Moi.
Ajattelin kertoa oman tarinani.
Mun anoreksia alko kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välillä ja jatkui pitkälle lukion toiselle vuodelle. Olen 166 pitkä ja pahimmillaan painoin 34!!! kiloa. Voitte vaan kuvitella että todellakin olin sairaalassa. Hyvinä kausina painoin reilusti yli 40.
Lukion toisella luokalla(en edelleenkään tiedä miten siinä onnistuin) päätin yksi päivä että tämä ei ole elämää ja että haluan elää normaalia elämää. Sairaalassa käynnit ovat hyvin elämänhalua vieviä...
Vuosi sen jälkeen painoin ja painan edelleen 53kg. Olen mielettömän onnellinen. Olen nyt siis 20.v.
Ei syömishäiriö ole minua jättänyt... Jatkuvasti toivon että se "alkaisi" taas.. mutta se ei tule, ja olen siitä onnellinen.
Nykyään juoksen. Juokseminen(ja salilla käyminen) toimii minulle korvaavana "tuotteena". Mutta tiedän juoksevanu liikaa(n.40km) viikossa. Juoksen edelleen sen vuoksi että en halua ottaa painoa. Kuitenkin syön niin hyvin että painoni ei tipu.
Tärkein syy ongelmani osittaiseen ratkeamiseen oli se että kohdalleni sattui elämäni mies, joka rakastui minuun suuren suuresta ongelmastani huolimatta ja minä tajusin että haluan joskus lapsia...
En halua lisätä kenenkään tuskaa. Halusin vain kertoa tarinani siinä toivossa että se auttaisi jotakuta. Älkää siis kiitos mollatko minua....
Toivotan kaikille onnea. Parantuminen on mahdollista mutta sen on lähdettävä Sinusta itsestäsi.
Ajattelin kertoa oman tarinani.
Mun anoreksia alko kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välillä ja jatkui pitkälle lukion toiselle vuodelle. Olen 166 pitkä ja pahimmillaan painoin 34!!! kiloa. Voitte vaan kuvitella että todellakin olin sairaalassa. Hyvinä kausina painoin reilusti yli 40.
Lukion toisella luokalla(en edelleenkään tiedä miten siinä onnistuin) päätin yksi päivä että tämä ei ole elämää ja että haluan elää normaalia elämää. Sairaalassa käynnit ovat hyvin elämänhalua vieviä...
Vuosi sen jälkeen painoin ja painan edelleen 53kg. Olen mielettömän onnellinen. Olen nyt siis 20.v.
Ei syömishäiriö ole minua jättänyt... Jatkuvasti toivon että se "alkaisi" taas.. mutta se ei tule, ja olen siitä onnellinen.
Nykyään juoksen. Juokseminen(ja salilla käyminen) toimii minulle korvaavana "tuotteena". Mutta tiedän juoksevanu liikaa(n.40km) viikossa. Juoksen edelleen sen vuoksi että en halua ottaa painoa. Kuitenkin syön niin hyvin että painoni ei tipu.
Tärkein syy ongelmani osittaiseen ratkeamiseen oli se että kohdalleni sattui elämäni mies, joka rakastui minuun suuren suuresta ongelmastani huolimatta ja minä tajusin että haluan joskus lapsia...
En halua lisätä kenenkään tuskaa. Halusin vain kertoa tarinani siinä toivossa että se auttaisi jotakuta. Älkää siis kiitos mollatko minua....
Toivotan kaikille onnea. Parantuminen on mahdollista mutta sen on lähdettävä Sinusta itsestäsi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
tarinasi! : )