Onpas sitä nähty ja koettu traktorihuoltokäynneillä ennen tällaistakin.
Ennenvanhaan maalaistaloissa kävi määrätyin määrätyin välein ns. “rasvaröökkynä” tarkistamassa eläinkohtaisesti lehmien tuottaman maidon rasvaprosentin.
Rasvaröökkynä nimitys johtui ehkä siitä, että ruotsinkielinen nimitys “fröken” eli neiti yhdistettynä rasvaan oli saanut suomenkielisenä väännöksenä tuon rasvaröökkynä muodon. -Ja aina nuo tarkastuskarjakot olivatkin ns. vanhojapiikoja. -Karjakot asuivat aina pari vuorokautta talossa, jossa heille kuului täysi ylöspito, ja sitten seuraavalle tilalle ja järjestelmään kuului että tila toimitti kyydin aina seuraavaan paikkaan.
-Lehmät olivat merkityt kantakirjaan (juttu koskee Ayrshire karjaa) ja siitä oli osoituksena korvan läpi
lävistetty alumiininen kaksipuolinen nipsu, jossa oli tuon eläimen kantakirjanumero tilalla. Lisäksi eläimen kytkypaikan yläpuolella syöttöpöydässä oli musta liitutaulu, jossa luki lypsävän nimi, milloin syntynut ja muita tietoja. -Lehmän nimi saattoi olla “Peili, Päivi,Lumikki t.m.s… .”
-Kerran satuin tällaiselle maatilalle Masikan huoltokäynnille ja sain kesken töitteni kutsun kahville talon tupaan, ja sain seurata hetken aamulypsyn tulosta.
-Lihava, lottamalliseen takaasidottuun ruutupäälinaan verhoutunut rasvaröökkynä oli ilmeisesti ottanut joka lehmästä aamulla koelypsyn ja niin numeroidut koeputket olivat puisessa telineessään tuvan pöydällä.
Röökkynä tarkasti valoa vasten putken sisältämän maidon määrän ja sitten kaatoi jokaiseen jännittävän näköisestä kolonilla varustetusta lasikarahvista luultavasti rikkihappoa tai jotain sellaista tarkasti tilkan joka putkeen ja korkki kiinni. -Tuvassa oli vahva kemikaalien haju. Tilan karjakirjanpidon kirjat olivat avoimena pöydällä odottamassa uusia merkintöjä karjakon täytekynällä ja keinumallinen musteen imukuivaaja odotti siinä vieressä.
Sitten hän asetti mukanaan aina seuraavaan “kirstuun” kuuluvaan messinkiseen keskipakorumpuun nuo koeputket pidikkeisiinsä ,kansi ruuvaten päälle ja asetti veivin kirstun kylkeen alkaen veivata. Samalla hän itsekseen mumisten laski veivauskierroksia ja seurasi käsikellostaan aikaa.
Luultavasti tuo veivaus erotti rasvan jotenkin hapon avustuksella mitattavaksi määräksi.
-En tiedä kun piti lähteä jatkamaan hommia Massikan kanssa.
-Isäntä kävi sitten kysymässä saatuani hommat päätökseen, että voisinko
viedä mennesäni röökkynän varusteineen seuraavaan taloon noin viiden kilometrin päähän, kun hän ei nyt ehdi. -Korvaukseksi hän tarjosi 10 markkaa.
-No sopihan se ja niin raivasin tilaa sopivasti huoltoautoni sivuoven eteen sisäpuolelle ja niin vietiin tuo “rasvaneiti” seuraavaan taloon kirstuineen ja matkalaukkuineen. -Tietenkin tuo arvostettu naishenkilö istui ohjaamon puolella!
Tällaista se inhottu ja kirottu entinen rasvakoura taas muisteli!
(vai olenko vielä yhtä inhottu ja kirottu kuin aikaisemmin!?)
Ennenvanhaan maalaistaloissa kävi määrätyin määrätyin välein ns. “rasvaröökkynä” tarkistamassa eläinkohtaisesti lehmien tuottaman maidon rasvaprosentin.
