te, jotka olette suurperheissä eläneet lapsuutenne, kertokaa oma kantanne, millaista se oli?
Oliko se sitä, mitä täällä monet inttävät, eli kaiken jakamista, pikkusisarusten huolehtimista ja heitteillejättöä, nälkään kuolemista ja vähäistä huomiota vanhemmilta? Rikkoiko ne pikkusisarukset kaikki lelut ja sotki isompien leikit? Oletko ollut katkera kun vanhempasi ovat halunneet niin paljon lapsia? Kohdeltiinko teitä yksilöinä vai pelkkänä laumana? Oliko isä väsynyt duunari joka oikaisi keittiön sohvalle työpäivän jälkeen ja pysyi siinä koko illan? Ja oliko äiti harmaavarpunen jonka silmäluomet lupsuivt ja oli mustat renkaat silmien ympärillä, hiukset sotkussa ja viime vuosikymmeneltä olevat vaatteet?
Vai oliko elämäsi antoisaa ja rakastettua? Opitko jotain kallisarvoista ja ainutlaatuista kasvuympäristössäsi, eli perheessäsi? Oliko kottyöt ja lastenvahtiminen ennemmin ilo kuin katkeruuden aihe?
Kaikenlaisia kommentteja mielellään lukisin siitä, miten monenlaista elämä voi olla suurperheissä.
Mielellään sellaisista 5 lapsisita perheistä olevat kommentoisi, saa kyllä pienemmistäkin, mutta noin suunnilleen :)
Oliko se sitä, mitä täällä monet inttävät, eli kaiken jakamista, pikkusisarusten huolehtimista ja heitteillejättöä, nälkään kuolemista ja vähäistä huomiota vanhemmilta? Rikkoiko ne pikkusisarukset kaikki lelut ja sotki isompien leikit? Oletko ollut katkera kun vanhempasi ovat halunneet niin paljon lapsia? Kohdeltiinko teitä yksilöinä vai pelkkänä laumana? Oliko isä väsynyt duunari joka oikaisi keittiön sohvalle työpäivän jälkeen ja pysyi siinä koko illan? Ja oliko äiti harmaavarpunen jonka silmäluomet lupsuivt ja oli mustat renkaat silmien ympärillä, hiukset sotkussa ja viime vuosikymmeneltä olevat vaatteet?
Vai oliko elämäsi antoisaa ja rakastettua? Opitko jotain kallisarvoista ja ainutlaatuista kasvuympäristössäsi, eli perheessäsi? Oliko kottyöt ja lastenvahtiminen ennemmin ilo kuin katkeruuden aihe?
Kaikenlaisia kommentteja mielellään lukisin siitä, miten monenlaista elämä voi olla suurperheissä.
Mielellään sellaisista 5 lapsisita perheistä olevat kommentoisi, saa kyllä pienemmistäkin, mutta noin suunnilleen :)
Vastaukset 13
Vanhimmat
No omalta kohdaltani voin sanoa että pahimmat ongelmat olivat juuri se että minä vanhimpana jouduin ottamaan vähän liikaakin vastuuta nuoremmista. Keskimmäiset taisivat myös jäädä hiukan liiankin pienelle huomiolle, kun äiti pyöräytti joka vuosi uuden pojan, ei siinä ollut aikaa omistautua jokaiselle erikseen samalla tavalla kuin ehkä pienilapsisissa perheissä.
Rahatilanteemme oli mikä oli, enkä usko että se kauheasti vaikutti, kun emme kuitenkaan onneksi nälkää nähneet.
Hyviä puolia oli paljon. Oli aina seuraa, koskaan ei tarvinnut olla yksin. Arvostan myös sitä että äiti (joka jäi leskeksi meidän vanhimpien ollessa teini-iässä) jaksoi meidät kaikki niin hyvin hoitaa, ei koskaan valittanut että työtä olisi ollut liikaa. Kaikesta huolimatta, jos joskus itse hankin lapsia, niin suurperhettä en ehkä itse kuitenkaan haluaisi:) Mutta kukin tyylillään.
Meitä oli seitsemän ja minä siinä keskellä.
Isommat hoitivat pienempiään ja olivat siitä katkeria. Raha ei riittänyt oikein mihinkään. Vanhemmilla ei ollut aikaa meille lapsille kun isä oli töissä ja äidin aika meni aina talouden pyörittämiseen.
