Löysin tämän kanavan vähän aikaa sitten, minkä jälkeen olen säännöllisesti seurannut keskustelujanne. Nyt on mun vuoro kertoa tarinani...
Olen aina ollut hyvä kuuntelemaan toisten huolia, mutta pelännyt omien tunteiden näyttämistä. Jokin aika sitten tutustuin henkilöön, joka purki murheitaan minulle ja yllätyksekseni sai minutkin avautumaan. Romahdin täysin. Tukahdetut tunteet nousivat pintaan, eikä kyyneleiltä voinut välttyä.
Siitä lähtien olen jutellut pitkiäkin aikoja kyseisen henkilön kanssa, ja molemmat ollaan odotettu keskustelujamme. Keskustelujen myötä ollaan myös tutustuttu toisiimme, ja tunteistakin ollaan puhuttu. Saattaa kuullostaa hienolta, mutta totuus on toisenlainen.
Pelottavin asia ei ole omat vaan tämän toisen henkilön tunteet. Hän elää avioliitossa ja heillä on sylivauva, mutta hän on alkanut epäilee rakkautaan pariaan kohtaan. Pelkään olevani syyllinen tähän, vaikka toivoisinkin tapaavani hänet myös tosielämässä.
Palasin taas vanhaan minään. Jätin tunteet taustalle ja ajattelin järjellä. Kerroin olevani vain ystävä, johon voi tukeutua. Tiedän toki, että se tulisi olemaan vaikeaa, mutta en halua katkaista yhteyttämme. Hän asuu myös toisella paikkakunnalla, joten näkeminen ei onnistuisi niin usein, kuin haluaisin.
Keskustelemme edelleen, mutta tapahtuma jäi mietityttämään: Mitä, jos...
Että tämmöinen tapaus minulla. Ikuinen kamppailu järjen ja tunteiden välillä ei koskaan saavuta loppuaan. Niiden kanssa on vain elettävä, vaikka se kuinka sattuu. Toivottavasti löydän vielä kumppanin, joka ymmärtää minua samanlailla kuin hän.
Olen aina ollut hyvä kuuntelemaan toisten huolia, mutta pelännyt omien tunteiden näyttämistä. Jokin aika sitten tutustuin henkilöön, joka purki murheitaan minulle ja yllätyksekseni sai minutkin avautumaan. Romahdin täysin. Tukahdetut tunteet nousivat pintaan, eikä kyyneleiltä voinut välttyä.
Siitä lähtien olen jutellut pitkiäkin aikoja kyseisen henkilön kanssa, ja molemmat ollaan odotettu keskustelujamme. Keskustelujen myötä ollaan myös tutustuttu toisiimme, ja tunteistakin ollaan puhuttu. Saattaa kuullostaa hienolta, mutta totuus on toisenlainen.
Pelottavin asia ei ole omat vaan tämän toisen henkilön tunteet. Hän elää avioliitossa ja heillä on sylivauva, mutta hän on alkanut epäilee rakkautaan pariaan kohtaan. Pelkään olevani syyllinen tähän, vaikka toivoisinkin tapaavani hänet myös tosielämässä.
Palasin taas vanhaan minään. Jätin tunteet taustalle ja ajattelin järjellä. Kerroin olevani vain ystävä, johon voi tukeutua. Tiedän toki, että se tulisi olemaan vaikeaa, mutta en halua katkaista yhteyttämme. Hän asuu myös toisella paikkakunnalla, joten näkeminen ei onnistuisi niin usein, kuin haluaisin.
Keskustelemme edelleen, mutta tapahtuma jäi mietityttämään: Mitä, jos...
Että tämmöinen tapaus minulla. Ikuinen kamppailu järjen ja tunteiden välillä ei koskaan saavuta loppuaan. Niiden kanssa on vain elettävä, vaikka se kuinka sattuu. Toivottavasti löydän vielä kumppanin, joka ymmärtää minua samanlailla kuin hän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
..tunteistasi, ei heidän ongelmat sinusta välttämättä johdu. Jos tulette toimeen keskenänne niin jutelkaa ja miettikää mikä olisi paras ratkaisu. Nyt ottamaan häneen yhteyttä ja keskustelkaa, sillain ne asiat selviää. Tsemppiä!
"En sekaannu varattuihin" -periaatteeni ilmoitin myös asianomaiselle henkilölle, ja sovittiin olevamme yhteydessä vain ystävinä. Katsottaisiin, mitä tulevan pitää.
En tiennyt mitä ajatella koko asiasta, koska olen sulkenut tunteeni sisääni monta vuotta. Nyt en osaa tunteitani enää käsitellä ja minuun iski epävarmuus, mutta tämä toinen henkilö tunsi voimakkaammin. Hän oli kertonut puolisolleen meidän jutusta.
Sain viimeyönä henkilön elämänkumppanilta viestin, jossa hän kehotti minua pysymään kaukana aviopuolisostaan. Aloin miettimään välimatkaa, tutustumistamme ja ennenkaikkea tunteitani, jotka siis ovat ratkaisevassa asemassa tulevan kannalta. Vaikka se tuntui pahalta, en voinnut joustaa periaatteistani. Pyysin aviopuolisolta anteeksi keskustelujamme ja lupasin jäädä sivuun.
Mulla jäi päätöksestä tosi paska fiilis. Vaihdoin myöhemmin muutaman sanan "ystäväni" kanssa, jolloin käyttäydyin hyvin tylysti häntä kohtaan. En vain voinut kuvitella itseäni perheenrikkojana. Eronneet on sitten toinen juttu.
Oliko tämä järjen suurvoitto? Ei se ainakaan tunnu siltä.