on kyllä juupas-eipäs keskustelua ja varmasti ikuista tuo huumehöpötys...
Itselläni ollut aina ajatus että kukin tekee itselleen mitä huvittaa, kantakoot kuitenkin itse vastuunsa.
Sitten tuli tapaus sisko.
Esso, kannabis, piri, kokkeli, viina ja kaikki mahdollinen, lääkkeet. Ihan kaikki upposi.
Minä raahasin pois paikoista. Yritin laittaa kaaliin järkeä, mikä pysyi siellä puoli tuntia, ehkä tunnin. Raahasin väkisinkin. Annoin turpaan ja kiskoin tukasta. Yritin olla tukena ja ymmärtää.
Tein ihan kaikkeni. Ei älyä.
Vanhemmat olivat melkein sydärin saaneita, eivät voineet nukkuakaan. Itkivät (jopa isäni joka on melkein kuin armeijan sotilas, vakava).
Yhdesti menin käymään kotona, vanhemmat huolissaan ja ihan totaalisen paniikki/sekaisin. Siskolla silmät toljotti tyhjyyteen. Ensin tenttasin vihaisena että mitähän paskaa sitä on taas vedetty. Sitten näin ne lääkkeet... oli ottanut sitten ison kasan. Ambulanssilla sairaalaan.
Jos voi ihmisellä olla rakkaasta suru, se oli meillä. Melkein kuin olisi joku kuollut.
Mentiin eteenpäin, välillä hyvä päivä, välillä huono. Taas hain, paasasin, hellin, halasin, rakastin ja kaikkea tätä yhtäaikaa. Ja olin vihainen, silti sisko.
Sitten tuli se kesäilta, 21.50 sisko soittaa. Raskas ääni kertoo; heippa sisko. Puhuin koko ajan puhelimeen ja juoksin samalla autoon, ajoin tuplasti ylinopeutta, kaahasin kotiin, juoksi talon läpi, sisko makasi takapihan terassilla, puolitajuttomana.
Puhelin käteen, samalla etsin kaikki lääkepaketit mitä oli näkyvillä, kerroin tilanteen ja lääkkeet. Ajattelin että sieltä tulee taas joku hakemaan niin kuin aikaisemmin.
Alkoikin kuulua tiukkaa ohjetta, käskivät kovasti, kylkiasentoon vasemmalle, mene ulos ohjaamaan hätäkalustoa, älä sulje puhelinta, mikä tilanne potilaalla...
Menin portille, tulikin paloauto, toinen, minä ihmettelin että eihän täällä tulipaloa... Huusin kun menivät sisälle että talon läpi takapihalle. Sitten tuli ambulanssi, taisi tulla toinenkin. Sen jälkeen kuului ilmassa väpätys ja kohta seisoi kypäräpäinen lääkäri pihalla; mediheli.
Ne lääkkeet olivat niin vaarallisia että koko kalusto tuli pelastamaan siskoani.
Pulssi oli melkein kokonaan hävinnyt, veltto. Sinne vietiin, ihme oli kun selvisi.
Tästä mentiin pari kuukautta epätasaisesti kunnes sain melkein pakotettua siskoni sairaalahoitoon. Oli suljetulla monta kuukautta. Asiat lähtivät paranemaan.
Tästä nyt puolitoista vuotta ja masennuslääkkeitä vielä syödään. Kannabis haiskahtaa joskus kun käy sen kotona.
Tiedän ettei se enää aio koskea väkevämpään. Silti joka kerta katson silmiä ja käsivarsia sekä jalkapöydän verisuonia tarkkaillen. Salaa.
Todella vaikeaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Rakastan siskoani vielä enemmän, sillä melkein jo menetin hänet, sitä tunnetta ei voi unohtaa.
Itselläni ollut aina ajatus että kukin tekee itselleen mitä huvittaa, kantakoot kuitenkin itse vastuunsa.
Sitten tuli tapaus sisko.
Esso, kannabis, piri, kokkeli, viina ja kaikki mahdollinen, lääkkeet. Ihan kaikki upposi.
Minä raahasin pois paikoista. Yritin laittaa kaaliin järkeä, mikä pysyi siellä puoli tuntia, ehkä tunnin. Raahasin väkisinkin. Annoin turpaan ja kiskoin tukasta. Yritin olla tukena ja ymmärtää.
Tein ihan kaikkeni. Ei älyä.
Vanhemmat olivat melkein sydärin saaneita, eivät voineet nukkuakaan. Itkivät (jopa isäni joka on melkein kuin armeijan sotilas, vakava).
Yhdesti menin käymään kotona, vanhemmat huolissaan ja ihan totaalisen paniikki/sekaisin. Siskolla silmät toljotti tyhjyyteen. Ensin tenttasin vihaisena että mitähän paskaa sitä on taas vedetty. Sitten näin ne lääkkeet... oli ottanut sitten ison kasan. Ambulanssilla sairaalaan.
Jos voi ihmisellä olla rakkaasta suru, se oli meillä. Melkein kuin olisi joku kuollut.
Mentiin eteenpäin, välillä hyvä päivä, välillä huono. Taas hain, paasasin, hellin, halasin, rakastin ja kaikkea tätä yhtäaikaa. Ja olin vihainen, silti sisko.
Sitten tuli se kesäilta, 21.50 sisko soittaa. Raskas ääni kertoo; heippa sisko. Puhuin koko ajan puhelimeen ja juoksin samalla autoon, ajoin tuplasti ylinopeutta, kaahasin kotiin, juoksi talon läpi, sisko makasi takapihan terassilla, puolitajuttomana.
