kuulkaapa tytöt,
en tiedä teidän ikäänne, mutta veikkaisin siinä ylä-aste - lukioikäisiä olette, ehkä parikymppisiä?
Sairastuin itse bulimiaan koulukiusaamisen jälkeen, kun olin ensin laihduttanut suht terveellisest 25 kg.Ajattelin vielä tiputtaa ne "muutamat" kilot, jotka peilistä tuli aina bongattua.Läski,läski,läski.
Eipä tuntunut lähtevän millään,jumppasin tuntikausia iltaisin kotona,laskin kaloreita, tein omia laihdutus/syönti-ohjeita ja ahmin muoti- ja kauneuslehtiä, MTV:tä..Sitä, mitä bulimikon pään sisällä tapahtuu, ei voi tajuta kuin toinen joka on käynyt saman läpi.
Ei voi tietää mitä itseinhoa liittyy siihen tietoisuuteen, kun syöminen riistäytyy käsistä,ahmiminen ja oksentaminen ovat osa arkipäivää.Osasin lukuisten ruoka-aineiden kalorimäärät ulkoa,eri liikuntamuotojen kalorin kulutuksesta puhumattakaan.Ja kymmeniä erilaisia tapoja oksentaa ilman käsiä..Ja se salaaminen.
Joku sysää aina bulimiaan. Se on itseinhoa ja toisaalta itsensä ylittämistä, kun pystyy olemaan syömättä tiettyjä aikoja, tiettyjä ruokia, oksentamaan eri tavoin tai ylipäätään näyttämään ulospäin reipasta ja pärjäävää, vaikka sisus huutaa yksinäisyyttä kun kukaan ei tajua!
Mutta taustalla on aina jokin asia, tai ongelma joka peittyy, kun omaa elämäänsä hallitsee ja kontrolloi oksentamalla ja liiallisella liikkumisella.Niin oli minullakin. Ne olivat suuria,liian suuria ja hävettäviä asioita käsiteltäväksi YKSIN niin nuorelle tytölle.Olisinpa voinut luottaa edes yhteen ihmiseen.
Voin vain kuvitella miten kuormittava elämä on nykyään kaksikymppisillä ja vieläkin nuoremmilla, pitäisi pärjätä, miellyttää muita,hoitaa koulut, työt, opiskelut ja tulevaisuus on kenties vain epämääräinen hahmotelma ja kasa unelmia mistä ei tiedä uskaltaako ne toteuttaa vai ei. Ihmissuhteista puhumattakaan!
Jouduin aikoinaan, juuri silloin pahimpina vuosina onnettomuuteen ja sen seurauksena sairaalaan.Minulle tarjottiin mahdollisuus saada apua itselleni,mutta en suostunut ottamaan apua vastaan. Valehtelin kaiken olevan hyvin.Häpesin niin paljon oksentamista ja kaikkea bulimiaan liittyvää, etä pienikin mahdollisuus saada apua tuntui häpäisyltä,bulimia oli minun asiani eikä kuulunut kenelekään muulle.Miksen saanut rauhassa tehdä hidasta kuolemaa??? - ajattelin.
Kahdeksan vuotta katsoin joka oksennuskerran jälkeen peiliin itkettyneitä ja turvonneita kasvojani ja uskoin tekeväni oikein.Kurkkuun koski ja voimaton ruumis lyhistyi aina wc-pöntön viereen kuitenkin tyytyväisenä että sain vihaamani ja rakastamini ruuan ulos itsestäni. Kaikki paha pois ruumiista!
Vihasin olemattomia läskejäni ja rankaisin itseäni kuri-illoilla, jolloin tein tuplasti vatsalihasliikkeitä tai muuta täysin ylimenevää liikuntaa,kuten 3 hkuntopyöräilyä nilkkapainot jalassa täydellä vastuksella ja niin kovaa kuin jaksoin, kunnes olin niin puhki että makasin vain lattialla ja luulin saavani sydänkohtauksen.