Äidillä oli tosiaan mustat renkaat silmien ympärillä ka roikkuvatsan muistan hyvin. Äidin vaatteet eivät suinkaan olleet viime vuosikymmeneltä vaan kahden- tai kolmenkymmenen vuoden takaa...
Ei ikinä minulle kiitos!
Meitä oli viisi lasta, vanhimman ja nuorimman ikäeroa reilu 8 vuotta. Päällimmäisenä ajatuksena ainakin minulla on, että oli todella suuri rikkaus kasvaa useamman sisaruksen kanssa. Nyt asumme vähän eri puolella Suomea ja pidämme yhteyttä toisiimme. Toisten kanssa enemmän toisten kanssa vähemmän, riippuen aina kunkin elämäntilanteesta.
Totta kai ison perheen äideillä on PALJON kotihommia, mutta on hyvä että lapsetkin oppivat omatoimisiksi. Ei tule lapsista sitten niitä "äidinmussuja", jotka vielä 30-vuotiaana asustavat isän ja äidin kanssa, ja jotka eivät koskaan ole puistelleet mattoja tai laittaneet ruokaa. Raha ei tietenkään kasvanut puissa, mutta en koe eläneeni missään kurjuudessakaan. Katkeria ihmisiä syntyy kyllä ihan pienissäkin perheissä, ei niissäkään aikuisten aikaa ole aina saatavilla. Eli yleistää ei pidä.
Itselläni on nyt kolme lasta melko pienillä ikäeroilla ja mielessä kytee vielä ajatus joskus siitä neljännestä. Mies ei tosin ajatukselle enää lämpene :)
Kasvoin 12 lapsisen perheen neljäänneksi vanhimpana lapsena, mikä tarkoitti, että minulla oli 8 pikkusisarusta. Asiaa en mitenkään hävennyt ikinä, kun kysyttiin siaruksista niin sanoin topakasti että 8 siskoa ja 3 veljeä. Ja sama äiti ja isä kaikilla, senkin jouduin joskus joillekkin terkkaritädeille tai opettajille tai muutenvain uteliaille tädeille selittämään.
Olen uskovaisesta perheestä, ja kaveripiirini koostui varsinkin yläasteella alle kymmenestä uskovaisesta nuoresta, joilla ihan samalla lailla oli kullakin iso perhe. Joskus tosin harmiteltiin toisillemme kun ei illalla päässyt kaverielle kun piti olla ammana.
Olen nyt 23v. ja minun nuorin sisarukseni on nyt jo 9v. Kotona sisaruksiani asuu enää 6.
Meitä kohdeltiin yksilöinä parhaan mukaan, kaikille pidettiin synttärit ja nimpparit ja jokaista uutta osaamista juhlittiin ian yhtälailla kaikkien kohdalla. Kun eka hammas lähti, sanoi ekan sanan tai oppi ajamaan ilman appareita, niin aina oli joku yhdessä remuitsemassa.
Minulla ja nuorimmillakin sisaruksillani on hyvin läheinen suhde, sellainen kaverillinen. En muista ikinä kinastelleeni tai tapelleeni kolmen nuorimman sisaruksni kanssa. Kun he olivat pieniä, olin minä jo miltei aikuinen.
Nykyään me vanhemmat siskot ollaan enemmän kuin kummitätejä, joiden luona pienemmät käy yökylässä ja viettämässä "hemmottelupäiviä" kahdestaan isosiskon kanssa, on kivaa kun huomio kiinnitty joskus vain itseensä, eikä "niihin muihin" eli sisaruksiin.
Nuorimmat sisarukseni ovat ehkä vähän hemmoteltuja, mutta kyllä imuri ja moppi pysyy kädessä siinä missä tiskiharjakin.
Ja nyt kun neljällä isosiskollani on kaikilla jo lapsia, ja he kyläilevät kotona paljon, saavat kuopukstkin hoitaa pikkusia ja tuntea etteivät ole niitä maailman napoja.
Kun olin pieni, meillä oli ehkä välillä hiukan tiukkaa ja uusia vaatteita ei tippunut taivaista. Mutta minulla oli hyvä tilanne, kun oli neljä isosiskoa, joiden vanhoja vaatteita sain käyttää.
Terveydestä, puhtaudesta, eikä varsinakaan ruuasta tingitä, oli äidin motto :)
Äiti lappasi välillä ruokaa lautaselle niin paljon että pahaa teki, varsinkin jos kyseessä oli maksalaatikko tai pinaattikeitto.
