Onko kukaan muu paininut samanmoisen ongelman kanssa kuin allekirjoittanut? Onko tilanteeseen siedettävää ulospääsyä???
Alun 29 vuotta elämääni kuvittelin, etten ikinä tulisi haluamaankaan lasta, mutta mietteet muuttuivat radikaalisti kaksi vuotta sitten, kun sain elämäni hallinnan takasin, sitä aiemmin hallinneelta paniikkihäiriöltä..
Jäin yksin, mutta lapsikuume sen kuin kasvoi sisälläni ja toivoin löytäväni elämääni rakkaan, jonka kanssa tulisin joskus aikanaan perheen perustamaan.
Yllättäen tänä kesänä elämääni astui mies, joka oli kaukaa seurannut elämäni menoa jo jonkun vuoden. Hän voitti minut puolelleen välittömyydellään ja aitoudellaan. Huolimatta 12-vuoden ikäerosta, hän on 43-vuotias, 22-vuotiaan pojan ja 6-vuotiaan tytön isä, kahdesti eronnut, elämän koulima.
Kumpikaan meistä ei haluaisi, että tämä olisi vain hetken hurmaa ja liikkeellä ollaan oltu sillä mielellä, että loppuikä tallattaisiin polkuja yhdessä.
Olemme puolin ja toisin tavanneet toistemme ystäviä ja sukulaisia. Kaikki on mennyt liiankin sujuvasti. Miehen lapsista nuoremman olen tavannut jo viikon seurustelun jälkeen ja tulemme tytön kanssa todella hyvin juttuun. Pojan kanssa on sattuneet työvuorot olemaan niin tehokkaasti esteenä, että tapaaminen on vielä puheasteella.
Kaikki siis näytti ruusuiselta ja kauniilta, vielä toissapäivään asti.
Oli jäänyt yksi aihealue keskustelematta - mahdolliset yhteiset lapset.
Lapsirakkauteni ja -kuumeeni tuli sattumalta puheeksi, enkä voinut kuvitella minkälaisen myllerryksen aihe saisi aikaan.
Biologinen kelloni tikittää vääjäämättä koko ajan eteenpäin, mutta moraalini ei salli edes harkita ominpäin raskaaksi hankkiutumista ja kerroin sen miehellekin - mielestäni molempien vanhemmista tulee lasta haluta ja hänen kasvattamiseensa sitoutua loppuiäkseen, kuten sitoutuvat toisiinsakin.
Mies löi kissan pöydälle - hänen lapsilukunsa on täynnä, vasektomiaa hän ei ole vielä tehnyt, mutta vain aikaansaamattomuuttaan, ei ole vielä ehtinyt - ei siis toiveissa, että hän mieltään muuttaisi.
Luulisi, että näin lyhyen seurustelun jälkeen olisi helppo sanoa miehelle kiitos ja hei, jatkaa elämäänsä ja etsiä uusi mies, jolle lapsen hankinta voisi joskus tulla kyseeseen..
Mutta.. tähän ikään mennessä tiedän, kuinka vaikeaa on löytää aitoja tunteita, rakkautta, johon saa vastarakkautta..
Pitäisikö minun luopua haaveestani saada joskus lapsi, nähdä pienen kasvavan, saada osakseni lapsen pyytetöntä rakkautta, nähdä lapsen silmissä aitoa riemua ja iloa kun "äiti tuli kotiin" vaikka vain kauppareissulta.
Pystyisinkö olemaan syyttämättä tulevaisuudessa miestä tekemästäni päätöksestä luopua lapsesta, hänen rakkautensa vuoksi.. jatkuisiko rakkaus vai menettäisinkö prosessissa toiveet molemmista - lapsesta ja rakkaudesta???
Onko tällaiseen tilanteeseen minkäänlaista edes kohtuudella sanottuna hyvää ratkaisua..
Alun 29 vuotta elämääni kuvittelin, etten ikinä tulisi haluamaankaan lasta, mutta mietteet muuttuivat radikaalisti kaksi vuotta sitten, kun sain elämäni hallinnan takasin, sitä aiemmin hallinneelta paniikkihäiriöltä..
Jäin yksin, mutta lapsikuume sen kuin kasvoi sisälläni ja toivoin löytäväni elämääni rakkaan, jonka kanssa tulisin joskus aikanaan perheen perustamaan.