Vatsaoireet tulivat n. neljän vuoden jälkeen.Kramppeja,kipuja, öisiä lamaannuttavia kipukohtauksia. Koko ajan huimausta,tärinää,sydänoireita. Sydän löi niin kovaa että pelkäsin sen tulevan ulos.Mittasin jatkuvasti lantiota ja ravasin vaa´alla,silti pukeuduin peittäviin vaatteisiin.Tietysti, olinhan lihava.Omasta mielestäni.
Olen jälkeenpäin lukenut vanhoja päiväkirjoja ja tuntenut suurta surua itseäni kohtaan. Miksen ollut niin rohkea, että olisin hakenut apua?Miksi vihasin itseäni niin paljon, että kärsin jatkuvasti alemmuudentunteista muiden seurassa,ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä tai pidin itseäni rumana ja lihavana vaikka nyt 18 vuotta myöhemmin kuvissa hymyilee ihan sievä ja herttainen tyttö.
Miksi ympäröin itseni itseinhoon, kun tosiasiassa kukaan ei ole niin tärkeä kuin oma itse ja oma ruumis,sen hyvinvointi ja terveys.Nyt sen vasta huomaa, kun terveys ei enää ole itsestäänselvyys.
Aktiivinen oksentelu loppui kirjoitusten jälkeen, kun muutin opiskelujen perässä soluasuntoon asumaan. Enää ei voinut mennä suoraan ruuan jälkeen oksentamaan, muut, vieraat ihmiset olisivat kuulleet.Pakonomainen liikunta jäi aloin lihoa.Ruoka maistui, olinhan ollut käytännöllisesti katsottuna syömättä vuosia, melkein vuosikymmenen.
Oli todella raskasta salata asiaa, mutta bulimikkona ollesssani pelkäsin monia asioita. Pelkäsin olla yksin,pelkäsin sosiaalisia tilanteita, bulimia oli minun keinoni hallita itseäni ja arkeani.Lihominen oli karmeaa ja pelottavaa,vihasin itseäni entistä enemmän, miksen voinut olla kuten muut.kaunis,laiha,suosittu,seurusteleva.Minä aina yksin surkea luuseri.
Vasta nyt olen ajatellut että jos olisin hakenut vaikka terkkarilta apua, tai kertonut edes hänelle minun ei olisi tarvinnut kokea niin paljon paskaa mitä jouduin vielä vuosikausia kärsimään kun yritin yksin sinnitellä ongelmani kanssa.
Bulimia on niin raskas sairaus kantaa yksin, että se häpeä kiinnijäämisestä ja epäonnistumisesta on niin suuri, että sitä jatkaa samaa rataa, vaikka haluaisi lopettaa.
Ja se viha.Minun bulimiani oli sisäänpäinkääntynyttä kiltin tytön vihaa,kun en tiennyt muitakaan kanavia purkaa sitä,tuhosin itseäni.Olin arvoton, pidin itseäni tosaal.ta onnistuneena,onnistuin lähes kaikessa opiskeluun liittyvässä, mutta arvoton koska olin lihava. Ja lihavat ovat laiskoja, heikkoja jne.Ja tahdonvoimaahan minulla oli olla syömättä..Ja se johti surkeisiin seurustelusuhteisiin,jotka söivät kilttiä tyttöä yhä enemmän sisältä.Kenenkään ei tarvitsisi kokea niitä vuosia, mitkä itse koin.Jos saisin palata ajassa takaisin, olisin kertonut siellä sairaalassa edes jollekin.Se olisi muuttanut takuuvarmasti elämäni suuntaa.
Bulimiasta halusin päästä eroon vuosikausia.Työllä ja tuskalla, hyväksymllä läskin(jos nyt lihoin) ja ensikertaa terveellisessä laihduttamisella sain kiinni elämästä.Itsetunto löytyi työn ja opiskelun kautta,olin hyvä jossain muussakin kuin Aerobicissä ja oksentamisessa!Ja erilaisten laihdutusmenetelmien kehittelemisesä:)
Parantumiseen meni vuosikymmen.Sen olisin voinut tehdä nopeamminkin, tuntuu että bulimian kanssa meni paljon elämää, kokemuksia ja asioita hukkaa. Niitä ette tekään näe nyt, mutta voi olla että ajatukset muuttuvat vuosien varrella. Tulee muita asioita jotka kiinnostavat enemmän.Tapahtuu jotain joka katkaisee oksentelun.Haette itse apua tai joku saattaa teidät haudan lepoon.Jossainvaiheessa se kuitenkin loppuu.