Mutta Luojan antamaa hyvää ruokaa ei hukkaan heitet'ä, sekin oli yksi äidin useista motoista :)
Isä kävi töissä, mutta jaksoi silti puuhastella meidän kanssamme. Isä oli huumoriveikkoja, aina laskemassa leikkiä. Mutta isä oli myös se, jota toteltiin hetipaikalla kun hän jyrähti tapellessamme.
Tilankaan puutetta ei ollut. Talo on suuri, meillä oli 6 makuuhuonetta, emmekä me lapset asuneet yhtäaikaa kaikki 12 pysyvästi kotona.
Kaikissa huoneissa oli kerrossänky ja kaikille oma työpöytä ja vaatekaappi. Ja isän tekemä leluarkkukin löytyi joka huoneesta.
Heitteille meitä ei jätetty. isä ja äiti tosin harvoin kävivät missään, uskovaisia kun olemme ja maallislle houkutuksille viitattiin kintaalla. Tansseissa tai kapakoissa eivät koskaan viihtyneet, eikä meillä käytetty alkoholia, eikä ollut perheväkivaltaa. Äiti joskus jotui tukistamaan, mutta sitä en katso pahalla.Isä ei koskaan koskenut meihin, ei edes antanut luunappia tai tukistusta. Äidillä ja isällä oli eriävät mielipiteet kurittamisesta. isän riitti kerran jyrähtää, äiti ei uskonut niin helposti ja silloin saattoi äiti tarttua niskavilloista jos ei pitänyt varaansa.
Perheemme pojat olivat.. Noh, poikia. Aina pahanteossa, niinkuin kaikki muutkin ikäsensä. Perheessämme on tyttöjä vanhimpina ja nuorimpina, pojat ovat siinä keskellä perätysten.
Milloin pojat vetivät naapurin Untamoa (kissaa) hännästä, milloin kiipesivät latojen katoille ja hyppivät niiden päällä tehden maanviljelijille kiusaa. Joskus juoksivat kylänraiteilla äkeitä mummoja karkuun. Kerran sotkivat tekemisen puutteessa hiilillä kaikki naapuruston postilaatikot. Nuotioita tekivät jyrkistä kielloista huolimatta lähimetsän kailliolle (tietääkseni kuitenkin vain talvella) ja saivat naapurin isännän raivoihinsa.
Äiti joutui pyytelemään anteeksi milloin kirjastontädiltä, naapurilta tai metsureilta, milloin mistäkin syystä. Ja pojat jäivät arestiin ja karkasivat ikkunan kautta :D
Pojat olivat pahankurisia meidän tyttöjenkin edestä, me olimme aina niin kilttiä ja kohteliasta tyttöä ulkopuolisille ja opettajille, että aivan harmittaa välillä.
Äiti usein siunailikin, että olipa onni että tuli vain nuo kolme poikaa, yksikin enemmän niin äiti olisi kaiketi lyönyt kintaat tiskiin. Oikeastaan äiti ja isä saivat kasvattaa vain kolme lasta, loput yhdeksä kasvattivat itse itsensä.
Mutta tulipa tähän muitseltua taas, karkasi pääaihae kommentointiini käsistä. Mutta lukekoon ken jaksaa :) Tulipa hyvä mieli kun muitoli noita vanhoja hyviä aikoja ;)
Tulin hieman paremmalle mielelle minäkin,kun luin kertomustasi. Olin tuolla laskuja maksamassa ja sen jälkeen on aina turta olo kun ei tahdo tuo raha millään riittää..
Jotenkin kertomuksestasi heijastui lämmin suurperheen elämä, huumoriakin oli mukana.
Ihmettelen vaan tuota poikien käyttäytymistä. Minulla itselläni on monta poikaa ja en koe noin vaikeaksi poikien kasvattamista kuin äitisi.
Meillä pojat ovat aina hyvin totelleet minua ja vaikka kepposta ja muuta sähinää on ollutkin niin osa pojista on hyvinkin rauhallisia, rauhallisempia kuin jotkut ikäisensä tytöt.
Itse olen onnellinen näistä kaikista pojistani ja vaikka pieni prinsessa on nyt kaikkien silmäterä ja tietysti äidille erityisen tärkeä ainoana tyttönä, en kyllä vaihtaisi yhtään poikaa tyttöön.