Yllättäen tänä kesänä elämääni astui mies, joka oli kaukaa seurannut elämäni menoa jo jonkun vuoden. Hän voitti minut puolelleen välittömyydellään ja aitoudellaan. Huolimatta 12-vuoden ikäerosta, hän on 43-vuotias, 22-vuotiaan pojan ja 6-vuotiaan tytön isä, kahdesti eronnut, elämän koulima.
Kumpikaan meistä ei haluaisi, että tämä olisi vain hetken hurmaa ja liikkeellä ollaan oltu sillä mielellä, että loppuikä tallattaisiin polkuja yhdessä.
Olemme puolin ja toisin tavanneet toistemme ystäviä ja sukulaisia. Kaikki on mennyt liiankin sujuvasti. Miehen lapsista nuoremman olen tavannut jo viikon seurustelun jälkeen ja tulemme tytön kanssa todella hyvin juttuun. Pojan kanssa on sattuneet työvuorot olemaan niin tehokkaasti esteenä, että tapaaminen on vielä puheasteella.
Kaikki siis näytti ruusuiselta ja kauniilta, vielä toissapäivään asti.
Oli jäänyt yksi aihealue keskustelematta - mahdolliset yhteiset lapset.
Lapsirakkauteni ja -kuumeeni tuli sattumalta puheeksi, enkä voinut kuvitella minkälaisen myllerryksen aihe saisi aikaan.
Biologinen kelloni tikittää vääjäämättä koko ajan eteenpäin, mutta moraalini ei salli edes harkita ominpäin raskaaksi hankkiutumista ja kerroin sen miehellekin - mielestäni molempien vanhemmista tulee lasta haluta ja hänen kasvattamiseensa sitoutua loppuiäkseen, kuten sitoutuvat toisiinsakin.
Mies löi kissan pöydälle - hänen lapsilukunsa on täynnä, vasektomiaa hän ei ole vielä tehnyt, mutta vain aikaansaamattomuuttaan, ei ole vielä ehtinyt - ei siis toiveissa, että hän mieltään muuttaisi.
Luulisi, että näin lyhyen seurustelun jälkeen olisi helppo sanoa miehelle kiitos ja hei, jatkaa elämäänsä ja etsiä uusi mies, jolle lapsen hankinta voisi joskus tulla kyseeseen..
Mutta.. tähän ikään mennessä tiedän, kuinka vaikeaa on löytää aitoja tunteita, rakkautta, johon saa vastarakkautta..
Pitäisikö minun luopua haaveestani saada joskus lapsi, nähdä pienen kasvavan, saada osakseni lapsen pyytetöntä rakkautta, nähdä lapsen silmissä aitoa riemua ja iloa kun "äiti tuli kotiin" vaikka vain kauppareissulta.
Pystyisinkö olemaan syyttämättä tulevaisuudessa miestä tekemästäni päätöksestä luopua lapsesta, hänen rakkautensa vuoksi.. jatkuisiko rakkaus vai menettäisinkö prosessissa toiveet molemmista - lapsesta ja rakkaudesta???
Onko tällaiseen tilanteeseen minkäänlaista edes kohtuudella sanottuna hyvää ratkaisua..
Vastaukset 18
Vanhimmat
yrittää keskustella asiasta kumppanisi kanssa? Parisuhdehan on sitä puhumista ja pussamista kautta linjan.Kaikista asioista pitää voida puhua KOTONA! Rohkaise luontosi ja kerro hänelle millaisia tunteita hänen sanasa sinussa herättivät, kerro hänelle myös mistä koet jääväsi paitsi jos et saa omaa lasta. Kerro hänelle mitä tuunet häntä kohtaan ja kysy ovatko hänen tunteensa samanlaiset sinua kohtaan. Ole realistinen älä dramatisoi.
Huomio se että lapsen kasvattaminen kysyy konkreettista läsnäoloa ei vierestä seuraamista. Jos hän ikänsä puolesta kokee ettei enää jaksa sitä. Koska kyseessä ei ole vuosi tai kaksi vaan viisitoista vuotta ja sittenkin vielä kuskaat harrastuksiin.
