28-vuotias AS-syndroomasta ikänsä kärsinyt poikani ja hänen vaimonsa päätyivät avioeroon reilun vuoden liiton jälkeen. Helpotus sinänsä kun huomasin ettei poika sittenkään ollut löytänyt "sielunkumppaniaan" kuten seurustellessaan vakaasti uskoi. Ongelma on nyt se että tämä nainen oli kuitenkin todella saanut poikani jaloilleen usean vuoden harhailemisen ja henkisen pahoinvoinnin jälkeen. En ollut nähnyt häntä vuosiin niin onnellisena päällisin päin ja osasin jo pelätä että mitenköhän tässä käy jos ei miniä jaksakaan näin vaativaa taakkaa. Ei sitten kestänyt, minkä kyllä voin hyvin ymmärtää vaikka surullinen ja pettynyt olenkin.
Itse pidin paljon miniästäni ja hän vaikutti päättäväiseltä mutta lempeältä naiselta, juuri sellaiselta elämänkumppanilta jonka AS-miehet tarvitsevat. Olin helpottunut kun poikani löysi hänet, olihan se hänellekin ensimmäinen pidempi seurustelusuhde.
Pojallani masennus ja ahdistus menee kausittain ja erosta hän väitti aluksi selviytyvänsä tuosta vain. Ei halunnut puhua asiasta minullekaan. Nyt hän on ilmeisesti haudannut eroasian purkamista harrastuksiinsa mutta huomaan että hänen pakkomielteensä ja toimintonsa ovat pahentuneet. Hän soittaa minulle useita kertoja päivässä vain jankuttaakseen arkipäiväisiä asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Siinä ei auta lupaukset, ei hyvät sanat kun poika soittaa. Kun vaimo lähti niin hänen mustasukkainen otteensa minusta on lisääntynyt ja saan selitellä joka menoni viimeistä yksityiskohtaa myöten. Jos sanon vastaan niin hän suuttuu ja vannoo katkaisevansa yhteydenpidon kokonaan. Vähän ajan päästä hän taas soittaa ja pyytää anteeksi ja itkee yksinäisyyttään niin pahasti että tuntuu kuin itseltäni lähtisi sydän rinnasta :(
Nyt poika kysyi että saako muuttaa takaisin kotiin asumaan. Siihen sanoin että harkitaan vähän aikaa ja katsomaan miten hänellä lähtee yksin asuessa menemään. En tosiaan tiedä kannattaako ottaa hänet tänne kotiin vai pitäisikö taas alkaa pakottaa häntä itsenäistymään? Se on nimittäin aivan mahdotonta hänen kohdallaan. Poika muutti kotoa vasta 25-vuotiaana ja silloinkin tuntui kun olisin vetänyt härkälaumaa narussa... Hän on erittäin älykäs ja suorittanut FM-tutkinnon, harkitsee jatko-opintoja. Mutta käytännön asioista (esim. omasta rahankäytön hoitamisesta) ei tule yhtikäs mittään ilman ulkopuolisen apua. Ja sitten on tuo yksinäisyys mikä aina välillä saa hänet lamaantumaan. AS-diagnoosin saatuaan hän kävi juttelemassa terapeutin luona, mutta suuttuessaan lopetti sen. Ja nyt on näköjään turha toivo edes ehdottaa mitään keskusteluapua tai vertaistukea.
Tajuan etten voi kieltääkään häntä muuttamasta luokseni. Ja olisihan se minullekin hyvä ettei koko ajan tarvitsisi pelätä hänen puolestaan. Mutta sitten en tiedä jaksanko taas itse ja löytääkö poika taas jalansijan elämässään jotakin kautta? Pelkään kovasti että kotiin muuttaessaan hän luopuu kokonaan sosiaalisista kontakteistaan, niin kuin nuorempana.
Itse pidin paljon miniästäni ja hän vaikutti päättäväiseltä mutta lempeältä naiselta, juuri sellaiselta elämänkumppanilta jonka AS-miehet tarvitsevat. Olin helpottunut kun poikani löysi hänet, olihan se hänellekin ensimmäinen pidempi seurustelusuhde.
