvetäytyvin ujoin lapsi. Vasta aikuisena aloin lukea aiheesta ja tajusin, että en saanut lapsena kannustusta ujous ongelmaani vaikka olisin sitä tarvinnut.
Sosiaalisemman ja äänekkäämmät siskoni ja veljeni ikäänkuin kietoivat vanhempani pikkusormensa ympärille samalla kun itse jäin jotenkin ikäänkuin ulkopuoliseksi tästä kaikesta.
Pienestä pitäen olen ollut. En tiedä olen kasvanut sellaiseksi, hyvin todennäköistä, mutta jo ennen 6-vuoden ikää olin samanlainen. Hieman se on kyllä karsiutunut iän myötä, tai aika paljonkin.
Ujo olen ollut ihan pienestä pitäen, arkuus ja hiljaisuus jossain vaiheessa lisääntynyt ja nyt taas lieventymässä.
Yksi jännä seikka muuten, että en edes syntyessäni parkaissut kuten normaalisti vauvat tekevät. Olin kuitenkin muuten terve lapsi.
Tiedä sitten johtuiko se ujoudesta, mutta vauvasta lähtien olen kuitenkin ollut rauhallinen ja parkunut vähän. Kyllähän ihmisellä kai jo syntyessään on omanlainen temperamentti, joka voi säilyä koko elämän.
Perusluonteeni on hiljainen ja ujo. Noita ominaisuuksia ovat pahentaneet monta vuotta kestänyt koulukiusaaminen ja syrjintä. Myös vanhempani ovat aika hiljaisia, varsinkin äitini.
Ainiin, ja olen vieläpä ainut lapsi, jos se jotenkin asiaan vaikuttaa...
Mä en usko että ujous on synnäinen ominaisuus. Olen joskus miettinyt että mistä oma ujouteni johtuu. Varmaankin siitä, että mua kiusattiin melkein koko peruskoulun aika ja jo päiväkodissa muut lapset ja jopa tädit(!) syrjivät minua. Asiaa ei ole myöskään helpottanut se, että kasvoin perheessä jossa toinen vanhemmista oli alkoholisti, joka ei välittäny meistä pätkääkään ja toinen oli aina töissä eikä sekään välittänyt meistä. Myöhemmin tästä työteliäästä vanhemmasta tuli hössöttäjä ja päällepäsmäri, tarkoituksenaan hallita toisten elämää. Se toinen juo vieläkin.
Eli siis en mielestäni ole aina ollut yhtä ujo. Se on muuttunut paljon eri ikäisenä. Niin ja ei, en ole perheen ainut lapsi. Tosin isommat sisarukset on saaneet mielestäni enemmän huomiota ja äitinikin on sen myöntänyt. Mulla jäi tavallaan lapsuus kesken.
Minä taas uskon, että ujouteen saattavat vaikuttaa synnynnäiset ominaisuudet. Itse olen kasvanut rakastavassa perheessä, saanut tarpeeksi hoitoa ja huomiota, ollut tekemisissä paljon omanikäisten kanssa eri päivähoitopaikoissa, jotka kylläkin vaihtuivat tiuhaan tahtiin.
Kuitenkin minusta on tullut sekä ujo, arka että hiljainen vieraissa tilanteissa ja vieraiden ihmisten kanssa.
Onnekseni minua ei ikinä kiusattu pahasti, mitä nyt syrjimistä oli yhdessä päivähoitopaikassa ja koulussa, sekä joskus pientä naureskelua ja pilkkausta. Ei mitään sen vakavampaa, ja ne johtuivat ujoudesta joka minulla oli jo valmiina, eivät mitenkään syventäneet sitä.
olin pienenä kaikkea muuta kuin ujo. Olin rasavilli ja ala-asteella "suosittu".
Siinä vaiheessa kun tietoisuus kasvoi omasta olemassaolosta, ympäristöstä ja muista, niin tilalle tuli ujous, arkuus ja synkkyys/masennus. En enää osannut olla ihmisten kanssa tai edes halunnut.
Nykyään osaan olla luonteva ja puheliaskin pienten harjoitusten jälkeen, mutta silti olen kuin eri ihminen mitä joskus pienenä.