Teillä on hyvin nuori suhde, tutustukaa ensin toisiinne kunnolla. Parisuhteessa ensimmäiset 2v on aina kuherruskuukautta, sitten vasta paljastuu todellinen luonto. Sanoo vanha kansa. Älä kiirehdi lapsi tarvitsee molemmat vanhemmat, vaikka sä et sitä miestä tarvitsiskaan!!!!
Kiitokset asiallisesta viestistäsi. Luonnollisestikin asiasta vielä keskustellaan ennen lopullisia päätöksiä suuntaan tai toiseen.
Nyt on vaan niin surrealistisen sekava olo.
Ilmeisestikään alkuperäisestä viestistäni ei tullut esille se seikka, etten suinkaan edes halua lasta näin lyhyen seurustelun jälkeen eli mielessäni on kyllä ollut 2-5 vuoden "suunnitteluprojekti", mutta kun nyt vaikuttaisi siltä, ettei mies halua osallistua projektiin edes teoreettisella lapsentekomahdollisuudella.
Eli kiirehtimässä en ole, haluaisin vain tietää, että edes teoreettinen mahdollisuus olisi saada vielä joskus elämäänsä oma lapsi ja kyllä, haluan lapselle molemmat vanhemmat - yksinhuoltajaksi minulla ei ole minkäänmoista hinkua - vauvakuume tai ei!
Avoeron (-04) jälkeen ajattelin, etten miehelle ole mitään tekoa elämässäni ja lapsen voisin "tehdä" itsekin, mutta olin tuolloin vain katkera pieleen menneen pitkän suhteen vuoksi.
Kaipaan ja tarvitsen elämääni miehen - tämä nykyinen vastaa kaikin puolin odotuksiini, lukuunottamatta tätä lapsi-kysymystä..
Josko tämä yhtään selvensi ongelmani syvyyttä??
vilpittömästi teille voimia ja onnea keskusteluihin. Kyseessä on niin iso asia,että sitä varmaan hiotaan useassa keskustelussa. Kumppanisi on saattanut tulla totaalisen yllätetyksi kun otit asian esille ja reagoida asiaan tökerösti, sanoa kovemmin kuin ehkä tarkoittikaan. Miehen on joskus vaikea ymmärtää meidän naisten viettejä =). Heille pitää välillä vääntää asioita "rautalangasta" näiden viettien osalta. Mutta tuo ikä kysymys voi olla asia joka hänellä tulee vastaan... Pystytkö hyväksymään sen ettei hän enää koe jaksavansa jos näin on?
Olet tehnyt viisaan ratkaisun kun et valinnut tietentahtoen yh.n roolia. Raskasta se olisi ollut sinullekkin ja lapsella on oikeus isäänsä. Se on sitten eri asia jos isä kieltäytyy isän roolistaan.
Jokainenhan meistä kaipaa rinnalleen kumppania jolta saa hellyyttä ja lämpöä. Mutta yksinkin on opittava olemaan ilman miestä.Silloin löytää vasta itsensä ja omat vahvuutensa.
Kyllä selvensi ongelmasi syvyyden. toivon todellakin että saisitte asiassa puheyhteyden. Voimia ja lämpimiä ajatuksia =).
joutuu lapsia auttamaan ja tukemaan. Sen jälkeen he vasta pysyvät kunnolla omilla siivillään.
tapauksessa ajatellut, kuin leikkimisiin osallistumista ja harrastuksiin osallistumisia ja kuskaamisia ja koulu velvollisuuksia. Se mitä yli 20v lasten kanssa eläminen on, en kommentoi =) kun ei vielä oma kohtaisia kokemuksia. Omat vanhempani ovat kuitenkin valmiita tukemaan minua ja sisaruksiani edelleen, joten ei se vanhemmuus siihen 25 ikävuoteen pääty ja tukemisen tarve, vaan jatjuu läpi elämän. Sitä se äidinrakkaus mielestäni on =).
Todella haasteellinen puppernikkeli sulla käsissäs nyt. Helppo on näin ulkopuolisena ihmisenä sanoa, et toki lähdet metsästämään uutta Isä ehdokasta, mutta kun se tunnepuoli ei koskaan ole ihan samalla lijalla tämän kutsutun Järjen kanssa.