Poikien maailma on avannut minulle ihan uuden näkökannan elämään. Pojat ovat monesti suoraviivaisempia, rehdimpiä, viihtyvät joukossa jne.. Poikien kanssa elo on helppoa, asiat on niinkuin ovat, ei tarvitse halkoa hiuksia.
Lapset on niin yksilöitä. Toiset pojat helppoja kasvattettavia ja rauhallisia, toiset taas niitä toisen ääripään rämäpäitä, niinkuin meillä ;)
Itsesuojeluvaisto taisi poikien lapsuudessa torkkua ratkaisevalla hetkellä, ei nimittäin tullut vanhimmalla pojalla mieleen että kolme metriä korkealta ladon katolta ei ehkä kannata hypätä alas, vaikka heinäpaaleja alla olikin. Ja heikoille jäille piti mennä vain uhmataksen sääntöjä, niinpä. Onneksi mitään ei sitten koskaan sattunut. Kaksi vanhempaa poikaa kyllä pitivät nuorimmasta aina huolta, itse esittivät niin isoa miestä ja tekivät kikkea typerää, mutta varjelivat pikkuveljeä liiallisuuksiinkin. Ja pikkuveljeään aina puolustivat ja onkivat tämän hankaluuksista panemalla oman päänsä pantiksi :D ( kaksi ensimmäistä poikaa vuoden ikäerolla, nuorin poika 4 vuotta nuorempi kuin nuorempi veljensä)
Mutta kelpopoikia noista kasvoi, nyt ovat jo 20v. 19v. ja 15v. ja pahankurisuus on varjo vain :D
Me neljä vanhinta tyttöä (ollaan nyt 23v. 25v. 26v. ja 29v.) oltiin aina niitä jotka illalla juoksi pitkin metsiä ja peltoja huhuilemassa poikia kotiin tai syömään. Viisi nuorinta meillä on tyttöjä, ihan melkein peräjälkeen syntyneet (9v. 10v. 11v. 13v. ja 14v.), ja heitä pojat yrittivät aina saada mukaan kolttosiin ja virittää syytä näiden pikku enkeleiden niskaan, mutta kyllä he hädän hetkellä suhtautuivat suojelevasti pienimpiin.
Ja ovathan ajatkin muuttuneet veljieni lapsuudesta Sinun lastesi lapsuuteen. Silloin oli vähän puuteaikaa monissa varsinkin isoissa perheissä, ja
mitään maksullisia harrastuksia ei ollut. Aikansa kuluksi sitten kolttosia tekivät, ei silloin ollut mitään jalkapalloa tai jääkiekkoa mitään mahdollisuutta pelata isossa perheessä. Ja äiti ja isä ovat sen verran vanhanaikaisia, että vieläkään eivät suhtaudu suopeasti mihinkään kilpaurheiluun, mutta emmepä me siitä kärsineet, tytöt kun olimme rauhallisempia ja pidimme urheiluseurassa urheilemista enemmän poikien juttuna.
Äidilleni, joka oli hyvin uskonnollinen ihminen, oli hiukan kova paikka olla selittelemässä poikien touhuja. Äiti aina ajatteli, että mitä sitä kylillä ajatellaan kun uskovaisesta perheestä olevat pojat tekee pahuutta. Siksi ehkä äiti olikin tyytyväinen kun sai ennemmin ison lauman kilttejä tyttöjä kuin kurittomia poikia ;)
Ajat muuttuu, niinpä :)
Nykyään äiti on suvaitsevaisempi, telkkari ei ole niin kauhea synti jos sitä koulussa tai tutuilla joskus katsookin, kotiin he eivät sitä ole hankkineet, mutta se johtuu kaiketi siitä että äiti ja isä eivät sitä "osiasikaan" katsoa, ja vetoavat siihen, että onhan sitä selvitty tähänkin asti ilman, miksei pärjättäisi vastakin.
Ajat muuttuvat :)
Tottahan se on että lapset ovat aina yksilöitä, mutta voisiko olla myös niin, että lapsuusperheesi pojat saivat tavallaan luvan olla tuhmia poikia... asenteella pojat ovat poikia, kiltit tytöt/ tuhmat pojat jne...
Minun on ollut pakko vaatia pojiltani hyvää käytöstä ja osallistumista kodin töihin(myös niihin ns. akkojen hommiin) koska tyttöjä ei ole ollut.