Rasvaröökkynä nimitys johtui ehkä siitä, että ruotsinkielinen nimitys “fröken” eli neiti yhdistettynä rasvaan oli saanut suomenkielisenä väännöksenä tuon rasvaröökkynä muodon. -Ja aina nuo tarkastuskarjakot olivatkin ns. vanhojapiikoja. -Karjakot asuivat aina pari vuorokautta talossa, jossa heille kuului täysi ylöspito, ja sitten seuraavalle tilalle ja järjestelmään kuului että tila toimitti kyydin aina seuraavaan paikkaan.
-Lehmät olivat merkityt kantakirjaan (juttu koskee Ayrshire karjaa) ja siitä oli osoituksena korvan läpi
lävistetty alumiininen kaksipuolinen nipsu, jossa oli tuon eläimen kantakirjanumero tilalla. Lisäksi eläimen kytkypaikan yläpuolella syöttöpöydässä oli musta liitutaulu, jossa luki lypsävän nimi, milloin syntynut ja muita tietoja. -Lehmän nimi saattoi olla “Peili, Päivi,Lumikki t.m.s… .”
-Kerran satuin tällaiselle maatilalle Masikan huoltokäynnille ja sain kesken töitteni kutsun kahville talon tupaan, ja sain seurata hetken aamulypsyn tulosta.
-Lihava, lottamalliseen takaasidottuun ruutupäälinaan verhoutunut rasvaröökkynä oli ilmeisesti ottanut joka lehmästä aamulla koelypsyn ja niin numeroidut koeputket olivat puisessa telineessään tuvan pöydällä.
Röökkynä tarkasti valoa vasten putken sisältämän maidon määrän ja sitten kaatoi jokaiseen jännittävän näköisestä kolonilla varustetusta lasikarahvista luultavasti rikkihappoa tai jotain sellaista tarkasti tilkan joka putkeen ja korkki kiinni. -Tuvassa oli vahva kemikaalien haju. Tilan karjakirjanpidon kirjat olivat avoimena pöydällä odottamassa uusia merkintöjä karjakon täytekynällä ja keinumallinen musteen imukuivaaja odotti siinä vieressä.
Sitten hän asetti mukanaan aina seuraavaan “kirstuun” kuuluvaan messinkiseen keskipakorumpuun nuo koeputket pidikkeisiinsä ,kansi ruuvaten päälle ja asetti veivin kirstun kylkeen alkaen veivata. Samalla hän itsekseen mumisten laski veivauskierroksia ja seurasi käsikellostaan aikaa.
Luultavasti tuo veivaus erotti rasvan jotenkin hapon avustuksella mitattavaksi määräksi.
-En tiedä kun piti lähteä jatkamaan hommia Massikan kanssa.
-Isäntä kävi sitten kysymässä saatuani hommat päätökseen, että voisinko
viedä mennesäni röökkynän varusteineen seuraavaan taloon noin viiden kilometrin päähän, kun hän ei nyt ehdi. -Korvaukseksi hän tarjosi 10 markkaa.
-No sopihan se ja niin raivasin tilaa sopivasti huoltoautoni sivuoven eteen sisäpuolelle ja niin vietiin tuo “rasvaneiti” seuraavaan taloon kirstuineen ja matkalaukkuineen. -Tietenkin tuo arvostettu naishenkilö istui ohjaamon puolella!
Tällaista se inhottu ja kirottu entinen rasvakoura taas muisteli!
(vai olenko vielä yhtä inhottu ja kirottu kuin aikaisemmin!?)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tämän kirjoittajakin muistaa nuo kiertävät karjakot, niinkuin heitä myös nimitettiin. Kemikaaleja käyttelivät he ja varsin vahvoja taisivat aineet olla: emalisesta laskisankostakin tuli kerralla puhdas kun karjakko tyhjenteli rikkihappoa sisältäneet koeputkensa rasvanmäärityksen jälkeen siihen... tehokas puhdistusaine!
