Mää nyt en oikein tiiä mistä pääst lähtisin tätä purkamaan? Paha on olla. Paha olo tulee hetkittäin, ihan yhtäkkiä. Saattaa mennä pitkäkin tovi että jaksaa olla pirteenä ja ilonen. Mut sitten se vaan yhtäkkiä iskee se paha olo, eikä se mee millään pois. Sitten sitä tulee oltua pirullisen ilkee kaikille. Miehelle, lapsille, tutuille, sukulaisille.. kuka vaan sattuu just silloin kohalle saa tuntea mun pahan oloni nahoissaan. Mää en haluis olla tällanen paskapää, mut en tiiä miten tän etovan tunteen saisin pois..?
Taustaa haluun sen verta kertoa että lähtösin olen alkoholisti perheestä jossa isä hakkas äidin mennen tullen ja palatessa. Isä sai mielettömiä juoppohulluus kohtauksia ja sillon me koko perhe oltiin vaarassa, yleensä isä kuites hajotti paikkoja ja näytti äidille rystysiään. Kotona oli muutenki huono ilmapiiri, sillonki kun oli niitä hyviä aikoja jolloin isä oli selvänä. Sillon se oli töissä tai nukku tai vaihtoehtosedsti se oli jossain välimeren loma kohteessa jonkun lumpun kanssa pitämässä hauskaa meidän perheen rahoilla. Lapsuus oli siis todella "mukavaa" aikaa..
Aikanaan sit tapasin mieheni joka muuten oli hyvä mies mut aivan sairaanloisen mustasukkanen. Sain 2 lasta joista kumpaakin seuras synnytyksen jälkeinen masennus. Tai niin mää olen sen ite aatellu, eihän muuten ihminen voi olla niin mielettömän väsyny ettei muista lapsensa ensimmäisistä kuukausista mitään..
Päällisin päin meillä näytti olevan kaikki hyvin. Me oltiin se ihanne pari. Tai niin ne muut luuli. Vuos kaudet mies piti mut henkisellä väkivallallakurissa. Mulla ei ollu mitään omaa, ei elämää, ei kavereita, ei mitään. Riideltiin paljon, syy yleensä mun haluttomuus. Ei menny miehelle se päähän että ei väsyneenä ja masentuneena hirveesti haluta. Fyysistä väkivaltaa hän ei oo koskaan käyttänyt mut tuossa lieneen ihan nokko.
Loulta otin ja lähdin. Mutta jonku aikaa erossa oltuamme kaikki näytti niin hyvältä ja päätettiin yrittää uudestaan. Ongelmista oltiin puhuttu ja muka ne selvitetty.
Sit kuvaan astui porno. Mies imutti kuvia ja filmi pätkiä netistä ja se oli jo siinä määrin laajaa että konekkin jo alkoi temppuilemaan. Mää moneen otteeseen sanoin että en tykkää, hän ei ottanut kuulevin korvin. Pahinta oli se että hän eka ittensä sai kiihkon valtaan kuvia vahtaamalla ja sit mua muka tuli sit lämmitteleen. Mulla tuli siitä todella likanen ja riittämätön olo. Mää en sitä oikein osaa selittää syytä mutta mää voin jopa fyysisesti pahoin.
Lopulta meillä oli sitten kauhee riita tästä ja muusta vuosien aikana sattuneesta ja taas kerran revittiin kaikki maholliset haavat auki. Mää kerroin kerrankin niin rehellisesti mun tunteet kaikesta siitä paskasta mitä se on syytäny mun päälle näiden vuosien aikana. Mies meinas taas kerran parantaa tapansa, saapa vaan nähdä kuin tässä nyt käy?
Jotenki vaan tuntuu että koska mulla saa tulla mitta täyteen? Ja joko se on tullu? Tän mielettömän pahan olon muodossa. Ahistaa, kuristaa.. Vaikka kuinka yrittää antaa anteeksi niin mää en pysty. Multa on viety se taito pois, miten sen sais takaisin? Miten mää osaisin taas olla onnellinen ja nauttia elämästä. Nyt tää on vaan tämmöstä harmaata massaa.
Kaikista eniten mulla tekee pahaa kun en uskalla enää rakastaa.. se tunne tekee liian kipeetä.. sen menetys..
Taustaa haluun sen verta kertoa että lähtösin olen alkoholisti perheestä jossa isä hakkas äidin mennen tullen ja palatessa. Isä sai mielettömiä juoppohulluus kohtauksia ja sillon me koko perhe oltiin vaarassa, yleensä isä kuites hajotti paikkoja ja näytti äidille rystysiään. Kotona oli muutenki huono ilmapiiri, sillonki kun oli niitä hyviä aikoja jolloin isä oli selvänä. Sillon se oli töissä tai nukku tai vaihtoehtosedsti se oli jossain välimeren loma kohteessa jonkun lumpun kanssa pitämässä hauskaa meidän perheen rahoilla. Lapsuus oli siis todella "mukavaa" aikaa..