Itse tosin olen niin kyynikko joidenkin asioiden suhteen, et jos meno itteään ei miellytä, niin sitä etsitään niin kauna kunnes alkaa miellyttämään. Eli Neuvoisin sinua ensitilassa etsimään uusi mies, joka on valmis rakastamaan sinua sekä haluaa lapsen jota myös rakastaa.
Mulla itselläni on 3 lasta, joista kutakaan en olisi voinut olla Ilman, miettien esim vaihtoehtoja: Abortti, tai muu keskeytys jotta ei raskaaksi ei tultaisi. No halusin 3 lasta, haluisin vielä neljännenkin mutta mies laittaa hanttiin. Tosin nyt tässä vaiheessa en voi lähteä etsimään miestä joka haluaisi lapsen kanssani. Ironiaa hiukan mukaan :)
Mutta kuten jo neuvottiinkin, niin puhukaa, leikkikää ajatuksella.. Miehen lapset ovat kuitenkin jo suht vanhoja, tai noh.. 6 vuotias on vieläkin asemassa "silmäterä". Muuta nyt en toivo kuin sen että teet sen oman mielen mukaan kuitenkin. Se että asetut miehen kanssa samalle linjalle, pitäysyt haaveistasi, luvassa on kuitenkin Katkera loppu, ennemmin tai myöhemmin.
- Luna
Moi,
Mä olin ehtinyt riekkumaan sinkkuna, seurustelemaan ja rakastumaan useasti elämäni aikana, kunnes kaikki muuttui ensimmäisen lapseni syntymän myötä. Mulla ei ollut pienintä aavistustakaan ennen lapsen syntymää kuinka uskomattoman hieno asia oman lapsen saaminen voisi olla. Eikä taida olla kellään mullakaan, joka ei sitä vielä ole kokenut. Voin vakuuttaa että millään muulla elämässä ei ole lähellekkään yhtä tärkeää merkitystä. Itse en usko että kukaan ihminen voisi olla kenellekkään toiselle niin tärkeä ja ainoa oikea, että sen takia kannattaisi luopua mahdollisuudesta hankkia omia lapsia. Keskustele asiasta vielä miehesi kanssa ja jos hän pysyy kannassaan, niin lemppaa ukko ajoissa, että ehdit löytämään sopivan miehen, jonka kanssa hankkia lapsia. Muutenkin ensimmäisen lapsen saaminen on niin uskomattoman hieno kokemus, että voisi kannattaa hankka se mielummin sellaisen miehen kanssa jolla ei vielä entuudestaan ole lapsia. Tällöin voisit tasapuolisesti jakaa kokemuksen toisen yhtä paljon tilanteesta hurmiossa olevan ihmisen kanssa.
Ei kannata rakennella päässään muutenkaan mitään pilvilinnoja ikuisesta rakkaudesta mieheesi. Se kyllä hiipuu tai ainakin muuttuu luonteeltaan erilaiseksi, kunhan olette olleet yhdessä vaikkapa yli kymmennen vuotta. Siinä vaiheessa suhdetta on tärkeää että on jotain erityistä, jonka vuoksi pitää suhdetta hyvässä kuosissa ja pelata sujuvaa yhteispeliä: eli ne yhteiset lapset. Jos ette lapsia hanki, ja suhde sitten joskus kuitenkin ehkä kuihtuu kun olet jo lapsensaanti-iän ylittänyt, on myöhäistä harmitella.
Kysyit siedettävää ulospääsyä tilanteesta. Tässä mun ehdotus: Tee ensin itsellesi selväksi haluatko Sinä joskus hankkia omia lapsia. Kun tiedät vastauksen kysymykseen, on Sinun toimittava sen mukaan. Jos haluat lapsia, on silkkaa itsesi kiduttamista ja kalliin ajan tuhlaamista olla suhteessa, jonka tulevaisuuteen ei lapsien hankinta kuulu. Ei muutenkaan kannata yrittää painostaa miestä (jolla on jo omia lapsia eikä halua niitä enää lisää) hankkimaan lasta kanssasi. Kyllä halu lasten tekoon on oltava molemmilla ja asiasta on oltava ehdoton varmuus kummallakin ennenkuin toimeen ryhtyy. Muuten on suuri riski että jäät yksinhuoltajaksi. Tosin varmasti monet yksihuoltajat ovat onnellisempia lastensa kanssa, kuin liitossa, jossa ei ole lapsia. Lasten kasvattaminen ja hoitaminen on kuitenkin toisinaan melko uuvuttavaa puuhaa, joten helpommin se sujuu kun on kaksi omasta halustaan asiaan sitoutunutta aikuista jakamassa arkea.
