Tulin ulos kaapista alle vuosi sitten tavatessani erään naisen, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Alkuun olin todella innoissani uudesta "vapaudestani", mutta nyt olen aivan hukassa ja peloissani. Jätin avopuolisoni
-miehen- joka oli kaikin puolin hieno ihminen ja rakasti minua; en kylläkään ollut häneen tyytyväinen niin kuin en ole ollut yhteenkään poikaystävääni ennen sitä. Luulin aina, että olen vain niin penteleen nirso, suvaitsematon, itsekäs ja huomionkipeä tunnevammainen, ettei kukaan pysty täyttämään vaatimuksiani, mutta tajusin viimein, että vika onkin sukupuolessa eikä kyvyssäni tuntea syvästi ja rehellisesti toista ihmistä kohtaan.
Hellyydenkaipuuni on nyt yltynyt sydäntä raastavaksi ja pelkään kuollakseni, etten saa koskaan tuntea aitoa hellää rakkautta ja sielunsympatiaa vaan joudun paremman puutteessa taas turvautumaan miehenköriläisiin, jotka saavat minut taas inhoamaan itseäni ja hautomaan itsetuhoisia ajatuksia... Olen elänyt läpi elämäni helvetissä - yrittänyt olla kuten muutkin ja kynsin hampain välttyä jäämästä yksin - se on nimittäin mun peloista suurin! Otin rohkean askeleen, jota en suuremmin kadu, sillä tiedän sen olleen oikea kävi miten kävi. Olen yltiömäisen herkkä ja uskon kohtaloon, romanttiseen rakkauteen sekä räiskyvään intohimoon - välillä vain tuntuu, että unelmani ovat naurettavia ja olen vain kuin pikkutyttö, joka ei osaa kasvaa aikuiseksi ja jonka tulisi vain tyytyä siihen tympeään osaansa, jonka maailma ja eritoten kulttuuri ovat minulle naisena antaneet.
Tunnen olevani todella heikoilla miesten maailmassa. Tiedän, että minulla olisi hyvin paljon annettavaa ja rakkautta jaettavana, mutta koska olen pakoillut yli neljännesvuosisadan sydämeni kipeitä huutoja, en jaksa uskoa, että voisin koskaan saada kipuuni sitä oikeaa balsamia...sitä, jota olen jo lapsesta asti tiennyt tarvitsevani.
Lapsi tietää kohtalonsa - en vain muista onko omani onnellinen!
Taisteluni naisten puolesta ja naisista kuitenkin jatkuu..!
-miehen- joka oli kaikin puolin hieno ihminen ja rakasti minua; en kylläkään ollut häneen tyytyväinen niin kuin en ole ollut yhteenkään poikaystävääni ennen sitä. Luulin aina, että olen vain niin penteleen nirso, suvaitsematon, itsekäs ja huomionkipeä tunnevammainen, ettei kukaan pysty täyttämään vaatimuksiani, mutta tajusin viimein, että vika onkin sukupuolessa eikä kyvyssäni tuntea syvästi ja rehellisesti toista ihmistä kohtaan.
Hellyydenkaipuuni on nyt yltynyt sydäntä raastavaksi ja pelkään kuollakseni, etten saa koskaan tuntea aitoa hellää rakkautta ja sielunsympatiaa vaan joudun paremman puutteessa taas turvautumaan miehenköriläisiin, jotka saavat minut taas inhoamaan itseäni ja hautomaan itsetuhoisia ajatuksia... Olen elänyt läpi elämäni helvetissä - yrittänyt olla kuten muutkin ja kynsin hampain välttyä jäämästä yksin - se on nimittäin mun peloista suurin! Otin rohkean askeleen, jota en suuremmin kadu, sillä tiedän sen olleen oikea kävi miten kävi. Olen yltiömäisen herkkä ja uskon kohtaloon, romanttiseen rakkauteen sekä räiskyvään intohimoon - välillä vain tuntuu, että unelmani ovat naurettavia ja olen vain kuin pikkutyttö, joka ei osaa kasvaa aikuiseksi ja jonka tulisi vain tyytyä siihen tympeään osaansa, jonka maailma ja eritoten kulttuuri ovat minulle naisena antaneet.
Tunnen olevani todella heikoilla miesten maailmassa. Tiedän, että minulla olisi hyvin paljon annettavaa ja rakkautta jaettavana, mutta koska olen pakoillut yli neljännesvuosisadan sydämeni kipeitä huutoja, en jaksa uskoa, että voisin koskaan saada kipuuni sitä oikeaa balsamia...sitä, jota olen jo lapsesta asti tiennyt tarvitsevani.
Lapsi tietää kohtalonsa - en vain muista onko omani onnellinen!
Taisteluni naisten puolesta ja naisista kuitenkin jatkuu..!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoitat, että olet herkkä, romanttinen, uskot kohtaloon ja räiskyvään intohimoon..
Ihan hyviä asioita sinänsä, mutta kyllä kohtaloa pitää vähän avittaa (etsiä tulevaa rakkauden kohdetta aktiivisesti), romanttisuutta voi rakentaa yhdessä rakkaansa kanssa, räiskyvään intohimoon ei "kelpaa" kuka tahansa ns. korvikeihminen, vaan on tyydyttävä odottamaan sitä, joka sytyttää tulen ja omaan herkkyyteen kannattaa kiinnittää huomiota ja itseään kasvattaa ja kovettaa hellästi, sillä liiallinen herkkyys saa ihmisen loukkaantumaan ja etsiytymään seuraan, jossa ei välttämättä ole kovin hyvä olla. Herkkä voi tavallaan olla vasta sitten, kun turvallinen läheisyys on saavutettu.
Eli pelotta vaan baanalle ja katselemaan avoimella mielellä ympärilleen. Jos yksin ei halua mennä, voi ensin hankkia menoseuraa esim. netin kautta. Eli etsitään sen ja sen ikäistä menoseuraa mukavasta lesbonaisesta/tytöstä.
Onnea tulevaan..
Tuo hänen (Jenniferin) viesti sisälsi kaikken sen, mitä minäkin olen hakenut. Netin kautta löytyi se oma kulta minullekkin. Tosin mitään ei saa, jos ei yritä. Onnea tulevaisuudelle.