Aikanaan sit tapasin mieheni joka muuten oli hyvä mies mut aivan sairaanloisen mustasukkanen. Sain 2 lasta joista kumpaakin seuras synnytyksen jälkeinen masennus. Tai niin mää olen sen ite aatellu, eihän muuten ihminen voi olla niin mielettömän väsyny ettei muista lapsensa ensimmäisistä kuukausista mitään..
Päällisin päin meillä näytti olevan kaikki hyvin. Me oltiin se ihanne pari. Tai niin ne muut luuli. Vuos kaudet mies piti mut henkisellä väkivallallakurissa. Mulla ei ollu mitään omaa, ei elämää, ei kavereita, ei mitään. Riideltiin paljon, syy yleensä mun haluttomuus. Ei menny miehelle se päähän että ei väsyneenä ja masentuneena hirveesti haluta. Fyysistä väkivaltaa hän ei oo koskaan käyttänyt mut tuossa lieneen ihan nokko.
Loulta otin ja lähdin. Mutta jonku aikaa erossa oltuamme kaikki näytti niin hyvältä ja päätettiin yrittää uudestaan. Ongelmista oltiin puhuttu ja muka ne selvitetty.
Sit kuvaan astui porno. Mies imutti kuvia ja filmi pätkiä netistä ja se oli jo siinä määrin laajaa että konekkin jo alkoi temppuilemaan. Mää moneen otteeseen sanoin että en tykkää, hän ei ottanut kuulevin korvin. Pahinta oli se että hän eka ittensä sai kiihkon valtaan kuvia vahtaamalla ja sit mua muka tuli sit lämmitteleen. Mulla tuli siitä todella likanen ja riittämätön olo. Mää en sitä oikein osaa selittää syytä mutta mää voin jopa fyysisesti pahoin.
Lopulta meillä oli sitten kauhee riita tästä ja muusta vuosien aikana sattuneesta ja taas kerran revittiin kaikki maholliset haavat auki. Mää kerroin kerrankin niin rehellisesti mun tunteet kaikesta siitä paskasta mitä se on syytäny mun päälle näiden vuosien aikana. Mies meinas taas kerran parantaa tapansa, saapa vaan nähdä kuin tässä nyt käy?
Jotenki vaan tuntuu että koska mulla saa tulla mitta täyteen? Ja joko se on tullu? Tän mielettömän pahan olon muodossa. Ahistaa, kuristaa.. Vaikka kuinka yrittää antaa anteeksi niin mää en pysty. Multa on viety se taito pois, miten sen sais takaisin? Miten mää osaisin taas olla onnellinen ja nauttia elämästä. Nyt tää on vaan tämmöstä harmaata massaa.
Kaikista eniten mulla tekee pahaa kun en uskalla enää rakastaa.. se tunne tekee liian kipeetä.. sen menetys..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensinnäkin voin sanoa, että KYLLÄ olet masentunut. Ja tuntuu siltä, ettei toi oo välttämättä sellasta ittekseen ohimenevää, vaan tarvit tohon ammattiapua.
Siitä asiasta voin sit sanoo suorilta, ettei se avun saaminen oo niin helppoo, miltä se ens alkuun saattas tuntua. Mulla oli aikanaan niin hyvä tuuri, että oli omalääkäri, mikä todella usko, että mun oli paha olla ja sain lähetteen psykiatriselle.
Kökkö homma tässä maassa on se, et tääl täytyy ite väsyneenäkin vaan itse jaksaa taistella oikeudesta hoitoon. Mutta jos paikkakunnallasi on mielenterveystoimisto, soita sinne. Sieltäkin saat apua.
Tarinasi kuullostaa enemmän kun tutulta.
Olin ex-mieheni tavatessani 21 vuotias, parin kuukauden tuntemisen jälkeen muutettiin yhteen. Aattelin, et tää on nyt tässä, tää on mun elämäni mies. Tokihan meidänkin elämään kuulu riitoja ja vaikeuksia, mutta aina niist selvittiin.
Vuoden yhdessäolon jälkeen aloin odottaan esikoista ja elämä oli ruusunpunaista. olin innoissani kasvavasta massusta. Isäntä oli kavereilla ryyppäämässä joka viikonloppu, yleensä molemmat illat. He olivat melkein mein naapureita, joten yleensä mäkin olin mukana, jossain välissä iltaa sit kävelin yksin kotiin nukkumaan. Välillä pyytelin, että jos tulis mun kanssa, edes yhtenä iltana aikasemmin. Pyysin nätisti, välillä itkin ja välillä huusin. Vastaus oli aina sama, kyllä hän sitten rauhottuu, kun vauva syntyy.
