Kesällä koin elämäni järkytyksen kun kaupungilla käveli vastaan sairaalloisen laiha nainen. Hänen päänsä oli aivan liian suuri muuhun kehoon verrattuna ja silmät olivat suuret ja elottomat. Hän muistutti oikeasti niitä ihmisiä jotka joskus nähdään keskitysleireistä kertovissa dokkareissa. Selvä oli että tämä nainen kärsi anoreksiasta. En voi sanoin kertoa miten vastenmielinen koko tilanne minulle oli, mutta minuun iski sellainen paniikki että nyt on päästävä pois ja äkkiä! Onnistuin kuin onnistuinkin hillitsemään itseni, ja kävelin tieheni.
Jäin miettimään miksi joku päästää itsensä siihen kuntoon kuin tämä kyseinen nainen. Ymmärrän, että jotkut laihduttavat koska haluavat näyttää paremmalta, mutta miksi jotkut menevät äärimmäisyyksiin? Se ei näytä enää hyvältä jos on liian laiha, joten miksi siihen pyritään? Mikä on siis se perimmäinen syy siihen että laihdutus menee överiksi? Olen ymmärtänyt että anoreksia alkaa siitä että halutaan laihtua.
Toivottavasti hän ei nähnyt miten reagoin koska enhän minä tahallani pelästyin, vaan tilanne yllätti minut.
Jäin miettimään miksi joku päästää itsensä siihen kuntoon kuin tämä kyseinen nainen. Ymmärrän, että jotkut laihduttavat koska haluavat näyttää paremmalta, mutta miksi jotkut menevät äärimmäisyyksiin? Se ei näytä enää hyvältä jos on liian laiha, joten miksi siihen pyritään? Mikä on siis se perimmäinen syy siihen että laihdutus menee överiksi? Olen ymmärtänyt että anoreksia alkaa siitä että halutaan laihtua.
Toivottavasti hän ei nähnyt miten reagoin koska enhän minä tahallani pelästyin, vaan tilanne yllätti minut.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei kukaan tahalleen laihuta äärimmäisyyksiin.. sitä ku alkaa sairastaan anoreksiaa, niin sitä ei vaan suostu huomaamaan, et on menny äärimmäisyyksiin..
Työmatkallani Keskuspuistossa näen itse lähes joka päivä naapuristossani asuvan anorektikon, n. 30-vuotiaan naisen. Toivon myös, ettei hänkään ole lippalakkinsa ja isojen aurinkolasiensa takana huomannut reaktioitani. Olen alkanut toivoa, että osaisin suhtautua häneen stadilaisen kylmäkiskoisesti, mutta kohtaamisemme aiheuttaa minussa joka kerta tunnereaktion. Reaktiot vaihtelevat inhosta sääliin; välillä tekisi mieli huutaa perään jotain ala-arvoista tyyliin "koita nyt hyvä tyttö syödä jotain", välillä tekisi mieli ryhtyä hänen kanssaan juttusille, jos vaikka voisi jotenkin auttaa. Maintut vaihtoehdot eivät sinänsä tietenkään ole realistisia, enhän kuitenkaan tekisi niistä kumpaakaan...
Auttamisen ongelma konkretisoitui itselleni, kun näin omin silmin miten epäterveellisissä ja ennenkaikkea heikoissa kantimissa kummityttöni syöminen on. On todella turhauttavaa katsella vierestä, kun nuori ja kaunis tyttö kuihtuu ja muuttuu joksikin toiseksi. Pitäisi kai uskoa, ettei juuri muuta osaa tehdä, kuin olla käytettävissä, kun tarve joskus tulee. Mutta sitä odotellessa pitäisi pystyä peittelemään omaa pelkoaan siitä, että mahtaako tyttö selvitä. Kumpi antaa ensin periksi, ruumis vai mieli.
joka tuputtaa muille syömistä, en ole seurannut syökö hän itse, mutta ilmeisesti ei voi syö ainakaan paljon, kun on niin laiha, Onko tällainen toisille ruoan tuputtaminen anorektikolle tyypillistä? Kyselee ihmettelevä
Anorektikot ovat kokemukseni mukaan ÄÄRIMMÄISEN kiinnostuneita ruoasta. He usein mielellään laittavat muille ruokaa ottamatta kokkauksistaan itse suupalaakaan. Lisäksi keskustelut ajautuvat helposti usein ruokaan ja sen valmistamiseen.