Aivan varmasti Suomesta löytyy monia Sinulle sopivia miehiä, jotka vielä etsivät omaa kumppania ja haluaisivat perustaa perheen. Varo kuitenkin Hjallista :)
Oletko Kitta varma, ettei sinulla ole yliluonnollisia kykyjä.. Sillä vielä eilen illalla tämä mieheni tuli luokseni ja puhuimme asiasta.. no enimmäkseen hän puhui, minä kuuntelin ja itkin, ennen kuin tajusin, mistä hän puhui. Olin selvästikin viestinyt hänellekin väärin, kuten sinäkin ensimmäisen viestin laittaessasi olit ymmärtänyt, että haluaisin lapsen juuri nyt ja heti.. eikä sitten joskus.
Ihmeellistä kyllä tämä ihmeellinen mies kertoi ymmärtävänsä "viettini" ja uskoi myös minun aikanaan olevan mitä oivallisin äiti.
Villakoiran ytimeksi paljastui mieheni menneisyys mainittujen 22-vuotiaan pojan ja 6-vuotiaan tytön äitien kanssa. Molempien naisten kanssa liitto oli mennyt karille (kolmannen aikuisen osapuolen "avustuksella") ja molempien kanssa 9,5 vuotisen yhteiselon jälkeen - traumatisoitumatta moisesta tuskin kukaan olisi voinut selvitä.
Vasektomia-ajatus on siis lähtöisin siitä inhimillisestä toiveesta, ettei mieheni toivoisi enää olevansa vielä yhden lapsen viikonloppuisi, joskus tulevaisuudessa. En voi häntä moisista aatteista moittia, ei siihen löydy sydäntä.
LuNaKaS.. minua suurempaa romatikkoa ja toisaalta kyynikkoa saa kyllä suurennuslasin avulla hakea. Taustallani kaksi kolmen vuoden kihlausta, joista kumpikin löysi paremman "vaimokkeen", vaikka olin molemmissa tapauksissa eroon asti "täydellinen nainen". Eli jaksan uskoa ja toivoa, kunnes toisin todistetaan.
Tämäniltaisessa keskustelussa mieheni kanssa tulimme yhteisymmärryksessä siihen tulokseen, ettei takeita voi olla edes siitä, että rakkautemme jaksaa edes yhteenmuuttamisen, josta siitäkään ei ole vielä sen tarkempaa, kuin vain haavekuvat, puhumattakaan yhteisestä arjesta pidemmällä aikavälillä. Mieheni kuitenkin tähdensi, että hänen ajatuksensa lapsiluvun täyttymisestä kuuluvat tähän hetkeen, eikä voi kieltää, etteivätkö mietteet voisi ajan myötä muuttua. Mihinkään radikaaliin hän ei siis enää ole ryhtymässä, eli "piuhat" ja mieli pidetään avoinna.
Eihän kukaan ole takaamassa, että enää sellaista miestä löytäisin, jonka kanssa olisi niin hyvä olla kuin tämän nykyisen.. luontokin voi tehdä temppunsa ja päättää meidän puolesta, eikä lasta sitten aikanaan hartaasta halustakaan siunaantuisi.
Iskälle.. olisihan aivan kuin unista, löytää mies, jolla ei vielä lasta olisi ja jonka kanssa kaikki natsaisi niin hyvin, että aikanaan yhteen mentäisiin, lasta tehtäisiin ja tehtävässä onnistuttaisiin.
Uskon kuitenkin vahvasti, että jos sitten joskus aikanaan mieheni kanssa pääsemme lapsen syntymään asti, tulee uuden elämän ihme olemaan joka tapauksessa ainutlaatuinen kokemus.
Kaikille teille, suuret kiitokset kannustavista ja inspiroivista kirjoituksistanne, sain eiliseltä lopun kaiken sen, minkä toivoinkin sen tuovan lopulta, eli mahdollisuuden, joskin teoreettisen, että tämän rakkaan miehen kanssa saatamme joskus muutaman vuoden sisällä tai kuluttua olla vanhemmat maailman kauneimmalle asialle - meidän lapsellemme.