En ole persoonaltani ollenkaan vaisu, vaatimaton, rajoittunut, ja toista rajoittava. Mutta kun tapaan uuden ihmisen, kestää pitkä ajanjakso (n.puolivuotta), jolloin ihmeen taitavasti säästelen itseäni toisen seurassa.
Itse ainakin olen ollut ujo ihan aina, eli jotenkin koen tuon ujouden sellaiseksi synnynnäiseksi temperamenttiominaisuudeksi. Pitkään kuvittelin sen olevan huono asia (olen ollut koulukiusattu, ja ylipäätään suhtautuminen ujouteeni on ollut se että minussa on jotakin vikaa), ja tästä syystä itsetuntoni oli pitkään aika lailla nollissa (joka puolestaan lisäsi ujoutta entisestään). Nyt parikymppisenä olen saanut itsevarmuuteni takaisin, ujo olen edelleen (etenkin uusien ihmisten kanssa, olen ns. hitaasti lämpiävä), mutta en enää ajattele sen olevan huono asia (kun elämässä muuten ihan mukavasti kuitenkin pärjään); jos se, että olen ujo ja hiljainen häiritsee jotakuta, niin sittenpähän häiritsee, se on hänen ongelmansa, ei minun.
Eli siis pointtini on se, että ujous on usein synnynnäistä, mutta tietynlaiset kokemukset voivat myös aiheuttaa (tai syventää) sitä, niin kuin nyt vaikka koulukiusaaminen. Vastaavasti jos ujous on myöhäsyntyistä, on siitä mahdollista päästä kokonaan eroon, kun taas synnynnäisestä ei (eikä mielestäni tarvitsekaan: itselle tuo ujous on ainakin niin suuri osa persoonaa (positiivisessa mielessä), että tuntuisi ihan pelkältä itsepetokselta pyrkiä siitä väkisin eroon.)
-20 % perinnöllistä, myös isä on ujo
-50 % synnynnäisen epämuodostaman aiheuttaman poikkeavuuden tunteen aiheuttamaa, alemmuskompleksi
-30% koulukiusaamisen ja minulle naureskelun aiheuttamaa
Olen keskustellut omasta ujoudestani ja sen taustoja on tutkittu, koska siihen liittyy pientä nais pelkoa. Oma ujous kehittynyt 14-30 vuosien välissä aina vaan hallitsevammaksi. Syynä on ollut se, että naiset ovat aina mollanneet, ulkonäköä, hiljaisuutta, punastumista, ujoutta ja arkuutta.
Olen pikkuhiljaa lopettanut kokonaan naisille puhumisen. En enää aloita keskustelua ja jos seurueeseen tulee nainen. En enää ota osaa muuhunkaan keskusteluun. Aika menee omia ilmeitä ja eleitä vahtiessa ja odottaessa tilaisuutta "paeta" paikalta.
Tästä on jo vuosikymmeniä aikaa. Perskoulun ensimmäisellä luokalla joulujuhlassa esiintymässä. Tuli moka ja täysi salillinen koulukavereita nauramassa.
Kymmenisen vuotta meni, ennenkuin pääsin edes jollain tasolla ujoudestani eroon, mutta en koskaan tyystin. Onneksi sen kanssa oppii elämään.
radiosta erään tutkijan haastattelun (en ole varma, mutta muistaisin että kyseessä oli Liisa Keltikangas-Järvinen), jossa hän sanoi että ujous on synnynnäinen ominaisuus. En muista miten hän väitteensä perusteli :( Jotkut syntyvät ujoina, mutta se ei tee kenestäkään muita huonompaa.
Minäkin olen pohjimmiltani ujo ihminen: jos en varta vasten ryhdistäydy ja ota reipasta asennetta, piiloudun ihan huomaamattani muiden selän taa ja mumisen jotain epämääräistä.
