Mitä oikeuksia mielisairaalla?

Ei mitään oikeuksia. Käytännössä vanhempien ja psykiatrien armoilla. Suomi on allekirjoittanut joitakin ihmisoikeussopimuksia mutta käytännössä ne on pelkkää teatteria.

Sairalassa henkilökunta on aina parempia, koska hehän ovat terveitä ainakin omasta mielestään. Kukaan keskivertoälykkyyden omaava ei moiseen työhön ryhdy, joten henkilökunta saattaa olla hieman "hassua" porukkaa joskin potilas on aina tyhmempi ja sairaampi. Sairaalakäytöntö perustuu siis henkiseen alistamiseen ja kurittamiseen, toisinaan jopa fyysiseen voimaankäyttöön ja tämähän puhuu puolestaan samaa kieltä älykkyysdiagnoosin kanssa siitä, että on mielestäni sairaampaa ja rikollisempaa riistää ihmisen vapaus siksi, että hänellä on heikko olla ja hieman itketyttää taikka potilas pyrkii pitämään perusoikeuksistaan huolta siinämäärin ettei minkä asian vuoksi tahansa vapautta riistetä. Ei poliisikaan reuho ratsiassa jos kaikki asiat ovat kunnossa ja voin vakuuttaa että esim. jokin pimeä ajovalo ei välttämättä aiheuta poliisissa edes reaktiota. Itse olen kahdesti ollut kuukauden sisällä ratsiassa pimeän ajovalon kanssa, eikä kumpaisellakaan kerralla ole poliisi asiasta huomauttanut. Olen vain asiasta tiennyt ja nyt kun aikaakin on ollut, niin olen polttimon vaihtanut. Jokin pieni ja merkityksetön asia saattaa johtaa aivan järjettömiin toimiin mielisairaalassa. Vertauskuvallisesti tilanteet ovat kuin armeijan simputustilanne, johon yhtyy mielihyvin muutkin esimiehet, eikä valitusteiutä juurikaan ole, koska tapaukset ovat aina yhden miehen kuvauksia ja mitäs hänen jutuista kun kerta sairas on.

Kävin vikonloppuna naapurin kanssa paikallisessa pubissa, jossa en juurikaan koskaan käy. Pubissa ei ollut juurikaan muita kuin taloudellsiesti syrjäytyneitä alkoholisteja ja heidän jutut likimain saman tasoisia. Pubissahan puhutaan aina vain "potaskaa", mutta minun pakkohoitoni oikeutettiin sillä, että tokaisin sairaalassa katsomastani Suomalaisittain hävitystä formulakisasta jotakin hoitajan mielestä väärää. Pubissa asiakas esiintyi tunnetun Suomalaisen rokkibändin rumpalina ja kehui mm. saaneensa maailman nopeimman rumpalin pokaalin ja olleensa musiikkitv:n avards juhlissa samaan aikaan Rolling Stonesin kanssa samassa pukuhuoneessa ja että hänestä olisi joskus jopa kirjoitettu Hymy-lehdessä virheellistä tietoa, että olisi kuollut huumeisiin Ruotsissa. Kävin kyseisen pändin nettisivuilla ja luin historiikkiä Wikipediasta, eikä tästä miehestä ollut mainittu sanallakaan. Pubista kotiin tullessa naapurini esitteli puun johon hänen tuntemansa nainen oli ammuttu mustasukkaisuutta. Smainen naapuri kertoi hetkeä aijemmin tutustaan, jonka poika oli juuri surmannut itsensä...

Kokonaiskuva on siis se, että todellisia murheita mielisairaalaan ei edes haluta. Asiakkaat ovat useimiten jonkin kiusan taikka provon kohteena taikka vähäisesti oireilevia.

Monta mielisairasta ja mielisairaan omaista tavanneena vastaan. Faktoja en tiedä, eihän tällaisissa asioissa ehdottomia sellaisia edes ole.

Saako sairas ajatella kuin muutkin terveet ihmiset?
-- Kyllä. Kuka ja miten sen voisi estää?

Ovatko he eriarvoisia?
-- Ei koskaan. Mielisairaus ei muuta ihmisarvoa mihinkään suuntaan. Sen sijaan mielisairauden voimakas ulospäinsuuntaunut oirehdinta (esim. väkivaltaisuus) voi muuttaa sitä, miten "tavantallukka" ko. henkilöä arvostaa, jos ei tiedä sairaudesta sen enempää. Valitettava asia, mutta aika inhimillinen, eikö?

Otetaanko heidät mukaan kaikkeen niinkuin terveetkin?
-- Kyllä, omien resurssiensa mukaan. Niin kuin terveetkin. Kaikillahan meillä on omat rajoituksemme, toisilla niitä vaan voidaan kutsua sairaudeksi.

Annetaanko heille mahdollisuuksia?
-- Ainakin omassa työssäni tapaamat henkilöt ovat saaneet paljon enemmän UUSIA mahdollisuuksia kuin "tavalliset". Mutta en tiedä mitä oikein mahdollisuuksilla tässä haet? Valitettava tosiasia on, että jos työpaikkahaastattelussa täräytät sairastavasi skitsofreniaa, jota ei olla saatu hoitotasapainoon, voi jäädä duuni saamatta.

