Tyttö 1,5v. on alkanut saamaan aivan käsittämättömiä raivareita ja itkukohtauksia kun jokin asia ei mene niin kuin hän haluaa. Ja yleensä raivarin saa aikaan Äiti ja sitten huudetaan isää. Minä kun en ole tottunut antamaan asioita periksi, niin isä on sitten aavistuksen lepsumpi :) Tilanne voi myös olla sellainen että kun lähden kauppaan ja kerron sen ääneen, niin mukaan pitäisi päästä ja äidin perään jäädään sitten itkemään.
Onkos muilla kokemuksia itku/raivokohtauksista tämän ikäisillä?
Ennen tyttö ei oikeastikkaan itkenyt juuri koskaan. Nyt nämä huutokonsertit kestävät minuutista puoleen tuntiin ja ylikin.... Aika parantaa vai parantaako?
Onkos muilla kokemuksia itku/raivokohtauksista tämän ikäisillä?
Ennen tyttö ei oikeastikkaan itkenyt juuri koskaan. Nyt nämä huutokonsertit kestävät minuutista puoleen tuntiin ja ylikin.... Aika parantaa vai parantaako?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sanoisin, että aivan normaalia ja jopa toivottavaa käytöstä. Näin vauva kasvaa tytöksi. Tytön tahtoa ei saa nujertaa eikä myös olla välinpitämätön, sillä tällä vaiheella on suuri merkitys lapsen itsetunnon kehittymisessä. Aikuisen tehtävä on lujalla hellällä aikuisen otteella ohjastaa ja luoda rajat lapselle sekä pitää niistä selkeästi kiinni. Selittäminen on myös tärkeää miksi tehdään niin kuin tehdään. Sitten sinun vasta ihmetellä pitäisi, että onko jokin pielessä jos tytöltä ei löytyisi omaa tahtoa ollenkaan.
Tyttösi tulee pärjäämän elämässä, jos tuet ja kannustat oman minän kehityksessä!
Tuo on ihan normaalia uhmaikää. Meillä tätä on nyt eletty myös. Lapsi on nyt tasan 2v. ja pikkusen alkaa helpottamaan. Tämän ikäinen lapsi ymmärtää jo sen, että hän voi haluta jotain ja vaatia asioita. Toisaalta sitten pettymysten sietokykyä ei ole vielä ollenkaan. Mutta näissä raivareissa se pikkuhiljaa kehittyy. Hän ei yksinkertaisesti vielä ymmärrä, miksi muuten niin mukava ja ihana äiti ei anna heitellä puuroa joka paikkaan tms. Hän ei vielä ymmärrä, miksi hänen toimintaansa rajoitetaan. Vanhempien tulee olla tiukkana. Jos joku asia on kielletty, lapsi ei saa oppia, että raivarilla hän saa haluamansa. Jos näin käy, sitten vasta pulassa ollaan. Uhma helpottaa pikkuhiljaa. Hän vain kokeilee rajojaan.
Meillä tyttö 2 vuotias, ja valitettavan tutulta tuntuu. Meillä vaan neiti suutuksissaan repii hiuksiaan tupottain ja paukuttaa päätään että pitää seurailla ettei satu pahasti.
Uhmaksi sanovat neukkarissa, itse epäilen että adhd tulisi kuvioihin (lapsen isällä lapsena ollut tosi pahana...tosin ihmissuhdepuolella vieläkin!!)
Mikään ei neidille kelpaa, kaikki asiat varovasti ehdoteltava ja joskus hiukka "huijattavakin". Rankkaa on, mutta jospa tästä selvittäisiin, niin että kaikilla olisi hyvä olla, etenkin lapsella.
Maalaisjärkeä käytettävä, meillä ei kirjojen ja kansien neuvot tepsi.
Pään hakkaaminen ja itsensä satuttaminen on tehokas tapa saada vanhemmat heltymään ja taipumaan omaan tahtoon. Jokainen vanhemman naamalla näkynyt värähdys on lapselle eräänlainen voitto kun mitellään tahdon voimia 1-6 vuotiaan kanssa. Ainakin oma naamani värähtää joka kerta kun 1,5 vuotiaamme alkaa takoa päätään seinään (vaikka tekeekin sitä varovaisesti kun se SATTUU oikeasti).