Pojallani masennus ja ahdistus menee kausittain ja erosta hän väitti aluksi selviytyvänsä tuosta vain. Ei halunnut puhua asiasta minullekaan. Nyt hän on ilmeisesti haudannut eroasian purkamista harrastuksiinsa mutta huomaan että hänen pakkomielteensä ja toimintonsa ovat pahentuneet. Hän soittaa minulle useita kertoja päivässä vain jankuttaakseen arkipäiväisiä asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Siinä ei auta lupaukset, ei hyvät sanat kun poika soittaa. Kun vaimo lähti niin hänen mustasukkainen otteensa minusta on lisääntynyt ja saan selitellä joka menoni viimeistä yksityiskohtaa myöten. Jos sanon vastaan niin hän suuttuu ja vannoo katkaisevansa yhteydenpidon kokonaan. Vähän ajan päästä hän taas soittaa ja pyytää anteeksi ja itkee yksinäisyyttään niin pahasti että tuntuu kuin itseltäni lähtisi sydän rinnasta :(
Nyt poika kysyi että saako muuttaa takaisin kotiin asumaan. Siihen sanoin että harkitaan vähän aikaa ja katsomaan miten hänellä lähtee yksin asuessa menemään. En tosiaan tiedä kannattaako ottaa hänet tänne kotiin vai pitäisikö taas alkaa pakottaa häntä itsenäistymään? Se on nimittäin aivan mahdotonta hänen kohdallaan. Poika muutti kotoa vasta 25-vuotiaana ja silloinkin tuntui kun olisin vetänyt härkälaumaa narussa... Hän on erittäin älykäs ja suorittanut FM-tutkinnon, harkitsee jatko-opintoja. Mutta käytännön asioista (esim. omasta rahankäytön hoitamisesta) ei tule yhtikäs mittään ilman ulkopuolisen apua. Ja sitten on tuo yksinäisyys mikä aina välillä saa hänet lamaantumaan. AS-diagnoosin saatuaan hän kävi juttelemassa terapeutin luona, mutta suuttuessaan lopetti sen. Ja nyt on näköjään turha toivo edes ehdottaa mitään keskusteluapua tai vertaistukea.
Tajuan etten voi kieltääkään häntä muuttamasta luokseni. Ja olisihan se minullekin hyvä ettei koko ajan tarvitsisi pelätä hänen puolestaan. Mutta sitten en tiedä jaksanko taas itse ja löytääkö poika taas jalansijan elämässään jotakin kautta? Pelkään kovasti että kotiin muuttaessaan hän luopuu kokonaan sosiaalisista kontakteistaan, niin kuin nuorempana.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voisiko ratkaisu poikasi ongelmiin olla, että hänen tulisi löytää itselleen aspergerin syndroomaa sairastava kumppani. Itselläni ja kihlatullani (myös 27v.) on kummallakin aspergerin syndrooma ja olemme parhaat toisillamme koskaan olleet kumppanit. Kukaan entisistämme ei ole ymmärtänyt meitä, vain me ymmärrämme toisiamme. Aspergerin syndroomamme ei myöskään vaikuta kummankaan elämään haitallisesti, sillä oireilemme pitkälti eri tavoin (esim. kihlattuni pitää pitkiä luentoja kiinnostuksen kohteistaan, ja hänen on vaikea keskittyä opintoihinsa harrastusten takia. Minulla taas on enemmän vaikeuksia sosiaalisissa kontakteissa, joissa hän on parempi. On minullakin toki omat kiinnostuksenkohteeni, joista minulla ei kuitenkaan ole tapana luennoida, minulla on myös riittävästi päättäväisyyttä keskittyä kulloinkin tärkeisiin asioihin.)
Mukava kuulla, että teillä menee hyvin. Olen ajatellut useasti samaa asiaa ja ehdottanut pojalle että hän löytääkseen ystäviä tai samanhenkisen kumppanin alkaisi käydä asperger-tapaamisissa. Tietääkseni yliopistollakin on joku asperger- kerho tai ryhmä. Ja onhan netissäkin AS-palstoja. Tähän asti hän on kuitenkin ollut haluton enkä tietenkään voi aikuista miestä mihinkään enää pakottaakaan. "Tulisi kuulemma enemmän vain hulluksi", hän sanoo.
Tämä hänen entinen kumppaninsa oli usein valitellut, ettei oikein pääse sisälle poikani maailmaan. Tietenkin se voisi olla helpompaa ihmiselle jolla on ainakin sama tausta ja kokemus omasta erilaisuudesta, vaikkakin eri kiinnostuksenkohteet ja oireet. Sinun kohdallasi kuulostaa kyllä aivan siltä että täydennätte toisianne. Tärkeää tietysti olisi että kumppanilla olisi päättäväisyyttä ja tarmoa pitää poika myös kurissa ja katsoa esim. hänen rahankäyttönsä ja pukeutumisensa perään. Mutta katsotaan, aika näyttää.
Millaisia ongelmia pojallasi on rahankäytössä ja pukeutumisessa?
Voisin ruveta kirjoittamaan sähköpostia hänen kanssaan.Minullakin on aspergerin syndrooma,mutta olin jo 19-vuotias,eikä diagnoosia virallisesti ole annettu,koska kun olin lapsi,sitä ei tunnettu vielä ja on annettu eri diagnoosi.Olen 22-vuotias.Sähköpostini on [email protected]