Kun synnytys alkoi, kaveri täytyi soittaa viemään, kun isäntä oli kännis.
Synnytys oli helppo, isäntä oli mukana. Poika synty perjantai-aamuna, mies lähti viettämään varpajaisia samana iltana. Vaikka rukoilin, et jäis mein kans ekaks yöks. Aamul tuli kännis sairaalaan, nukku tuolil mun sängyn vieres. Illal sit päästiin kotiin.
Olin pojan kans kolme vuotta kotona, kun en saanut töitä.Mies ei osallistunut lapsen hoitoon millään tavalla.
Vähitellen tuli se pimeys.
Kalenteriin täytyi täytyi laittaa ylös kaikki pieninkin,koska muisti oli ensimmäinen joka hävis.
Olin itkuinen ja väsynyt, mut pakersin. Yritin pitää kodin kunnossa ja koossa, koska mun "kuulu" tehdä niin.
Pojan ollessa kolme vuotias, tuli paniikkikohtaukset takasin, monen vuoden jälkeen. Menin lääkäriin, koska olin just päässy koulutukseen, eikä siit meinannu tulla mitään, koska en uskaltanut mennä kouluun. Mies ihmetteli vaan, et mitä kiukuttelin,koska itkin paljon.
Pääsin lääkäriin ja fyysisten tutkimusten jälkeen sain lähetteen psykiatriselle ja hoito alkuun.
Aikanaan pääsin sitten töihinkin. Mutta miehen mielestä se ei ollut mitään työtä, koska siinä ei tullut likaiseksi. Olin työssäni hyvä, saatoin tehdä 12 päivää putkeen töitä, koska en halunnut olla kotona.
Viiminen nakki oli se, että, että otin toisen duunin baarista, tein sinne pelkkiä viikonloppuja. Rkastin sitä työtä, paljon ihmisiä, meno päällä. Sai olla baarissa, mutta siitä sai myös palkkaa ;o )
Sain kuulla olevani huora, käytännössä 24/7, tein kahta työtä, mutta silti edelleen elettiin kädestä suuhun, isäntä ryyppäs ja ulosottomies kolkutteli kerran viikossa ovella.
Toivoin, että mies olis kerran edes lyöny. Se haava olis edes joskus parantunut, koska ne sisäiset haavat eivät parantuneet, eivätkä parannu koskaan. Toivoin, että olis lyönyt, että muutkin olisivat nähneet kuinka paha ihminen mies oikeesti oli.
Olin huora, olin pannut kaikkia muita miehiä, mutta hän ei mukamas mulle kelvannut. Joskus annoin, mutta sekään ei ollut hyvä.
Viiden avioliittovuoden jälkeen sain tarpeekseni. Löysin miehen, joka todella rakasti mua sellasena kun mä olin. Ja kauheen ihana mä en ollu.
Päähän potkittu ihminen kun ei kauheen ihana oo.
Otin eron ja pojan ja muutin pois. Sain lääkityksen ja terapian.
Viime kesänä sain herätyksen, kun kaverin kanssa katseltiin pojan vauvakuvia. En muistanut mitään. Ekat muistikuvat on, kun poika on ollu joku neljä vuotias. Mutta terapeutilta sain lohdutuksen sanat , että ne hyvät muistikuvat tulee takas ajan myötä.
Ihmisen muisti kun on sellanen, että ajan myötä ne pahat asiat unohtuu. Ja joskus siitäkin tulee vaikeuksia. Mulla se oli se, että halusin lähtee hyvästä suhteesta ja palata miehen luo. Mutta siihenkin tuli sit muistutus hyvin äkkiä, ja nyt ei ex-mies vois enää vähempää kiinnostaa.
Jaksaminen on vaikeeta, jollei niitä voimia oo. Mutta se, että joku ammatti-ihminen sanoo sulle, et hei, kyl sä oot masentunut, on jo helpotus. Se, että tietää, mikä vaivaa, on jo askel siihen parantumiseen.
Anna itsellesi lupa olla masentunut. todennäköisesti sulla on niin, että synnytyksenjälkein masennus jatkuu, koska siihen ei haettu apua. Niin kävi mulle. Se vaan muutti muotoaan.
En tiedä, oliko tästä mun stoorista mitään apua, mutta haluan toivottaa sulle jaksamista ja voimia. Koska voimia sä tarviit, että saat sitä apua mitä tarvitsisit. Mutta mahdotonta se ei ole.