Pelkät raivarit eivät ole merkki adhd:stä. Monen vanhemman mielessä saattaa kummitella adhd koska tuntevat olevansa voimattomia uhman edessä. Olisi eräällä tavalla hienoa jos lapsi diagnosoitaisiin adhd-tapaukseksi, jolloin kukaan ei voisi syyllistää vanhempia huonoiksi kasvattajiksi. Onneksi suomalainenkin yhteiskunta on muuttumassa taas sallivammaksi "kurinpidon" suhteen, eikä kaupassa raivoavaa, lastaan pitelevää aikuista enää leimata kasvatuksessa epäonnistuneeksi outolinnuksi. Ennemminkin katsotaan, että onneksi jollain on vielä kanttia asettaa rajoja lapsellensa eikä se ainoa keino ole lapsen välitön lahjonta. Samoin hyväksytään se, että kaikilla lapsilla on näitä "huonoja hetkiä" myös julkisilla paikoilla.
Uhmat tulevat ja menevät - niitä tulee vielä aikuisikään saakka vaikka tapa jolla ne esiintyvät hieman muuttuukin.
Maltti ja pitkä pinna kasvatuksessa ovat ne tärkeimmät ohjenuorat. Lapsikin oppii nopeasti että lattialla makaaminen, raivoaminen ja huutamalla itkeminen on turhaa jos se alusta asti vain hymyilyttää isää ja äitiä. Ja siltikin sitä kokeillaan kerran viikossa, jos vaikka tällä kertaa onnistaisi.
Syliä tarjolle kun menee huonosti ja lapsikin voi keskittyä elämänsä haasteisiin turvallisin mielin kun vanhemmat uskaltavat asettaa rajoja kun menee överiksi. Hyvä on myös antaa lapsen itse rauhoittua sylissä eikä keskittyä mahdollisimman nopeaan kyynelten kuivattamiseen. Joka kerta itse hallitun itkun jälkeen nuo pikkuisetkin ovat taas vähän isompia.
Säännöllinen rytmi ja ennustettavuus päivän kulussa luovat turvalliset raamit; kun lapset tietävät mitä tapahtuu seuraavaksi, he pystyvät valmistautumaan siihen henkisesti - vaikka toisinaan protestit ovatkin äänekkäitä.
Hauskaa kasvatusta vain kanssasisarille ja -veljille! Nauttikaa raivareista; niitä on mukava muistella jälkeenpäin! - näitä elämän suurimpia pieniä asioita....
Juu ei tunnu mukavalta kun tyttö paukuttaa päätään. Meillä onkin tutkimuksiin meno, aivan biologisen isän taustan pohjalta. Uhmaan liittyvät kiukut tunnen ja silloin tytöllä käytös erilainen, normaalia millaista sen kuuluu ollakin, olen seurannut muista lapsista ja keskustellut muiden vanhempien kanssa, sekä opiskellut alaa.
Joskus on vaan turhauttavaa kun keinot ei tepsi ja lapsi ei anna ottaa syliin raivarin aikana. Koti lapselle turvallinen, luottaa isiin ja äitiin ja syliin tulee omasta tahdostaan. Toivon sydämeni pohjasta että nämä ns. vaikeudet menevät ajan kanssa ohi...pitkää pinnaa kysytään mutta raskaaksi tulemisen jälkeen sitouduin lapseen ja olen aina hänelle tuki, turva ja syli. Jos löytyy vinkkejä niin nöyrästi otan vastaan!!
Niinhän se kai sitten on että raivokohtaukset on ihan luonnollisia tässä iässä. On vaan tosi rankkaa kun yksin joutuu kaikki rajat asettamaan. Aina joutuu olemaan se ihana äiti jonka kanssa on hauskaa ja se kamala joka ei tuo ruokaa sohvalle kun katsotaan teletappeja. Tai kun ei halua pestä hampaita kun äiti käskee. Hei enhän minä tätä ruokaa halunnut syödä. Joka kerta on hurjan huuto operaation vuoro.
Aluksi luulin että onko tyttöni kipeä miksi huutaa niin kovasti. Mutta nyt olen huomannut että sehän on vain sitä omaa tahtoa saada kaikki asiat juuri kun itse haluaa. Kestääkö teillä nämä kohtaukset kerralla pitkään? Minusta tuntuu ettei lapsi rauhoitu ei millään. Kerrankin suuttui niin pahasti että löy suunsa suoraan lavuaarin reunaan sillä seurauksella että etu hampaasta lensi pala pois.
Ja mikä raivostuttavampaa kuin itse kovalla vaivalla asettaa rajat ja kertoo mikä on oikein ja mitä saa tehdä ja näin. Sitten kun lapsen hakee mummolasta auta armias että siellä on kaikki säännökset laitettu ihan uudestaan. Sitten kun kotona taas yritän jotain rajoja asettaa huutaa lapsi vain mummu ukki (tulkaa apuun äiti on kamala) voisi jatkaa jos osaisi enemmän puhua.
No rankkaa on ja kaikille teille muille äideille oikein paljon tsemppiä. Kai tämä vaihe kohta voitoksi kääntyy ;)