Osa minun pojistani on samanikäisiä kuin veljesi, joten samalla aikakaudella suunnilleen ovat kasvaneet.
Omat lapseni ovat harrastaneet useampana vuonna jotain, mutta eivät jääkiekkoa tai jalkapalloa, koska ne ovat niin kalliita.
Meillä on harrastettu uimista, partiota, erilaisia kerhotoimintoja (srk:lla ilmaisia), rullaluistelua omin voimin, luistelua, hiihtoa, pesäpalloa (edullinen harrastus), nyrkkeilyä, nuorisotoiminnan piirissä tapaht. kerhoja ym. pyöräilyä, laskettuluakin on joku pojista kokeillut (käytettyjä välineitä ja edullisalaskettelumatkoja esim. srk:n tai paikall. sanomalehden kautta).
Elikkä harrastusmahdollisuuksia löytyy myös hieman edullisemmin jos viitsii kartoittaa mahdollisuuksia ja ottaa asioista selvää, myös tuolloin 80-luvulla oli vilkasta kerhotoimintaa, taisi olla toimintaa enemmän kuin nyt.
Hyvä tuttavani tulee 5 lapsisesta perheestä.
Ehkä joiden mielestä se ei ole suuri perhe, mutta isä kuoli, joten kyllä se ihan suuri leskelle oli.
Ja hän oli varmaan kovin uupunut ja väsynyt. Lapset ainakin valittivat koulukavereilleen kaikesta. Mitään rikkaita he eivät tietenkään olleet. Ehkä oli asiat paremmin kun isä eli, en tiedä.
Minä en kyllä sivusta katselleena suosittele. Elämässä ei ole mitään varmaa ja suurille perheille helposti käy huonosti jos tulee avioero tai toinen puoliso kuolee. Ja niin tapahtuu suuremmissa perheissä aivan yhtä paljon kuin pienissä.
perheestä, jossa oon 12 lasta. ikinä en itse hanki sellaista laumaa. kaikki oli aina sekaisin, pikkusisko vei vaatteet ja pienimmät särkivät kaiken, mitä uutta ikinä sainkaan. vanhimpana jouduin kaitsemaan joka päivä koulun jälkeen pienimpiä useita tunteja, että äiti sai huilata tai tehtyä jotain hommiaan. isää näki iltaisin kun hän tuli töistä, luki lehden ja meni sohvalle nukkumaan. heräsi sitten, kun lapset nukkuivat ja puuhasteli omiaan, eli isä ei lapsia katsonut yhtään.
minulla ei juuri kavereita ollut. milloin olisin heitä tavannut, kun aina piti olla hoitamassa pienempiä. en ilennyt kieltääkään, kun äiti oli niin väsynyt.
muutin pois peruskoulun jälkeen, opiskelin, sain töitä. nyt elätän itse itseni. pari vuotta sitten äiti kuoli, ei kestänyt viimeistä raskautta. isä komensi muuttamaan kotiin, pitämään huolta muista, olin sen heille muka velkaa.... en mennyt. enkä mene. se olisi loputonta. isä laittoi välit poikki. kuulemma hurjaa on meno; 17-vuotias sisareni joutuu nyt olemaan se äiti.
Olen 8-lapsisen perheen nuorin. Ainut asia, jonka muistan ottaneen silloin joskus päähän, oli se, ettei kaikkea saanut kuten toiset ja samoissa vaatteissa isosiskojen vanhoissa joutui kulkemaan eikä ollut omaa huonetta. Ruokaa oli aina riittävästi, työtä opittiin tekemään jo nuoresta pitäen. Kasvoimme maalla joten sitä työtähän kyllä riitti kaikille. Muistan kuitenkin ettei äiti varmasti varsinaisesti juuri koskaan komentanut tai käskenyt tekemään mitään, joten kai se työhön tarttuminen tuli ihan luonnostaan.
Itse koin sen suurena rikkautena että on monta sisarusta ja olemme kaikki hyvissä väleissä keskenämme, olleet aina koko lapsuusiän ja nyt aikuisina. En muista mitään riitoja tai mitään konflikteja lapsuudesta, ainoastaan muistan monet hassuttelut ja sen mukavan yhdessäolon tunteen koska meitä oli niin monta joten moniin leikkeihin oli porukkaa tarpeeksi ihen omasta takaa.