Helppoa se ei ole, mutta onko mikään tässä elämässä. Ja kaikkienhan ei tarvitse koskaan lopettaa.Mitään muuta tässä elämässähän ei tarvitse kuin syntyä ja kuolla.
Ainoa asia minkä haluan sanoa, on voimia teille kaikille. Jos tunnette että haluatte katkaista kierteen tiedä omasta kokemuksesta että se on vaikeaa, mutta mahdollista.jos haluatte haistattaa koko kirjoitukselle pitkät, se on teidän valintanne.Yksikseenkin voi parantua oksentelusta, mutta kenenkään, ei yhdenkään pitäisi olla yksin, mikäli bulimiaan liittyy muita ongelmia esim. stressaavassa elämäntilanteessa tai elämänmuutoksessa.Apua saa, eikä sitä tarvitse hävetä.Jokainen on sisältä heikko vaikka kuinka haluaisi pitää omaa reipasta ja pärjäävää ulkokuorta yllään.
On ok puhua jollekin ongelmistaan,kukaan ei voi nähdä eikä ymmärtää telepaattisesti niitä ongelmia, jota jokainen bulimikko arkipäivänään kokee.Usein bulimikot ovat varsinaisia kameleontteja ja muiden ihmisten ajatusten lukijoita, mutta kuka lohduttaisi yksinäistä bulimikkoa?
tsemppiä kaikille, jos tämä minun elämäntarina ei nyt kosketa, toivon että siitä on silloin rohkaisua jos vuosien kuluttua kaipaat muutosta bulimiahelvettiisi,jos pieni toivon siemen jäisi itämään, apua on mahdollista saada,itse kävin pitkän tien parantumiseen yksin, silti suosittelen amattilaisia avuksi muille. Reipasta syksynjatkoa ja onnea matkalla elämässäsi:)
en tiedä teidän ikäänne, mutta veikkaisin siinä ylä-aste - lukioikäisiä olette, ehkä parikymppisiä?
Sairastuin itse bulimiaan koulukiusaamisen jälkeen, kun olin ensin laihduttanut suht terveellisest 25 kg.Ajattelin vielä tiputtaa ne "muutamat" kilot, jotka peilistä tuli aina bongattua.Läski,läski,läski.
Eipä tuntunut lähtevän millään,jumppasin tuntikausia iltaisin kotona,laskin kaloreita, tein omia laihdutus/syönti-ohjeita ja ahmin muoti- ja kauneuslehtiä, MTV:tä..Sitä, mitä bulimikon pään sisällä tapahtuu, ei voi tajuta kuin toinen joka on käynyt saman läpi.
Ei voi tietää mitä itseinhoa liittyy siihen tietoisuuteen, kun syöminen riistäytyy käsistä,ahmiminen ja oksentaminen ovat osa arkipäivää.Osasin lukuisten ruoka-aineiden kalorimäärät ulkoa,eri liikuntamuotojen kalorin kulutuksesta puhumattakaan.Ja kymmeniä erilaisia tapoja oksentaa ilman käsiä..Ja se salaaminen.
Joku sysää aina bulimiaan. Se on itseinhoa ja toisaalta itsensä ylittämistä, kun pystyy olemaan syömättä tiettyjä aikoja, tiettyjä ruokia, oksentamaan eri tavoin tai ylipäätään näyttämään ulospäin reipasta ja pärjäävää, vaikka sisus huutaa yksinäisyyttä kun kukaan ei tajua!
Mutta taustalla on aina jokin asia, tai ongelma joka peittyy, kun omaa elämäänsä hallitsee ja kontrolloi oksentamalla ja liiallisella liikkumisella.Niin oli minullakin. Ne olivat suuria,liian suuria ja hävettäviä asioita käsiteltäväksi YKSIN niin nuorelle tytölle.Olisinpa voinut luottaa edes yhteen ihmiseen.