En tiedä enkä oikein usko,että omaisin yliluonnollisia kykyjä ihan tuntemattomien suhteen. Ennemminkin kysymyksessä elämänkokemus. Väärinkäsityksiä tulee niin herkästi ja jos niitä ei selvitä voi tulla korjaamattomia vahinkoja.
Toivotan teille kaikkea hyvää yhteiselle taipaleellenne puhukaa ja pussatkaa siitä syntyy kestävä pohja suhteelle =).
Varmasti tuolla empatialla löytää mukavia polkuja elämään.
t. Hard Talk
Painit vaikean ongelman kanssa..
Olen ollut seuraamassa vierestä samanlaisen ongelman kanssa painivaa ystävää ja se ei ole ollut helppoa.
Naisen biologinen kello on valitettavasti hyvin äänekäs ja kun se "pärähtää" soimaan sille ei voi juurikaan edes maalaisjärki mitään.
On totta, että uuden tuttavuutesi lapsilukumäärä on hänelle ehkä juuri sopiva, mutta se ei juurikaan sinua lohduta. On naiselle luonnollista, jos ei jopa pakottavaa tarvetta saada ja tehdä lapsia.
Enkä todellakaaan suosittele ratkaisua " tehdään ilman lupaa, kyllä siihen ajan kanssa tottuuu" ratkaisua.
Itse omalle kohdalleni voin kertoa, että teimme lasta yli kaksi vuotta, ja senkin jälkeen se oli aivan ihana asia. Kaiken turhautumisen ja epäonnistumisen jälkeenkin se tuntui omalta ja oikealta. Vielä tänäpäivänäkään en tiedä kuinka siihen pisteeseen ajauduin..
Olin vannoutunut sinkku ja omasta mielestäni hyvnkin vahvasti itsenäinen nainen.
Omat ´"ruusuiset" kotiolot kun ei juurikaan houkkuttanut lasten hankintaan.
Tämän sortin asiassa on monta hyvää ja vielä enemmän huonoja puolia.
Suomalainen kun ei oikein osaa vielä sanoa ihan juuri sitä asiaa mitä tarkoittaa. Eli siis haluaako itse vai vain toisen takia.. Se onkin jo sitten ihan toinen juttu. Itsensä "uhraaminen" toisen puolesta kun ei olekkaan niin yksinkertaista kuin miltä se kuullostaa.
Sen voin sanoa, että todistele mielummin tarvettasi saada lasta 43 vuotiaalle miehelle(si)
kuin pienelle lapselle, joka ei voi ehkö koskaan ymmärtää sitä miksi isä ei ole hänen luona huolimatta siitä kuinka paljon äitinä häntä rakastaisi...
Toivottavasti voit kuitankin keskustella parisi kanssa asiasta molempia tyydyttävällä tavalla.
En kadehdi tilannettasi...
ala lepsoksi!
Arvoisa nimimerkki "Kalatyttö-75".Kun esiinnytte naisena,olisi suotavaa opetella kirjoitamaan kuin nainen.Taidatte olla erittäin yksinäinen ihminen.
Yleensä jätän tällaisiin melko ilmeisiin "provokaatioihin" vastaamatta, mutta keksitpä oivallisen keinon herättää mielenkiintoni.
Lyhyestä viestistäsi nimittäin saisi käsityksen, että epäilisit sukupuoltani, joka on koko ikäni ollut nainen ja tulen naisena lopun ikääni pysymään.
Edelleen ihmetystä aiheuttaa tuo lausuntosi:" olisi suotavaa opetella kirjoittamaan kuin nainen". Olen kyllä havainnut tähän ikään mennessä, että miesten tapaan kirjoittaa, kuuluu harvemmin välimerkkien ja yhdyssanojen oikeanlainen käyttö.
Ihan vain mielenkiinnosta kysyisin sinulta MKtuomas, mikä kirjoitustyylissäni suo moisen epäilynaiheen sukupuolestani.