Lisäksi taisi kokeeseen tarvita myös rikkihiiltä ellen väärin muista - vahvat olivat kemikaalit ja kemiallinen oli tosiaan tuoksukin silloin pirtissä.
Sentrifugin päällä saivat lapset olla "kyydissä" kun niitä koeputkia siinä pyöritettiin. Sen sentrifugin mukana taisi joskus jostakin tulla jopa russakoita, joita tämän kirjoittajan kotona ei muulloin olisi nähtykään; laite kierteli taloissa jos jonkinlaisissa.
:o)
Jatka vaan kaikin mokomin muistelujasi, rasvakoura!
--
Vilin lapsuuden- ja nuoruudenkodissa ei ollut sen isompaa traktoria kuin Terra Gutbrod -merkkinen 4-hevosvoimainen puutarhajyrsin. Sen sarvissa Vilikin joutui eräätkin kerrat hikoilemaan.
Puolentoista kilometrin päässä oli maatila, jonka vanhimmalla pojalla samat harrastukset kuin Vililläkin. Niinpä Vili oli vakituinen vieras tuolla tilalla ja MF35-traktoria rääkättiin yhteistuumin niin tuottavassa työssä pelloilla kuin huviajeluilla metsäteilläkin (silloin ei ollut vielä edes traktorikorttia kummallakaan).
Muutama vuosi sitten Vili sai kunniatehtävän olla mukana kantamassa tuon nuoruudenkaverin arkkua. Ankara sairaus vei miehen aivan turhan aikaisin!
Tuosta rasvaröökkynästä tuli mieleeni sellainen muistelus, että jouduinpas kerran mukaan, kun taloon tuli kravattisonni ja yksi lehmistä piti keinosiementää. Me pojat jouduimme pitämään elikkoa aloillaan, kumpikin omalta puoleltamme.
No, lehmän mielenrauhaa nuo kumihanskamiehen puuhat hännän alla järkyttivät siinä määrin, että otushan siirtyi sivusuunnassa ja polkaisi takajalallaan Vilin jalkaterän päälle -- ja nojasi sille sitten koko painollaan!
Vieläkin sattuu jalkaan, kun tuota muistelee!
Siitä rasvaröökkinästä.
Hieno tarina, ajan patinoima varsinkin kun itse en ole tuota aikaa elänyt.
Nykyajan tarkkailukarjakoiden ei juurikaan tarvi näppejään navetassa sotkea eikä maitojenkanssa läträillä.
Mutta nykyaikana me lomitajat saadaan kaikkenlaista ehkäpä muistelemisenarvoistakin akaiseksi. Se jää tulevaisuudessa nähtäväksi.
Täällä pohojanmaalla ainakin laitettiin tuo "alumiiniknipsu" kun osuusteurastamo Itikan (nyk.Atria) teurasauto haki teuraaksi menevän naudan pois.Teurastamon ostoasiamies sen tuikkasi korvanlehteen. Ja asestentti eli tark.karjakko merkkasi syntyneet naudat juoksevalla numerolla loveten loveamispihdeillä korvanlehteen asianmukaiset lovet joka tarkoitti tiettyä lukua.Näin siis meillä 50-luvulla ja tulihan sitä kakarana istuttua "sentrifuugin" kyydissä ja isäfaarin kanssa kuskattua asestentin lootaa seuraavaan paikkaan.Tämä loveamismerkkaus jäi pois kun liityttiin EU:hun ja tilalle tuli nämä kirotut
keltaiset läpyskät joita aina silloin tällöin putoaa omia aikojaan ja joutuu tilaamaan uusintamerkin.En oo koskaan kuullutkaan ja epäälen sun asiantuntemusta tuosta asestentin laittamasta alumiiniknipsusta. Jo senkin takia että sehän kesäkuumalla ja mätäkuulla varsinkin aiheuttaa märkivän ja tuskallisen mätäpesäkkeen naudalle joka käyskentelee laitumella.Kun nämä "steriilimmät" muoviläpyskätkin joskus aiheuttaa sen. Yritä pysyä lestissäsi ja tarkista jos et muista näitä juttuja. Meitä on vielä paljon jotka muistaa nämä asiat. Niin ja mikä olikaan tämän ferkun vika tälläkertaa,se niinkuin jäi epäselväksi? Ei muuta huomautettavaa ,sillä luen juttujasi muuten aina jopa mielenkiinnolla.