Voin vain kuvitella miten kuormittava elämä on nykyään kaksikymppisillä ja vieläkin nuoremmilla, pitäisi pärjätä, miellyttää muita,hoitaa koulut, työt, opiskelut ja tulevaisuus on kenties vain epämääräinen hahmotelma ja kasa unelmia mistä ei tiedä uskaltaako ne toteuttaa vai ei. Ihmissuhteista puhumattakaan!
Jouduin aikoinaan, juuri silloin pahimpina vuosina onnettomuuteen ja sen seurauksena sairaalaan.Minulle tarjottiin mahdollisuus saada apua itselleni,mutta en suostunut ottamaan apua vastaan. Valehtelin kaiken olevan hyvin.Häpesin niin paljon oksentamista ja kaikkea bulimiaan liittyvää, etä pienikin mahdollisuus saada apua tuntui häpäisyltä,bulimia oli minun asiani eikä kuulunut kenelekään muulle.Miksen saanut rauhassa tehdä hidasta kuolemaa??? - ajattelin.
Kahdeksan vuotta katsoin joka oksennuskerran jälkeen peiliin itkettyneitä ja turvonneita kasvojani ja uskoin tekeväni oikein.Kurkkuun koski ja voimaton ruumis lyhistyi aina wc-pöntön viereen kuitenkin tyytyväisenä että sain vihaamani ja rakastamini ruuan ulos itsestäni. Kaikki paha pois ruumiista!
Vihasin olemattomia läskejäni ja rankaisin itseäni kuri-illoilla, jolloin tein tuplasti vatsalihasliikkeitä tai muuta täysin ylimenevää liikuntaa,kuten 3 hkuntopyöräilyä nilkkapainot jalassa täydellä vastuksella ja niin kovaa kuin jaksoin, kunnes olin niin puhki että makasin vain lattialla ja luulin saavani sydänkohtauksen.
Vatsaoireet tulivat n. neljän vuoden jälkeen.Kramppeja,kipuja, öisiä lamaannuttavia kipukohtauksia. Koko ajan huimausta,tärinää,sydänoireita. Sydän löi niin kovaa että pelkäsin sen tulevan ulos.Mittasin jatkuvasti lantiota ja ravasin vaa´alla,silti pukeuduin peittäviin vaatteisiin.Tietysti, olinhan lihava.Omasta mielestäni.
Olen jälkeenpäin lukenut vanhoja päiväkirjoja ja tuntenut suurta surua itseäni kohtaan. Miksen ollut niin rohkea, että olisin hakenut apua?Miksi vihasin itseäni niin paljon, että kärsin jatkuvasti alemmuudentunteista muiden seurassa,ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä tai pidin itseäni rumana ja lihavana vaikka nyt 18 vuotta myöhemmin kuvissa hymyilee ihan sievä ja herttainen tyttö.
Miksi ympäröin itseni itseinhoon, kun tosiasiassa kukaan ei ole niin tärkeä kuin oma itse ja oma ruumis,sen hyvinvointi ja terveys.Nyt sen vasta huomaa, kun terveys ei enää ole itsestäänselvyys.
Aktiivinen oksentelu loppui kirjoitusten jälkeen, kun muutin opiskelujen perässä soluasuntoon asumaan. Enää ei voinut mennä suoraan ruuan jälkeen oksentamaan, muut, vieraat ihmiset olisivat kuulleet.Pakonomainen liikunta jäi aloin lihoa.Ruoka maistui, olinhan ollut käytännöllisesti katsottuna syömättä vuosia, melkein vuosikymmenen.
Oli todella raskasta salata asiaa, mutta bulimikkona ollesssani pelkäsin monia asioita. Pelkäsin olla yksin,pelkäsin sosiaalisia tilanteita, bulimia oli minun keinoni hallita itseäni ja arkeani.Lihominen oli karmeaa ja pelottavaa,vihasin itseäni entistä enemmän, miksen voinut olla kuten muut.kaunis,laiha,suosittu,seurusteleva.Minä aina yksin surkea luuseri.