Sanontakin jo sanoo, että on mahdollista olla joukossakin yksinäinen, mutta tässä kohtaa on ikävä tuottaa päättelyllesi pettymys. En suinkaan ole yksinäinen ihminen. Joskus on vain helpompaa purkaa ajatuksiaan vieraille ihmisille, tällaisen keskustelupalstan kautta. Kuten jo aiemmasta ketjusta voit huomata, monia aivan asiallisiakin vastauksia sain ohi menneeseen ongelmaani.
Onnea valitsemallesi tielle - mikä se sitten lieneekään.
Ei ole tietenkään helppo tilanne, mutta hyvä että otit asian puheeksi nyt heti suhteenne alkuvaiheessa. Ikäeronne on suurin syy siihen, että mies ei enää halua lapsia ja koska omiakin on jo kaksi. On aivan ymmärrettävää, että koska hän on jo kahdesti (ja kahden eri naisen kanssa) kokenut kaiken lasten syntymästä ja vauvaiästä, ei oel enää kiinnostusta siihen elämänvaiheeseen.
Miehesi haluaa lähinnä itselleen vanhuudenturvan ja puolison, joka tukee hänen elämässään, ei enää uutta perhettä.
Eli älä tee sitä virhettä, että unohdat oman elämäsi ja omat toiveesi! Älä elä vain miehen takia ja häntä miellyttääksesi, tähän liian monet naiset syyllistyvät. Muuten löydät itsestäsi viiden vuoden kuluttua katkeran naisen joka jäi lapsettomaksi ja jonka oma tahto ja halut on unohdettu.
Mieti siis mitä oikeasti haluat elämältäsi ja tulevaisuudelta: haluatko oman perheen, siis OMIA lapsia? Miehesi lapset ovat kuitenkin aina hänen ja lasten äidin, eivät sinun biologisia lapsia vaikka nuorimman kanssa läheisen suhteen voisitkin luoda. Olet kuitenkin aina vain äidin ja isän jälkeen tuleva aikuinen, et muuta.
Jos olisin sinä, irrotautuisin mahdollisimman pian tuosta suhteesta, koska sydänsuruista toipuu kuitenkin ajallaan. Mutta jos jäät ja haluat oman perheen ja lapsia, mies on sinulle väärä, on etsittävä uusi jolla on samoja haaveita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Tämän sanon sinulle omasta kokemuksestani. Kesti reilun vuoden toipua ex-suhteesta, jossa mies myös kielsi lapset. Tunsin kuitenkin halua saada oman perheen ja elämä voi yllättää, tapasin 2v sitten ihanan nykyisen mieheni ja nyt meillä on 6kk tyttö :)
Eli vaikka sydänsurut nyt tuntuvat lohduttomilta, ne eivät tapa. Menetettyä perhettä ja omaa lasta et saa enää 15 päästä ja silloin olet katkera miehellesi (ja kenties viimeistään eroatte).
Mutta - vain sinä voit tehdä ratkaisut omaan elämääsi!
Jo ikäeronne kertoo sen, että mies haluaa sinusta nuoren sulostuttajan lopuksi aikansa, sillä hänellähän on jo lapset.
Jos suostut, alat vihaamaan miestä jossain vaiheessa kuitenkin.
Mistä noin upeitä ihmisiä löytyy, jotka eivät ole katkeria toisten onnesta.... tai ainakin sen yhteisestä tavoittelusta ?
Hieno piirre sinulla on myös se että tiedät miten ikäero eri suhteissa vaikuttaa ihan vaan muutamasta kirjoitetusta rivistä.
Ei miehiä kannata alkaa kenenkään vihaamaan... siinä menee elämä pilalle... Uskotko ? Jos oikein hankalasti käy niin alkaa vielä levittämään omaa agstiaan muihin...
melkein omalta tarinaltani mut ei kumminkaan:)
mutta sanoisin näin. (miehesi voi olettaa olevansa liian vanha lapsen hankkimiseen) niin minunkin teki luuli siis että on liian vanha viellä saadakseen lapsia tai halutakseen jne.. mutta kun tässä ollaan jo 2 vuotta seurusteltu hän tuli toisiin aatoksiin myös.
hänellä jo toisesta liitosta 1poika ja edellisestä2. MUTTA joskus se ihminen varmaankin tulee kohdalle että mies onkin sitä mieltä että tämä se on se elämäni nainen ja ehkä sittenkin haluan viellä yhden:)
anna toistaiseksi aja kulua ja katso kuinka käy:)