Muutin juuri opiskelemaan hyvin kauaksi perheestäni. Olen täällä tutustunut muutamaan ihmiseen, joiden kanssa voin jutella koululla ja yhteisissä tapahtumissa, joita meille uusille opiskelijoille järjestetään. Ongelma vain on siinä, että tunnen oloni yksinäiseksi, koska perheeni ei ole täällä. Poden todella kovaa koti-ikävää, kaipaan molempia vanhempiani, isovanhempiani, jopa pikkusiskoani ja -veljeäni, vaikka kotona asuessani päreeni paloivat totaalisesti heihin. Vaikka olenkin jo tutustunut juuri muutamiin ihmisiin, tuntuu kuin en ketään täältä tuntisi (niinkuin en ennen opiskelujeni alkua tuntenut), koska ikävä perhettäni kohtaan on niin musertavan suuri.
Onko muilla kokemuksia tällaisesta?
Onko muilla kokemuksia tällaisesta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
voin kuvitella olosi olevan paljon parempi jo kokonaisen kuukauden päästä. :)
Mulla on kanssa koti-ikävä jos joudun olemaan pitkän aikaa pois kotoa, mutta kyllä siihen tottuu ja ikävä häviää. Kun muutin vuosi sitten solukämppään, tuntui joka puolella liian hiljaiselta ja tylsältä, kun ei ollut kolmea muuta tuttua ihmista siinä häärimässä, vaikka asuinkin solussa jossa oli pari muuta asukkia...
Olin myös kielikurssilla muutama vuosi, sitten ja olin kolme viikkoa poissa kotoa. Parin ensimmäisen päivän aikana ei tullut kotiin paljon kaivattua, kun oli niin paljon tekemistä, mutta kun tahti rauhoittui, tuli yhtenä päivänä hirveä koti-ikävä ja kaikki tuntui turhalta ja kun kotiin ei todellakaan päässyt kun olin niin kaukana ja puhelutkin maksoivat paljon... Makoilin siellä sängyssä mieli ihan maassa... Mutta seuraavana päivänä olikin jo ihan eri olo jo loput noin kolme viikkoa ei enää koti-ikävä vaivannut.
Eli summa summarum: Sure jonkin aikaa, se on vain hyvä ja normaalikin asia, mutta kuten jo edellinen viestittäjä sanoi ja minä kertaan niin se kyllä menee ohi. Ja kun keksit paljon tekemistä ja harrastamista etkä jää sängyn pohjalle niin et edes muista ikävöidä!
Minulle ensimmäinen opiskeluvuosi oli koti-ikävän vuoksi helvetillinen. Ei siinä merkitse mitään, vaikka olisikin muita, joille puhua.
Soittelin ensimmäisenä opiskeluvuonna äidille kaiketi 3 kertaa päivässä ja valittelin surkeuttani. Mummo soitti 2 kertaa päivässä minulle. Itkin monesti itseni uneen ja outo levottomuus ja ahdistus velloi mielessäni ainakin viikon ensimmäisinä päivinä joka kerta. Joskus jopa laskin minuutteja kuinka kauan on perjantaihin! Ja tämä siitä huolimatta, että opinnoistani olen pitänyt paljon. Oli todella vaikeaa, mutta tulin aina onneksi viikonlopuksi kotiin. Ja niin teen edelleenkin, vaikka opiskelen jo kolmatta vuotta yliopistossa noin 300km kotoa. Nykyäänkin opiskellessa ollessani soitan vanhemmille aamuin illoin ja mummo soittaa aamulla ja minä illalla.
Sellaista se on. Lähtö kotonta on aina ahdistavaa ja painaa rintakehää. Mainittakoon vielä, että kärsin aspergerista joten olen enemmän tai vähemmän sekopää muutenkin...
Mutta sinulla tuo on täysin normaalia ja viestii vain siitä, että sinulla on hyvä koti. Muualla asuessa sitä todella oppii viimeistään arvostamaan.