-Nimimerkki "maanilvelijä" väitti tuossa että kantakirjalehmille ei laitettu ennenvanhaan alumiinista korvanipsua.
-Mutta ehkä oli eri karjantarkkailupiireissä erilaisia käytäntöjä.
-Koska oli tärkeää selvittää lypsävän sukutausta, siten että emä ja saatu siemen oli sonniyhdistyksen numeroimasta tietystä valiosonnin putkesta peräisin, niin siten myös tuo kantakirjaan merkintä ja karjanjalostus onnistui tuottamaan yhä suurempia rasvamääriä tuottavia lypsylehmiä.
-Siksi tuo tunnistusmerkintä korvaan alumiinipsulla tehtiin ainakin meillä Päijät-Hämeessä.
Ainakin täällä lakeuksilla tuo merkintätapa tuntematon, isäfaarikaan ei tuollaista muista. Mutta sen sijaan täälläpäin kantakirjatut AY-lehmät korvan loveamisten lisäksi polttomerkattiin "suuren lännen malliin",myös meillä tehtiin näin. Eli polttorauta kuumaksi ja tuikkaus sarven tyveen yläpuolelle, josta jäi merkintä "AY". Katku oli kokolailla kova moisesta tempusta, sitä en muista miten lehmä tähän 1-2 sekunnin toimitukseen reagoi.Että näköjään tapoja on ollut ilmeisesti useampia.
-Enpä olekaan koskaan kuullut tuollaisesta polttorautajutusta, mutta olisiko ollut sitten pohjanmaalaisten amerikantuliaisia. -Ja sitäpaitsi tuo korvien silpominen kuulostaa poromiesten jutuilta.Taitaisi nykyään täyttää navettalehmiä koskien lähinnä eläinrääkkäykseltä.
-Mutta tuo kantakirjaan merkitseminen ei ollutkaan ihan itsestäänselvä juttu, koska noilla vasikoilla, hiehoilla tai sonnimullikoilla, jotka oli merkitty kantakirjaan oli taustastaan riippuen myyntililanteessa monininkertainen hinnanero
johonkin muuhun eläimeen.
-Muistan kerran kotona kun arvostelulautakunta tuli käymään (sitä en muista ketä siihen kuului)
mutta mullikasta tutkittiin mitat, arviotiin paino, tutkittiin eläimen ryhti sekä läsikuvio ja verrattiin ilmoiettuun emään, samoin kylkien laikutus, sarvennysien pituus ja muoto ja hännän sekä sen harjasten silmämääräinen muototarkastelu. Samoin tutkittiin utareet, olivatko ne normaalissa kehityskaaressa.
-Lisäksi tietenkin piti olla emä- ja sonnitiedot papereilla
oon n. 3-kymppinen pohjois-suomesta ja muistan hyvin nuo korvien loveamiset, EU:n myötä se vasta muuttui eli ei niin kauaa ole muoviläpysköitä käytetty. Lovet napsautettin vasikan syntymän jälkeen erityisellä laitteella vasempaan/oikeaan korvaan ja niistä laskettiin elikon numero. Ei se mikään kauhea toimenpide ollut.
Kyllä se on aivan tosiasia, että vasikan korviin napsittin numerokoodi pihdeillä joista jäi pyöreäpohjainen lovi. Kotonani oli myös lehmä, jolla oli myös tuo AY-poltinmerkki sarvessaan, mutta tämä ammu oli ostettu taloon aikuisena, en muista mistä. Alumiiniklipsejä en ole koskaan naudoilla nähnyt. Tuo "rasvaröökynäksi" kutsuttu ammatin harjoittaja oli meillä päin asistentti tai virallisemmin tarkkailukarjakko, ja hänen työvälineensä oli kuljetettava seuraavaav taloon, itse hän kulki omin kyydein.