Pidetäänkö heitä vähä-älyisinä?
-- Ei kai sentään enää? Siis pelkästään sen tiedon pohjalta, että on joku mielisairaus? Mutta onhan se niin, että harhaisen itsekseen naureskelevan potilaan äly voi tulla kyseenalaistetuksi, jos ei tiedä, mistä on kyse.

Saavatko he rakkautta ja huomiota niinkuin terveet?
-- Sehän riippuu antajista. Ei mielisairaasta. Tähän on mahdotonta vastata. Se riippuu siitä, ketä tielle sattuu. Tosin huomiota tulee todennäköisesti enemmän... positiivista vai negatiivista, se riippuu oireilusta ja huomioijasta.

Ovatko he vaarallisia?
-- Jotkut ovat. Minua on lyöty (kädellä ja erilaisilla esineillä), potkittu, purtu ja syljetty päälle. Eräs henkilö suunnitteli kuristavansa minut. Eräs toinen puukottavansa. Mutta kyseessä on äärimmäisen vaaralliset psykiatrisen hoidon tarpeessa olevat potilaat. Ei missään nimessä voida sanoa, että mielisairaaT ovat vaarallisia! Osa on, osa ei, niin kuin terveistäkin. Toki esimerkiksi täydellinen empatiakyvyn puute tekee henkilöstä potentiaalisen vaarallisen, mutta masentunut sisäänpäin kääntynyt nuori ei ole sen vaarallisempi kuin kukaan muukaan.

Pelätäänkö heitä?
-- Njaa. Tuskin kai sentään mitenkään yleisesti? Kuten sanoin, mielisairaus ei tarkoita vaarallisuutta eikä terveys vaarattomuutta. Kaikkihan tuon tietää, eikö?

Syrjitäänkö heitä?
-- Tietämätön voi vältellä hänelle tuntemattomista syistä ulospäin oireilevaa henkilöä. Mitä muuta voisikaan odottaa?

Puhutaanko heistä pahaa?
-- Kaikistahan meistä. Mahamakkaroista, kaljuudesta, tyhmyydestä, sukupuolielämästä, työmoraalista, vaatemausta, autovalinnasta, puhetavasta... miksei siis mielisairaudestakin?

Nauretaanko heille?
-- Ehkä sitäkin. Mutta tietämättömyyttään. Ei pahantahtoisuuttaan.

Säälitäänkö heitä?
-- Uskoisin, että kuka tahansa normaali ihminen tuntee empatiaa ja/tai sympatiaa huonosti voivaa ihmistä kohtaan. Mikä sitten on "sääliä"? Mutta jos mielisairaalla on sairaus tasapainossa ja elämä hallussa, miksi sääliä? Sisäänkasvaneesta varpaankynnestäkin saattaa olla enemmän haittaa.

Eristetäänkö heidät?
-- En ole koskaan tällaiseen arjessa törmännyt. Vaikka henk. koht. tunnen useamman "mielisairaan" siis työn ulkopuolella. Psyk.potilaiden hoitotyössä eristämisellä on oma merkityksensä (ihan konkreettinen) ja sitä kyllä tapahtuu. Turvallisuuden vuoksi.

Hylätäänkö heidät?
-- Toiset hylkää, toiset ei. Jokaiselle löytyy ihminen, joka välittää, ja siinä se tosiystävyys mitataan. Vaikea sairaus on raskas omaisillekin, ei heitäkään saa kaikesta syyllistää.

Ollaanko heistä kiinnostuneita?
-- Ollaan. Sekä tukevalla että tunkeilevalla tavalla.

Ollaanko heille ylimielisiä? Poljetaanko heidät lyttyyn?
-- Eiköhän tämä riipu mielisairaan omasta käytöksesta. Jos vastapuoli ei tiedä käytöksen johtuvan mielisairaudesta, tokihan hän reagoi siihen ymmärtämättömästi!

Pyritäänkö heitä olla ajattelematta?
-- Joskus äärimmäisen vaikeasti sairaan henkilön perhe on hajonnut sairauden epäsuorana seurauksena, ja silloin saatetaan päätyä näinkin kurjaan ratkaisuun. Mutta nämä ovat tosiaan ääritapauksia.

Pidetäänkö heitä pummeina?
-- Tähän en yritäkään vastata mitään yleistä näkökulmaa. Minä en pidä. Kaikkien hoitamieni potilaiden hoito maksetaan valtion varoista. Mutta sille annetaan joka tarvitsee? Ei kukaan sinne ole tahallaan hankkiutunut. Ei se ole pummaamista.

Mitä mahdollisuuksia on parantua...
-- Parantuminen ei aina ole päämäärä. Hoitotasapaino on kova sana =)

Itse en ainakaan aijo kertoa sairastumisestani kellekkään ulkopuoliselle, lukuun ottamatta virallisia auttavia tahoja.
-- Se on sinun valintasi. Mutta vaikka työssä tapaamani potilaat ovat voineet tehdä kodistaan helvetin, YHTÄ AINOAA ei ole täysin hylätty. Kyllä jokainen edes jollain tasolla järjissään oleva ihminen haluaa (vaikka ei osaisikaan) olla tukena ja ymmärtää. Mielisairaus on sairaus siinä missä influenssa tai syöpä. Ei sitä kukaan pyydä. Eikä siinä ole mitään hävettävää.

Huomasitko muuten, miten monessa kohdassa ympäristön tietämättömyys oli se kynnyskysymys, saatko kysymykseesi positiivisen vai negatiivisen vastauksen? Tsemppiä sinulle!