Kerrankin olin itse aivan nurinkurisessa tilanteessa, kun varhaisteini-ikäinen anorektikko mm. osteli ja tuputti meille aikuisille karkkia ja laski meidän syömiä suupaloja, mutta ei itse suostunut ottamaan kuin kurkkua. Hän myös halusi valmistaa kaiken ruoan aamupaloista alkaen (muille siis) ja oli huolissaan että kaikille on heidän mieliruokiaan tarjolla. Tämä siis 12-vuotiaana ja allekin.
just noin.ärsyttää se ruoan kanssa hössötys. Täytyypä tarkkailla tosiaan syökö hän itse niistä tarjoiluistaan mitään...
Itsellani on erittain huono itsetunto.. En ole koskaan aiemmin kuullut kenenkaan sanovan minua kauniiksi, pain vastoin, ennen kuin tana kesana. Olen aina ajatellut etta olen ruma, enka vielakaan nae itseani kauniina. Kuitenkin kuultuani sen etta jonkun mielesta olen kaunis se laukaisi reaktion syoda kunnolla ja alkaa lihottaa itseani. Ennen olen vain yrittanyt olla kaikista hoikin etta parjaisin ulkonaollani edes jossain asiassa....vaikka en olisi kasvoistani kaunis, minulla voisi olla kroppa johon ihmiset olisivat kateellisia. Mielestani laihuus on kaunista. Olen edelleenkin sairaalloisen alipainoinen kymmenen kiloa on normaaliin bmi:hin (20). enaa en kuitenkaan tuijota jokaista suu palaa erikseen ja tanaankin olen syonyt jo nelja pullaa.Siis yleisesti ottaen syomishairio lahtee liikkeelle huonosta itsetunnoosta joten ihmiset tehkaa asialle jotain. teilla on avain kasissanne. Terve kehuminen vaikka kauniiksi on hyv
Niinpä! Suuri kysymyshän auttamishaluiselle tuntuu olevan, että miten kohottaa toisen itsetuntoa, tai miten auttaa toista näkemään itsensä samassa suhteessa ympäristön kanssa. On niin paljon helpompaa olla ankara itselleen, kuin muille. Samalla kun itsestäänselvyytenä hyväksyy ulkoisia "puutteita" toisissa, itselleen niitä ei suo. Ystävässä arvostaa eniten luonteenpiirteitä, eikä ulkoisia ominaisuuksia, mutta itselleen ei kelpaa kuin "täydellisenä". Miten säilyttää objektiivisuus, kun katsoo peiliin?
Pienet kehut, yleinen huomioiminen, aito keskustelukumppanuus, mitä muuta? Mikä auttaa?
Kertokaa, anorektikot, miten suhtautuisitte, jos joku tuttu ja turvallinen kysyisi teiltä, että syöttekö mielestänne tarpeeksi. Toki puheen tasolla on helppoa valehdella ja paisutella olemattomia syömisiään, mutta miten pitkälle pystyy valehtelemaan myös itselleen? Ilmeisen pitkälle, olen ollut ymmärtävinäni.
Ja miten säilyttää ystävät, kun ruoasta ja sen syömättömyydestä tulee pakkomielle? Kun vanhat ystävät eivät enää tunnista kuihtuvaa ihmistä samaksi ulkoisesti eikä sisäisestikään.
Kertokaa selviytyjät, miten teitä on autettu, mikä on saanut teidät palaamaan elävien kirjoihin!
anoreksia. se on päässä. :(