Vasta nyt olen ajatellut että jos olisin hakenut vaikka terkkarilta apua, tai kertonut edes hänelle minun ei olisi tarvinnut kokea niin paljon paskaa mitä jouduin vielä vuosikausia kärsimään kun yritin yksin sinnitellä ongelmani kanssa.
Bulimia on niin raskas sairaus kantaa yksin, että se häpeä kiinnijäämisestä ja epäonnistumisesta on niin suuri, että sitä jatkaa samaa rataa, vaikka haluaisi lopettaa.
Ja se viha.Minun bulimiani oli sisäänpäinkääntynyttä kiltin tytön vihaa,kun en tiennyt muitakaan kanavia purkaa sitä,tuhosin itseäni.Olin arvoton, pidin itseäni tosaal.ta onnistuneena,onnistuin lähes kaikessa opiskeluun liittyvässä, mutta arvoton koska olin lihava. Ja lihavat ovat laiskoja, heikkoja jne.Ja tahdonvoimaahan minulla oli olla syömättä..Ja se johti surkeisiin seurustelusuhteisiin,jotka söivät kilttiä tyttöä yhä enemmän sisältä.Kenenkään ei tarvitsisi kokea niitä vuosia, mitkä itse koin.Jos saisin palata ajassa takaisin, olisin kertonut siellä sairaalassa edes jollekin.Se olisi muuttanut takuuvarmasti elämäni suuntaa.
Bulimiasta halusin päästä eroon vuosikausia.Työllä ja tuskalla, hyväksymllä läskin(jos nyt lihoin) ja ensikertaa terveellisessä laihduttamisella sain kiinni elämästä.Itsetunto löytyi työn ja opiskelun kautta,olin hyvä jossain muussakin kuin Aerobicissä ja oksentamisessa!Ja erilaisten laihdutusmenetelmien kehittelemisesä:)
Parantumiseen meni vuosikymmen.Sen olisin voinut tehdä nopeamminkin, tuntuu että bulimian kanssa meni paljon elämää, kokemuksia ja asioita hukkaa. Niitä ette tekään näe nyt, mutta voi olla että ajatukset muuttuvat vuosien varrella. Tulee muita asioita jotka kiinnostavat enemmän.Tapahtuu jotain joka katkaisee oksentelun.Haette itse apua tai joku saattaa teidät haudan lepoon.Jossainvaiheessa se kuitenkin loppuu.
Helppoa se ei ole, mutta onko mikään tässä elämässä. Ja kaikkienhan ei tarvitse koskaan lopettaa.Mitään muuta tässä elämässähän ei tarvitse kuin syntyä ja kuolla.
Ainoa asia minkä haluan sanoa, on voimia teille kaikille. Jos tunnette että haluatte katkaista kierteen tiedä omasta kokemuksesta että se on vaikeaa, mutta mahdollista.jos haluatte haistattaa koko kirjoitukselle pitkät, se on teidän valintanne.Yksikseenkin voi parantua oksentelusta, mutta kenenkään, ei yhdenkään pitäisi olla yksin, mikäli bulimiaan liittyy muita ongelmia esim. stressaavassa elämäntilanteessa tai elämänmuutoksessa.Apua saa, eikä sitä tarvitse hävetä.Jokainen on sisältä heikko vaikka kuinka haluaisi pitää omaa reipasta ja pärjäävää ulkokuorta yllään.
On ok puhua jollekin ongelmistaan,kukaan ei voi nähdä eikä ymmärtää telepaattisesti niitä ongelmia, jota jokainen bulimikko arkipäivänään kokee.Usein bulimikot ovat varsinaisia kameleontteja ja muiden ihmisten ajatusten lukijoita, mutta kuka lohduttaisi yksinäistä bulimikkoa?
