Esiintyykö kellään muulla pahaa läheisriippuvuutta paniikkihäiriön kanssa? Mun on aina pakko tietää missä mun äiti menee ja pakko tietää että se vastaa puhelimeen ja on lähellä. Asun virallisesti poikaystäväni kanssa, mutta yöt vietän aina äidin luona. Tuntuu että äiti on ainoa ihminen joka ymmärtää mua, ku on kuitenkin kokenu kaiken tän mun kanssa 8 viimeisen vuoden aikana.
Se, etten voi täysin asua omillani rassaa mua ihan hirveästi. Rakastan mun poikaystävää ihan hirveästi, mutta en pysty irtautumaan äidistäni.
Tuntuu että mä olen ikuisessa oravanpyörässä, enkä lukuisita yrityksistä huolimatta pääse pois.
Kertokaa ihmeessä jos kellään on samantapaisia oireita!
Se, etten voi täysin asua omillani rassaa mua ihan hirveästi. Rakastan mun poikaystävää ihan hirveästi, mutta en pysty irtautumaan äidistäni.
Tuntuu että mä olen ikuisessa oravanpyörässä, enkä lukuisita yrityksistä huolimatta pääse pois.
Kertokaa ihmeessä jos kellään on samantapaisia oireita!
Vastaukset 4
Vanhimmat
En kärsi (enää) varsinaisesta paniikkihäiriöstä, jatkuvasta ahdistuksesta kylläkin. Minulla on aikalailla samanlainen tilanne äitini suhteen kuin sinulla, en pysty irtautumaan vaikka itsenäisesti olen pari vuotta asunut.
Viime vuoden asuin muutaman tunnin junamatkan päässä kotoa, ja jatkuvasti oli hirveä koti-ikävä. Tai ei varsinaisesti ikävä kotia vaan nimenomaan äitiä. Jotenkin kuitenkin selvisin, kun tiesin että kotiin voi periaatteessa mennä milloin vain, kun matka ei päätä huimannut. Nyt muutama päivä sitten muutin opiskelun vuoksi kauemmas pohjoiseen ja välimatka kasvoi 600 kilometriin, olo on aivan hirveä; ahdistaa, itkettää ja mieliala on todella huono. Pelottaa, että joudun keskeyttämään opiskeluni ja vaihtamaan opiskelupaikkaa sen vuoksi, etten kestä välimatkaa.
Meillä on äitini kanssa nykyään todella hyvät välit, johtuisiko osittain juuri siitä etten oikein osaa irroittautua. Monista asioista en pysty muille puhumaan lainkaan ja vaikka pystyisinkin, taitaisin silti mieluummin kääntyä äitini puoleen. Kykenen kyllä muuten täysin itsenäiseen elämään, mutta äidin pitäisi olla vierailumatkan päässä tai vähintäänkin soittaa joka päivä.
Mukava tietää, etten ole ainoa tämän ongelman kanssa. Minkä ikäinen muuten olet, ja oletko kärsinyt tästä pitkäänkin?
Lohduttavaa että löytyi ainakin yksi ihminen, jolla on samantapaisia oireita.
Olen kärsinyt paniikista ja ahdistuksesta jo kahdeksan vuotta. Täytän marraskuussa 23.Läheisriippuvaisuuteni on ilmennyt ajan kanssa. Olen ainoa lapsi, eikä isäni ole minusta kauheasti välittänyt, joten olen 5-vuotiaasta asti turvautunut aina äitiini. Olemme aina olleet kaksistaan.
Nykyään asun kihlattuni kanssa samassa kaupunginosassa äidin kanssa, enkä vieläkään ole pystynyt irtautumaan äidistäni kokonaan.
Mulla tulee vieläkin kausittain niin, että liikkuminen yksin on se paha juttu. Joskus on aikoja, etten saa itteäni ovesta ulos jollei o ihan pakko (töihin, tms) ja kauppareissut jne jää sellaisena päivänä helposti väliin.
Läheisriippuvaisuutta, joka ei kohdistu keneenkään määrättyyn henkilöön siis. Jotenkin noloa että aina pitää houkutella joku mukaan ja inhottaa olla riipuvainen muista...
Moi!
Mä luulen et oon aika paljon riippuvainen äidistäni. Mun tausta on sellanen, että isälleni kehittyi vuosien saatossa paha alkoholiongelma (vaikka hoiti työnsä jne.). Se vaikutti sillä tavalla, että turvauduin äitiin paljon, keskustelin sen kanssa paljon "henkeviä", uskon että äitinikin haki jonkunlaista turvaa/hyväksyntää musta...Mulla on myös isosisko (mua kolme vuotta vanhempi) mutta se tavallaan pääs sitten "pois jaloista", muutti poikakaverinsa kanssa yhteen. Silläkin oli bulimiaa mutta sai apua siihen aika pian, vaikka kestikin toipuminen, niin toipui aika hyvin lopulta. Itse jäin omien tuskieni kanssa aika yksinäiseksi, tai mun oli vaikea tuoda niitä siinä tilanteessa esille. Kavereihin en sillä tavalla osannut tukeutua. Äidistä tuli mun tuki ja turva. Asun edelleen kotona, mulla siis myös ollut paniikkia ja ahdistusta jo pari vuotta. Sitä ennen pakkomielteitä, jotka alkoivat joskus kasilla. Mutta niitä ei ole enää. Nyt on vaan ahdistus, ja pelko tulevaisuudestani, mitä siitä tulee...Pääsenkö irti äidistäni? Suhteeni äitiini on siis hyvin läheinen, jutellaan paljon asioista (ni), siinä ei sinänsä pahaa, mutta luulen että olen liiankin kiinni siinä ihmisessä, mun pitäisi enemmän olla yhteydessä omiin kavereihini, ja tukeutua heihin. Päästä ulos tästä "kotikuviosta"...Terapiassa yritän työstää näitä asioita.