Vai onko?
Mistä se lisääntymisvietti, aikanaan on teille tullut?
Vauvakuume, suuri rakkausko sen on aiheuttanut, vai mikä?
Onko kukaan ajatellut, että ei
maailma aina ole niin hyvä paikka, että tänne on
pakko uusia ihmisiä saattaa.
Eikä itse ole niin erinomainen, että haluaisi
kaltaisiaan, sekin vaara lienee olemassa.
Tarkoitus ei ole loukata ketään!
Ikä aiheuttanee tällaista pohdintaa, kuka minusta huolehtii,
kun olen nykyistäkin vanhempi.
Mutta mutta, vanhusten yksinäisyys.. eivät
kaikki lapsetkaan välttämättä huolehdi vanhemmistaan.
Ainakaan tässä kulttuurissa?
Mistä se lisääntymisvietti, aikanaan on teille tullut?
Vauvakuume, suuri rakkausko sen on aiheuttanut, vai mikä?
Onko kukaan ajatellut, että ei
maailma aina ole niin hyvä paikka, että tänne on
pakko uusia ihmisiä saattaa.
Eikä itse ole niin erinomainen, että haluaisi
kaltaisiaan, sekin vaara lienee olemassa.
Tarkoitus ei ole loukata ketään!
Ikä aiheuttanee tällaista pohdintaa, kuka minusta huolehtii,
kun olen nykyistäkin vanhempi.
Mutta mutta, vanhusten yksinäisyys.. eivät
kaikki lapsetkaan välttämättä huolehdi vanhemmistaan.
Ainakaan tässä kulttuurissa?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Ei oo, eikä enää tuu. Olisi saanut tulla, jos olisi tuloillaan ollut, mutta mitään ongelmaa tulemattomuudesta ei meille ole ollut. Enemmän tuntui olevan ongelma sukulaisille ja tutuille ja piti jo niskasta ravistaa, että lopettavat sen surkuttelun. Enkä jaksa ihan vielä huolehtia huomisesta, koska voin ihan hyvin kävellä autonkin alle ennen vanhuuttani tmv. Oletan kuitenkin mädäntyväni loppuun jossakin kunnan vanhustenosastolla paskaiset vaipat nahkaa poltellen tuntemattoman mummon roolissa.
JOskus mietin adoptiota, koska kyllä maailmassa tarvitaan aina lämmintä syliä jokaiselle lapselle. Koetan sitten olla mukava lapsille, joita kohtaan pihalla ja sukulaisissa. Tiedän, että lapsettomilla tätsyköillä on aina lasten joukossa tilausta ;)
olin sitä mieltä, etten ikinä hanki lapsia - sydänvika, lihomistaipumus, en lapsirakas...
Vajaa kaksi vuotta myöhemmin olin (suunnitellun) lapsen äiti.
"Se vaan tuli jostain" - totta kohdallani. Tunnetta voisi verrata siihen, kun yrittää ratkaista jotakin visaista tehtävää - äkkiä oikea vastaus on mielessä ja kaikki on kristallinkirkasta:)
Raskauteni sujui oikein hyvin, eikä ylipainoa/suonikohjuja/sydänhäiriöitä tullut - yllätin sillä esim. äitipolin lääkärin (kardiologini uskoi kaiken menevän hyvin - kiitos siitä hänelle:)
Poika oli potra 4200g/50cm.
Kohta olen tupla-isoäiti;)
vaivaa. Ne vaan ovat niin syötävän suloiset. Omat kaksoset ovat kohta 8 v, ja vielä vaan yhtä suloiset. Jopa silloin kun keskarit heiluu ja ovet paukkuu.
Uskon että minun lasteni myötä maailma on parempi paikka elää. Tottakai maailma välillä ahdistaa, mutta suurimmaksi osaksi täällä sattuu pelkästään hyviä asioita. Täällä on niin paljon mistä voi nauttia.
Olimme mieheni kanssa lapsettomia 9 vuotta, ennenkuin nuo Tiku & Taku päätti tulla, joten sekin puoli on koettu. Ja uskallan väittää että suurin osa naisista käy läpi pienoisen kriisin uudelleen siinä 40 kynnyksellä - tehdäkö vielä yhden lapsen vai ei.
Olet ihan oikeassa siinä, ettei vanhuksia arvosteta tässä kulttuurissa, ei voi kyllä yhtään taata että lapset huolehtisivat kun se aika koittaa. Ja taidankin olla sen verran ylpeä etten kenenkään vaivaksi haluaisi.
Kyllä se liittyy rakkauteen:)
Olisin takuulla yrittänyt nelikakkosena tähän liittoon vauvaa, jos terveys olisi antanut myöden.
Että kaksoset Sinulla:))))
Odotin itsekin kaksosia, mutta toinen tuli pois jo alkuvaiheessa. Ultrassa näkyi "jäänteitä" (kamala ilmaisu) kaksosesta.