Itse en ole ollut aina ujo. Pienempänä olin hyvinkin vilkas ja äänessäoleva. Ympärilläni myös pyöri kavereita ja tuli jopa paineita kenen kanssa pitäisi olla "paras kaveri". Vanhimmiten olen ujostunut. Nyt olen 18 ja aika ujo. Riippuu tosin paljon tapauksesta. Jos olen yksin, olen jonkun verrankin ujo, mutta jos minulla on joku kaveri tai jokin seurana, en ole niin ujo. Ujouteni johtuu suurimmaksi osaksi HUONOSTA itseluottamuksestani. Olen ulkonäköni ja luonteeni suhteen niin epävarma, että minun on vaikea olla oma eloisa itseni, joten heittäydyn ujoksi. Tämä on kiusallista...
Muistelen lapseenakin olleeni arka vieraiden ihmisten suhteen. Tutussa seurassa tosin olen ollut toisinaan yliaktiivinenkin. Yläasteen koulukiusaamisen ja lähes koko aiemman kaveripiirin katoamisen jälkeen tuo paheni ennestään, enkä uskalla lähestyä ihmisiä ellei minulla ole selkeästi jotain asiaa. Esimerkiksi keskustelun avaus baarissa tai kadulla on täysin mahdotonta, mutta jos joku toinen lähestyy ensin niin kykenen täysin normaaliin keskusteluun.
Välillä sitä miettii, että elämä olisi täysin toisenlaista jos tuon viimeisen lukon saisi päästään purettua.
En usko, että mikään olisi tehnyt minusta ujompaa, vaikka varmasti koulukiusaaminen ja teini-iässä lisääntyneet sosiaaliset ongelmat ovat tehneet minusta ujomman. Olen syntymästäni lähtien kai kärsinyt Aspergerin syndroomasta, ja se selittänee kaiken oudon käytöksessäni. Suurin ongelmani ovat sosiaaliset kontaktit ja toinen pakkomielteet.
Olen aivan pienestä lähtien ollut ujo vieraiden ihmisten kanssa. Kotioloissa taas olen aina ollut koko ajan äänessä. Ylivilkas, hyperaktiivinen ja jopa toisille häiriöksi. Mutta vieraiden ihmisten kanssa olen automaattisesti ottanut toisenlaisen asenteen ja mennyt kokonaan lukkoon. Ehkä pyrin pienenä esittämään parempaa vieraille, mutta myöhemmin se on kehittynyt ihan suoranaiseksi vieraiden ihmisten peloksi. En saa sanaa suustani enkä osaa olla toisten samanikäisten kanssa. Pyrin vain pakenemaan sosiaalisista tilanteista keinolla millä hyvänsä. Totta kai siihen ovat vaikuttaneet epäonnistuneet sosiaaliset kontaktit samanikäisten kanssa. Ennen koulunalkua en ollut juuri ollut ikäisteni kanssa. Isosiskoni olivat 11 ja 9 vuotta vanhempia ja oikein samanikäisiä lähisukulaisiakaan ei ollut. Olin isovanhemmilla hoidossa ja sikäli aloin arvostaa enemmän vanhempien ihmisten seuraa. Äiti pakotti minut musiikkileikkikouluun, mutta sen lopetin. Sitten mummo pakotti minut seurakunnan päiväkerhoon muutamaksi tunniksi 2 kertaa viikossa ja siellä viihdyin jotenkin ajan myötä, vaikka ujo olinkin. Koulussa oli vaikeaa, mutta sain muutaman kaverin.
Alunperin hiljainen luonne
koulukiusaaminen
=luottamuksen menetys ujoudeksi kutsuttu arkuus, mitä jos sama paska tapahtuukin uudestaan?
vanhemmat. rakastavat ja rakastettavat kyllä, mutta lapsena aina kumpikin rähjäsi toisilleen että voisit säkin joskus ottaa ton kakaran sun perääs roikkumaan/painolastikseks tms.. Ja aina jos kysyin jotain et olikohan se tyhmästi sanottu kun olin vaikka sanonut jollekkin ihmiselle jotain mistä olin epävarma että olikohan se kuulostanut tyhmältä, niin vastaus oli aina tyyliin et "no kyllä se varmaan sua aika tyhmänä/outona/hiljasena pitää mut etpä sä sille enää mitään mahda, mut kyllä tommoset asiat jää ihmisten päähän."
enpä tiedä, mut jotenkin tuntuu että tollasesta mun kohalla on kaikki saanu alkunsa..