tsemppiä kaikille, jos tämä minun elämäntarina ei nyt kosketa, toivon että siitä on silloin rohkaisua jos vuosien kuluttua kaipaat muutosta bulimiahelvettiisi,jos pieni toivon siemen jäisi itämään, apua on mahdollista saada,itse kävin pitkän tien parantumiseen yksin, silti suosittelen amattilaisia avuksi muille. Reipasta syksynjatkoa ja onnea matkalla elämässäsi:)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvin osasit kiteyttää tunteitasi ja ajatuksiasi. Löysin paljon itseäni. Myös minulla meni hyvin pitkään päästäkseni lopullisesti "terveiden kirjoihin", koska tein sen myös yksin. Pahimman vaiheen yli sain kyllä tukea ystäviltä ja terveydenhoitajalta, jotka pakottivat syömään... mutta koko sairaus kuitenkin jatkui vaihtelevalla tavalla vuosia, koska en uskaltanut lähteä psykologin juttusille. Pään sisältä koko juttu kuitenkin oli lähtöisin eikä se lopu vain syömällä. Halusin kuitenkin parantua ja harjoitin itseanalyysia kirjoittamalla tuntemuksiani päiväkirjaan. Kompastelin ja tunsin pitkään olevani yksin ja hyvin onneton. Aina välillä oireet palailivat ja taas sain jotenkin lopetettua... kuitenkin olen aina rakastanut elämää ja se loppujen lopuksi on koitunut onnekseni. Siitäkin huolimatta että usein halusin kuolla.
Apua kannattaa hakea, mielellään ajoissa. Syömishäiriö varastaa liian suuren palan elämää :(
Onnea onnistumisiin!
Mukavaa kuulla, että sinä(kin) olet parantunut ja kiitokset kehuista;)
Ei vaan, niin se jatkui minullakin vaihtelevana vuosia, ei se vaan lopu muuhun kuin selvittämättömien asioiden ja elämänsolmukohtien avautumiseen!Joskus ne omat asiat voivat tuntua olevan niin solmussa, että ongelma ei olekaan se päälimmäisin syy, minkä luulisi olevan! Siksi suosittelen apua tarvitseville oikeaa, koulutettua kuuntelijaa joka ohjaa tekemään oikeita ratkaisuja elämässään,ohjaa itse ratkaisemaan ja kantamaan vastuuta omasta elämästään.
Kuulostaa kamalalta ja olisin repinyt pelihousuni jos olisin sanonut tuon itse itselleni alle parikymppisenä, mutta pointti oli se etteikenenkään tarvitse olla yksin ongelmien kanssa!Bulimia on muutenkin niin raskas ja monitahoinen sairaus, että se vie voimat kokonaan!
Ja yssikseen paranemiseen tosiaan menee vuosia, itsekin vierastin ajatusta psykologista, nyt menisin varmasti ja suosittelen sitä kaikille!Jotenkin ne asiat selkeni, mutta aika paljon sain myös itse tutkia sieluni sopukoita ja asiat näkee paremmin ja selkeämmin paaaljon myöhemin!Ihan kamalasti sai työtä tehdä paranemisen eteen, mennä todella itseensä, kokea epäonnistumisia toisensa jälkeen ja pettyä melkein koko ihmiskuntaan ennekuin tajusin, että loppukädessä se olen minä joka voi olla vastuussa omasta itsestäni ja terveydestäni. Elämä on täynnä valintoja, jokaikinen päivä!Ja hei, aina ei voi onnistua;)Mutta olemalla itselleen ystävällinen ja arvostamalla terveellätavalla itseään ja jos nyt joskus mokaa niin niinhän kaikki muutkin joskus elämässään!Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan.Ja siksi elämä onkin mahtavaa,muut ihmiset voi hyväksyä sellaisina kun he ovat:)
Se on nimenomaan pään sisällä kuten kirjoitit.Itsearvostus,kuinka onelliseksi itsensä ja elämänsä tuntee, en olisi koskaan uskonut että voisin olla onnellinen kuin nyt, yli kolmekymppisenä.Se verran synkkää oli joskus elämä!Mutta elämässä on paljon asioita, jotka ovat tavoittelemisen arvoisia!Ja haaveet ja nelmat ovat tosi tärkeitä,kenenkään ei pitäisi olla yksin.