Olin tosi onnellinen, että sain edes yhden terveen lapsen:)
kun kävin lenkillä. Täällä meillä on nimittäin nähty susi... muistan että pidät niistä? Joten tänne vaan kahville, voin ehkä tarjota elämyksen samalla :)))
No tuo nyt meni sivuraiteille...
Mulla on parhaillaan vauvakuume, eikä rakkaan rakasta näköpiirissä :)))
Sinulla oli onnea että se toinen vauveli säylyi :/ Vaikka silloin varmaan oli suru puserossa... Mullakin näkyi toinen vauva välillä pelkkänä mustana aukkona, ja pahalta tuntui se menetys. Kävi kuitenkin ilmi että se vaan leikki piilosta, ja seuraavan kerran olin taas stereo-äiti :)
En oikeasti usko, että susi käy ihmisen kimppuun (toisin kuin karhu).
Olen niin pöhkö, että ihan takuuvarmasti uskaltaisin siellä liikkua - kunhan ne karhut ovat kaukana;)
Surullista, kun Steve Irwin/Stewe Irvin (molempia nimiä löytyy netistä) kuoli :´´´´(
Olin joskus 2001 mieheni "seurana" hänen työmatkallaan pohjoiseen Norjaan - istuin hotellissa tai kävelin pikkukylässä Mo I Rana tai mikä se nyt oli...
No, kuitenkin televisio oli hyvää ajankulua ja Animal Planetista tuli heti suosikkini - Steve oli usein siellä ja ihmetyksellä ihastelin hänen "kutsumuksellista" ja innostunutta tapaansa toimia vaarallisten eläinten kanssa.
Kummallista oli se, että kuolemansa tuli tilanteessa, jossa mahdollisuus tapahtuneeseen oli hyvin pieni...
Jospa susi sitten söisikin minut, ettei tarvitse odottaa ihmisten hoitovirheitä - taas....
Susi, siis se "yksinäinen susi" ei varmaan käykään ihmisen kimppuun. Mutta kun se peijakas on laumaeläin, joka myös saalistaa laumana. En todellakaan tahtoisi päästää koululaista autiolle bussipysäkille kaukana kaikesta, jos tienoolla on tavattu susia. Sudet niin sanotusti pitävät lapsista.
Karhu käy ihmisen kimppuun joko ahdistettuna tai pentujaan puolustaakseen. Ruokolahden tapauksessa v. 1998, jossa mies kuoli karhun kynsiin, tilanne oli tavallaan sekä että. Harmiton lenkkeilijä hiljaisella metsätiellä osui aivan vahingossa emokarhun ja pentujen väliin, jolloin emo tahtoi kaiketi häätää tunkeilijan - ja ensimmäinen käpälän huitaisu osui miestä kaulaan.
En minäkään usko että susi aikuisten kimppuun käy, mutta kielsin kyllä poikaa käymästä metsässä yksin :/ Tämä uros ei ollut pelännyt naapuria ja hänen kahta koiraa, katseli hetken ennen kuin lähti metsään. Ajankohta oli outo, puoli yhdeksän aikaan aamusta... ja suht vilkaasti liikennöidyn tien varrella. Minä luulin että ovat hämärän eläimiä :/
Hoitovirheet ovat kyllä pahat :( Niistä voi tulla elinikäinen vaiva... Harmittaa sekin että niitä harvemmin edes tunnusteta.
toteaisin, että jokainen sanomalehden lukija on tietoinen kertomastasi.
omia aikojaan. Avioliiton alussa oli hirveitä paineita ja pari myttyyn mennyttä yritystä. Kun lakattiin yrittämästä niin vain sitten kävi.
Useammankin olisin halunnut. Ex-mies ei.
En ole ajatellut koskaan, että lapseni olisi minulle, joku vanhuuden turva. Ihanaa olisi jos lapsenlapsia ilmaantuisi joskus, mutta se on niitä asioita, joihin minulla ei ole vaikutus valtaa.
Enemmän kuin vanhuuden turvaa ja heistä huolehtimista,
olen tarkoittanut aloituksessa välittämistä.
Sitä, ettei heitä kokonaan unohdettaisi yksinäisyyteensä.
Kummallakaan ei koskaan ole ollut vauvakuumetta, ei miehellä eikä minulla. Tykätään silti kovasti lapsista, meillä on kuusi kummilasta, ja naapurin lapsista joku piipahta mehulla tai pissalla tai muuten vain moikkaamassa melkein joka päivä. Ja sehän meille sopii!
Mutta omia ei ole koskaan kaivattu.
vietti lapsentekoon..onneksi itsesuojeluvaisto sanoi 4:nen jälkeen, että ei ole pakko yksin täyttää maata.
Putkistojen rusetille laittaminen ei parantanut vauvakuumetta, mutta teki kyllä mahdottomaksi saada aikaan enempää ihmisenalkuja.
