Heräsin roskiksesta. Päätä särki, oksetti ja olo oli yleensäkin hieman tahmea. Tänne ne saksanseisoja- ja ajokoiramies olivat minut eilen tuupanneet. Voi vittu! Toivottavasti paikalle ei osuisi muita aktivisteja, saattaisi nimittäin olla uskottavuus hieman heikolla pohjalla. Kokeilin taskuani, pari paniikkipilleriä, kolme Boar-haulikonpatruunaa; 4,5 mm lyijyhauleilla ladattuja, marisätkä (hieman murentunut) nippu ryvettyneitä lentolehtisiä, joissa vedottiin gerbiilien elinolojen puolesta. Päätin ryhdistäytyä ja nousta tynnyristä.
Horjuvin askelin lähdin vaeltamaan kohti sosiaalitoimistoa. Jos se nyt on perkele, ellei minunlaiselleni prekariaatin ylväälle edustajalle anneta rahaa riittävästi! Olenhan osallistunut omalla tavallani koko yhteisen kansantulon tuottamisen prosessiin. Kaikille rahaa! Minulle rahaa! Kun sosiaalitoimiston muuijat antavat minulle kunnolla hilloa, ostan saatana auton. Enkä mitä tahansa kuplaa vaan kunnon amerikkalaisen Dodgen! Perkeleellisellä bensakoneella! Ja ajan pöllyssä ympäri kaupunkia ja karjun iskulauseitani megafoniin. Tästä se aktivismi lähtee uudelleen liikkeelle. Voin vaikka polttaa liharekan!
Sosiaalitoimiston ovi oli järeää lasia. Ohut teräslankavahvistus kuulsi lasin sisällä. Astuin sisään. Puistojen miehiä, pakolaisia, juoppoja ja aktivisteja. Siinä silmieni edessä avautui se sekalainen seurakunta, joka muodosti sosiaalitoimiston vakioasiakkaat. Istuuduin muovituoliin odottamaan. Kului vartti, vapisutti. Kului tunti, tutisutti. Miksi minua ei kutsuta? Vittu, olen unohtanut vuoronumeron, mistähän sen saisi? Jospa varastaisin sen vieressäni istuvalta tummaihoiselta kaverilta? Lähdin hivuttamaan kättä kohti kaverin vaaleaa kämmentä, jossa vuoronumerolappu lepäsi. Vielä kymmenen senttiä, viisi, neljä, kolme .... läts.
Jotain lämmintä valui rintapielilleni, kun heräsin. Verta! Olin saanut turpaani ja kunnolla! Hävetti, mutta kävin noutamassa vuoronumeron automaatista ja jäin odottamaan. Hikoilutti ja puistatti. Löiköhän sydämmeni hieman kiivaasti. Nyt! Rytmihäiriö, perkele. Nyt sydän hakkasi jo hurjaa tahtia. Huimasi, hikoilutti ja pelotti. Nytkö minä kuolen? Tähänkö loppui sekoiluni? Äkkiä paniikkihäiriöpillerit esille. Pillerit luiskahtivat tärisevistä käsistäni ja vierivät lattialle. Lähdin konttaamaan niitä kohti. Enää muutama metri! Puoli metriä. Ruts. Teräsvahvisteinen saappaan kanta murskasi pillerini, kun paikallisen eläinoikeusyhdistyksen päällikön vuoronumero ponnahti digitaaliseen näyttöön. Voi vitun ikenet. Nyt ulos ja ilmaa kehkoihin tai tukehdun! Ryntäsin ulos ja juoksin pois. Siinä meni isot Dodget ja pienet Fiatit. En saa autoa vieläkään. Nyt kyllä poltan liharekan perkele!
Horjuvin askelin lähdin vaeltamaan kohti sosiaalitoimistoa. Jos se nyt on perkele, ellei minunlaiselleni prekariaatin ylväälle edustajalle anneta rahaa riittävästi! Olenhan osallistunut omalla tavallani koko yhteisen kansantulon tuottamisen prosessiin. Kaikille rahaa! Minulle rahaa! Kun sosiaalitoimiston muuijat antavat minulle kunnolla hilloa, ostan saatana auton. Enkä mitä tahansa kuplaa vaan kunnon amerikkalaisen Dodgen! Perkeleellisellä bensakoneella! Ja ajan pöllyssä ympäri kaupunkia ja karjun iskulauseitani megafoniin. Tästä se aktivismi lähtee uudelleen liikkeelle. Voin vaikka polttaa liharekan!
Sosiaalitoimiston ovi oli järeää lasia. Ohut teräslankavahvistus kuulsi lasin sisällä. Astuin sisään. Puistojen miehiä, pakolaisia, juoppoja ja aktivisteja. Siinä silmieni edessä avautui se sekalainen seurakunta, joka muodosti sosiaalitoimiston vakioasiakkaat. Istuuduin muovituoliin odottamaan. Kului vartti, vapisutti. Kului tunti, tutisutti. Miksi minua ei kutsuta? Vittu, olen unohtanut vuoronumeron, mistähän sen saisi? Jospa varastaisin sen vieressäni istuvalta tummaihoiselta kaverilta? Lähdin hivuttamaan kättä kohti kaverin vaaleaa kämmentä, jossa vuoronumerolappu lepäsi. Vielä kymmenen senttiä, viisi, neljä, kolme .... läts.
Jotain lämmintä valui rintapielilleni, kun heräsin. Verta! Olin saanut turpaani ja kunnolla! Hävetti, mutta kävin noutamassa vuoronumeron automaatista ja jäin odottamaan. Hikoilutti ja puistatti. Löiköhän sydämmeni hieman kiivaasti. Nyt! Rytmihäiriö, perkele. Nyt sydän hakkasi jo hurjaa tahtia. Huimasi, hikoilutti ja pelotti. Nytkö minä kuolen? Tähänkö loppui sekoiluni? Äkkiä paniikkihäiriöpillerit esille. Pillerit luiskahtivat tärisevistä käsistäni ja vierivät lattialle. Lähdin konttaamaan niitä kohti. Enää muutama metri! Puoli metriä. Ruts. Teräsvahvisteinen saappaan kanta murskasi pillerini, kun paikallisen eläinoikeusyhdistyksen päällikön vuoronumero ponnahti digitaaliseen näyttöön. Voi vitun ikenet. Nyt ulos ja ilmaa kehkoihin tai tukehdun! Ryntäsin ulos ja juoksin pois. Siinä meni isot Dodget ja pienet Fiatit. En saa autoa vieläkään. Nyt kyllä poltan liharekan perkele!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Älä jätä päivätyötäsi.
haaaaa haaaa
Erämies eli Hienomies.
Kyllä tuossa oli vastustajan piirteet ihan selvästi.
itsekkin olin silloin sossulassa ja kyllä hävetti kun virkakaverini sai turpiin ja pahasti, mutta en uskaltanut auttamaankaan mennä.
Olisihan se ollut hyvä mennä auttamaan mutta kai ne vartijat siellä osaa hommansa hoitaa. Itse en pahemmin sossuloille ole mennyt kerjäämään mutta kai se joillekin on ihan tarpeen jos ei töitä löydy.
Kyseinen eläinoikeusaktivisti sai todella pahan paniikkihäiriön. Oikein pahaa teki katsella tyttösen touhua. Mutta sitä se vieraantuminen teettää....
sydämmellä on myönnettävä että kyllä aktivisteissakin on älykkäitä yksilöitä.Hyvin kirjoitettu.