Luen tätä palstaa ensikertaa ja tuntuu todella pahalta lukea rivien välistä mitä kaikkea surua ja murhetta jokainen bulimikko (useimmiten)yksin kantaa,jos edes voisi jotenkin auttaa..:( Siksi kirjoitinkin,sem tietää kun on itse kokenut.
Se voi olla kyse pienistä ajatusten muuttamisista. En nuorempana olisi voinut kuvitellakaan, etteikö joku voisi olla täydellinen tai etteikö pettymyksistä voi nousta ja toipua. Ylipäätäänsäkin pelkäsin epäonnistumisia ja "kasvojen menetystä", mitä se nyt ikinä tarkoittaakin..
Loppujenlopuksi kaikken arvokkain opetus itsensä arvostamisessa sellaisena kuin on lienee ettei aina pidä, eikä voi miellyttää kaikkia, ystävällinen ja mukava voi ihmisille toki olla.
Maailma vastaa hyvän hyvällä,vaikka kuinka tuntuisi että hakkaa päätänsä seinään..kasvukivut on ja pysyvät,ilman kriisejä ja muutoksia ihminen ei voi kasvaa ja kehittyä, eikä oppia itsestään tai muista!
Mutta myös se, että elämässä on ja tulee aina pettymyksiä,elämänhallinta on jollain tavalla epävarmuuden ja pettymysten hyväksymistä ja hallintaa, asioihin voi useimmiten itse vaikuttaa, mutta koko elämä tuntuu toivottomalta niin apua pitäisi kuitenkin jaksaa hakea, ei kukaan edes paras psykologi voi olla telepaattisesti niin lahjakas että osaisi auttaa, ellei itse uskaltaudu kertomaan asiasta.Ja vaikka tuntuisi, että asia sivuutetaan, kannattaa siihen palata uudestaan,olla rohkea ja vaatia apua!!Helpommin sanottu kuin tehty, montakohan muutakin on kamppaillut bulimiansa kanssa yksin..tuntui vaan niin uskomattomalta kun yhtenä päivänä tunsi itsensä oikeasti onnelliseksi.
Mutta tsemppiä ja voimia kaikille palstalaisille.
Tuntuu uskomattomalta, että jollakin muullakin on ollut niin samankaltaisia tunteita kuin mitä itse tunnen tällä hetkellä. Kirjoitit todella kauniisti ja koskettavasti. Tämä on itseasiassa ensimmäinen kerta kun edes uskallan myöntää bulimiaa...hmm..enkä koskaan ole sanonut tai kirjoittanut sitä ääneen saati kirjoitellut keskustelupalstoille juuri sen takia, että en ole halunnut myöntää asiaa itselleni. jotenkin olen aina halunnut kieltää sen tosiasian ja vähätellyt ongelmaa...kun rupesin laskemaan ja miettimään kuinka pitkään tätä oikeastaan on jatkunut, niin järkytyin aivan suunnattomasti. Neljä ja puoli vuotta on vierähtänyt ja mönkään meni se suunnitelma jonka alkuksi lupasin itselleni, että tämä olisi vain väliaikaista. eipä sitten tainnut ollakkaan..tajusin ,että ensin on osattava myöntää sairaus ennen kun sen voi parantaa. Haluaisin vain parantua siitä yksinäni, niin ettei kukaan lähimmäisistäni saisi tietää asiasta ja sitten voisin loppujenlopuksi unohtaa koko hulabaluun...
tiedän kyllä että olisi paras puhua jollekkin ammattilaiselle mutta se tarkoittaisi ,että joutuisn myös kertomaan sairaudesta lähimmäisilleni. Haluan ehdottomasti lopettaa oksentelun koska se ei tuota muuta kun huonoa omaatuntoa ja tuskaa. Olisi ihanaa puhua vain esim yhdelle ihmiselle asiasta joka ymmärtäisi eikä pitäisi minua friikkinä, niin ettei tarvitsisi levittää tietoa koko suvulle...
Kirjoittamasi antoi minulle kuitenkin toivoa bulimian lopettamiseen.Kiitos!
Haluan vain olla taas normaali iloinen oma itseni!