Minulla se lisääntymisvietti lienee myötäsyntyisenä..oli vain itsestäänselvää, että lapsia teen.
En kyseenalaistanut sitä enkä pohtinut sen syitä. *hymyilee*
Lapseni eivät ole minun vanhuusiän hoitajiani eivätkä minun kaltaisiani vaan täysin omina itsenään eläviä yksilöitä.
He elävät omaa elämäänsä ja luovat omaa maailmankuvaansa.
Asia josta olen onnellinen ja ylpeä on se, että 4:llä lapsellani on toisiinsa erittäin kiinteä yhteys.
Vaikka minulle kävisi kuinka ei heistä kukaan jäisi yksin, sillä heillä on toisensa*hymyilee*
Jokaisen "pariutuneenkin" lapseni puolison on pitänyt tottua siihen, että rakastetun myötä tulee aina 3 sisarusta..kenellekkään se ei ole vielä ollut rasite vaan päinvastoin.
Hups..pikkuisen lipsahdin sivuraiteille..
Noh..he kuitenkin muodostavat koko ajan osaa maailmasta ja ovat siksi tärkeitä tähän maailmaan aikanaan syntyneitä..niinkuin kaikki jotka ovat tähän maailmaan syntyneet.
Kummassakaan ei havaittu vikaa, mutta eipä tullut tulosta. Nyt kun pian juhlitaan 50-vuotispäiviä , voinpa vain todeta, ettei meidän elämästämme ole puuttunut mitään.
Kaipa se on niin, että kukin elää elämäänsä niillä korteilla, jotka on käteensä saanut. Ei kai osaa kaivata sitä, mitä ei koskaan ole ollutkaan.
Alle kakskymppisenä olin varma etten koskaan hanki lapsia. Murehdin maailman pahuutta, enkä pitänyt itseäni tarpeeksi hyvänä äidiksi.
Rakastuneena 23v iski vauvakuume. En edes uskonut että sellainen noin vain voisi "iskeä", mutta niin kävi. Äidiksi tulin juuri ennen 25v-päivääni.
Ei me suunniteltu muuta kuin hengailtiin vaan sulhon kanssa ja pidettiin hauskaa kavereiden kanssa. Kun sitten testitulos näytti plussaa, oltiin riemuissamme. Kyllä, myös mies, uskokaa pois! Meistä se oli "makee juttu."
Kaverit eivät olleet millänsäkään, seuramme kelpasi ihan yhtä hyvin kuin ennenkin. Ja arvatkaas sainko paljon apulaisia kun poika sitten syntyi :D
Otettiin baby mukaan moniin juttuihin ja vaikutti siltä että autotallilla tuo parhaat unetkin nukkui, pellin takomisen ja rälläkän metelissä.
pari kappaletta. Miksikö? Se vain toisaalta tuntui aika luonnolliselta, kun naimisissa aikoinaan oli. Vaikka liitto on ohi, niin lapset jäi. Antavat voimaa ja vievät niitä :D Mutta ihania ovat :)
Sain poikani "vahingossa" yli 30-vuotiaana. En ollut ajatellut hankkia koskaan lapsia...
MUTTA kun eka kerran tunsin lapseni liikkeet vatsassani, syttyi rakkaus ja minusta tuli heti äiti!
Olen kiitollinen hänestä joka päivä, hän on parasta elämässäni.
Hm, pulpahti mieleen, että minä se varmaan todella epätavallisen outo olen, kun lapsia on peräti viisi kappaletta.
Vuosiin on mahtunut monen moista, iloa ja surua, mutta vuorokauttakaan en pois antaisi.
Lapset ovat opettaneet kohtamaan asioita uudella tavalla ja ovat voimavara parisuhteen lisäksi.
...ajattelin että naisessa on jommassa kummassa päässä vikaa jos ei nelikymppisenä oo lapsia ;)
Mutta eipä se tarvitse kyllä välttämättä lisää mielialalääkkeiden syöjiä tänne tehdä. On tosi vaikeeta kasvattaa lapsista onnellisia ja tyytyväisiä. Siis tosi vaikeeta!
En oo huolissani kuka musta huolehtii kun en itse enää pysty. Mielummin kasvatan vanhuksien itsemurhatilastoa kun makaan uupuneiden ja leipääntyneiden hoitajien armoilla avuttomana. On sen verran kokemusta näistä kroonikko-osastoista...
kolmas vahinko riviin mars!
Itse olin 22, 24 ja 26 vee.
Siinä meni kymmenen vuotta raskaana tai imettäessä.
Nyt yksi muutti pois opiskelemaan ja kaksi isoa pyörii nurkissa.
että kaikki vahingot ovat rakkaita.
Olleet alustta saakka vaikkei tekemällä tehty ja
miehen kanssa ollaan jo erottu.
Omenat voivat näköjään pudota kauemmaksikin puusta =9