Muistan yhden hyvän ystäväni sanoneen minulle, miten on kateellinen kun mulla on niin monta sisarusta, kun hänellä itsellä oli vain yksi sisko. Meillä on ainakin ollut aina sellainen lämmin "porukkahenki".
Varmaan monenlaista elämää mahtuu myös suurperheiden sekaan. Yksi kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi ja toinen näkee kenties saman asian rikkautena.
Itse olen työskennellyt joskus vuosia, vuosia sitten kotipalvelussa ja silloin huomasin, että suurperheiden äideissä ja isissä on monenlaista ja perheen tasapaino on monesti kiinni vanhempien asenteissa.
Esim.eräässäperheessä äiti oli tip top ihminen, paikkojen piti olla järjestyksessä ja vaatepinojen suorassa pinossa kaapissa. Lasten hoitoon tai leikitykseen ei uhrattu niin paljon aikaa kun kodin hoito vei 10-lapsisessa perheessä ison osan vuorokauden tunneista.
Toisessa perheessä oli toinen meininki, äiti saattoi soitellapianoa ja huusholli oli kuin pommin jäljiltä. Mutta tässä perheessä oli kyllä rennompi meininki, jotenkin helpompi hengittää.
Ihan näin mustavalkoisena en näkisi asioita kuin monessa näissä kirjoituksissa. Isossa perheessä voi elämä olla aivan hyvääja mukavaa, vaikka rahaakaan ei aina niin viljalti olisi.
Olemme itsekin kasvattaneet ison perheen (edelleen työtä riittää) melkoisen pienellä rahamäärällä. Monet asiat saadaan ilman suuria rahasummia ja tarkalla talaudenpidolla myös jotain erikoishankintoja pystyy tekemään. Ja tärkeimmät asiat elämässä saavutetaan usien ilman rahaa.
ja ei mitaa negatiivist sanottavaa. Kaikki saanu paljon rakkautta ja huomiota tosi hyva lapsuus ollu. Rahatilanne, ei mitaan koyhia olla oltu, muttei tiettykaa mitaa rikkaitakaa. Ollaan matkusteltu paljon ympari suomea ja ulkomaillaki kayty koko perheella, reissut menny hyvin. Kesalla mokilla jne. Aiti kai on niin karsivallinen ja hyva ihminen =) nii tottakai ma oon lapsia saanu hoitaa kun oon toiseksi vanhin. Mutta ma en oo yhtaa katkera siita, ja oon aina tykanny lapsista. Toisin ku mun vanhempi sisko esim. ei oo ikin hoitanu lapsia. Et sit ma senki edesta.. Mut mulla tosi positiivinen kuva suurest perheest ku meilla aina kaikki menny hyvi. sita vaan en ymmarra miten aiti jaksaa aamusta iltamyohaan puurtaa mutta... kotihommat tottakai jaettu mutta me lapset hmmm, oltu aina vaha "laiskoja"... mut hyvaa elamaa meian talos ollu.
Erittäin lämpimät on muistot lapsuudesta. Äiti meillä oli ahkera työmyyrä, isä taas opetti arvoja niin että rahan puute tai mitä muut meistä ajattelee olivat toisarvoisia asioita.
Uskokaa tai älkää, ainut asia josta olen tyytymätön on että äiti antoi minun jäädä epäkäytännölliseksi. Olin lukutoukka, siskoni oli se äidin apulainen, joka otti liikaakin vastuuta perheen huollosta. Nyt itse perheenäitinä toivoisin että olisin oppinut enemmän kodinhoitoa, asemani perheessä olisi siihen kyllä ollut omiaan. Mutta sehän kertoo vain että meillä sai jokainen olla omanlaisensa...
Me lapset kyllä riideltiinkin, mutta rakkaus on jäänyt päällimmäiseksi muistoksi. Vanhemmat kyllä näkivät vaivaa yhteishengen luomisessa. Joskus oli puhetta nuorempien kanssa, että heidän lapsuudenkotinsa on ihan erilainen kuin meidän, ei kai huonompi, mutta eivät he niin konkreettisesti ole suuren perheen lapsia. Kotityöt ja lastenhoito ovat heille melko vieraita. Sen sijaan isojen sisarusten viikonloppuvierailut ja ajoittaiset kestikievaritunnelmat kotona ovat varmaan heidän lapsuudenmuistojaan.