Puhelin käteen, samalla etsin kaikki lääkepaketit mitä oli näkyvillä, kerroin tilanteen ja lääkkeet. Ajattelin että sieltä tulee taas joku hakemaan niin kuin aikaisemmin.
Alkoikin kuulua tiukkaa ohjetta, käskivät kovasti, kylkiasentoon vasemmalle, mene ulos ohjaamaan hätäkalustoa, älä sulje puhelinta, mikä tilanne potilaalla...
Menin portille, tulikin paloauto, toinen, minä ihmettelin että eihän täällä tulipaloa... Huusin kun menivät sisälle että talon läpi takapihalle. Sitten tuli ambulanssi, taisi tulla toinenkin. Sen jälkeen kuului ilmassa väpätys ja kohta seisoi kypäräpäinen lääkäri pihalla; mediheli.
Ne lääkkeet olivat niin vaarallisia että koko kalusto tuli pelastamaan siskoani.
Pulssi oli melkein kokonaan hävinnyt, veltto. Sinne vietiin, ihme oli kun selvisi.
Tästä mentiin pari kuukautta epätasaisesti kunnes sain melkein pakotettua siskoni sairaalahoitoon. Oli suljetulla monta kuukautta. Asiat lähtivät paranemaan.
Tästä nyt puolitoista vuotta ja masennuslääkkeitä vielä syödään. Kannabis haiskahtaa joskus kun käy sen kotona.
Tiedän ettei se enää aio koskea väkevämpään. Silti joka kerta katson silmiä ja käsivarsia sekä jalkapöydän verisuonia tarkkaillen. Salaa.
Todella vaikeaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Rakastan siskoani vielä enemmän, sillä melkein jo menetin hänet, sitä tunnetta ei voi unohtaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
ei tässä osaa muutakaan kirjoittaa, siinä siinä olisiko tätäkään pitänyt.
Kyllä sitä ihmiset on toipunut mitä kauheimmista tilanteista, arvet tietysti jää...
esimerkki siitä, mitä elämä päihteen kanssa on käyttäjällä ja läheisillä. Todella valitettavaa, että silti on liikaa heitä jotka yksilönvapautta kirkuen, ja "suurta kuvaa" ymmärtämättä haluavat itsensä, läheiset ja välillisesti myös kanssa ihmiset mukaan moiseen kelkkaan.
Ei halua elää vaikka saisivatkin huumeita.
tänä päivän on selvästi havaittavissa että kaikki nuo aineet ovat tuhonneet häneltä monta aivosolua.
ennen niin fiksu, olisi mahdollisuus ihan mihin vain. ysiluokan tokari oli yli ysin.
tänä päivänä joutuu selittämään jopa ihan yksinkertaisiakin asioita.
asuu kuitenkin omillaan, lähti juuri opiskelemaan, rakastaa kissaansa (joka oli suuri apu masennuksen parantamisessa) sekä avopuolisoaan. Suorittaa ehdonalaista (hörhöilyssä puukotti).
meillä on sopimus, että autamme toisiamme tästä eteenpäin. ja aina heti soitto/tekstari jos on paha olo, sitten nähdään, jutellaan.
sisko ei ole mun elämän tehtävä vaan osoitus siitä kuinka paljon voi läheisen rakkaus kasvaa vaikeissa elämän pyörteissä.
Toivon että kaikki läheiset, jotka ovat ymmällään ja peloissaan kun "poika/tyttö" lähtee tohon rundiin, jaksavat uskoa että erittäin kovalla yrittämisellä ja rakastamalla on mahdollisuus selvitä. sellaista ihmistä ei saa jättää jokapäiväisen rakkauden ulkopuolelle siksi että hän on sairas.
rankasta arjesta ja kuvaus myös tiestä selviytyä! Kiitos Sinulle ja paljon voimia sekä siskollesi että Sinulle - olet tehnyt hyvää työtä!
Ja vielä osa kirjoittajista ihannoi tällä palstalla huumeita ja vaatii niiden käytön laillistamista. Huumeidenkäyttäjän tie on lähes aina miedoista kohti vahvoja huumeita. Lieveilmiöt diilereineen, varastamisineen (jostainhan rahat huumeisiin on saatava), yksilön fyysinen, psyykkinen ja moraalinen tuhoutuminen, kiinni jäämisen pelko - kiinni jääminen ja sen seuraukset - vankilakierre jne.
Ja vieläkö löytyy käytön puoltajia - varmasti, mutta ehkä joku alkaa ajattelemaan: onko siinä mitään järkeä ja pelastaa elämänsä!
jos tuon kaiken jälkeen on vielä elossa kiinni ja yritystä, eikös olisi ihan kohtuullista että sais ostaa hamppunsa kaupasta ja valvotusti, kuin jostain hämärä paikoista missä liikkuu kaikki muukin, eikä laadusta ole takuita kuten olen aiem,min huudellut.
Äly käteen ja humaniikkaa luhistuneillekkin, ei se mikään pelkkä yliopisto aine saa olla.
Kiitos Sinulle, yritämme jaksaa päivän kerrallaan.
Voisin kertoa näistä asioista nii-in paljon...
Olen nähnyt hyvin monen ystävän, menneen ystävän lähteneen tuohon kierteeseen ja olevan siinä. Joku on vankilassa taposta, toisella skitsofrenia (puhjennut aineista) ja vakavasti sairas jne.
Tuntuu että tämä vain paisuu kuin pullataikina. Olisi mukava näyttää omin silmin niille "päättäjille, herroille", mikä on todellisuutta tänä päivänä.
Tällä hetkellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin toivo, lähimmäisen rakkaus sekä sairastuneen tahto parantua.
Sääli.
mitenkäs muuten itse?
jos sinun siskosi/veljesi lähtisi tuohon pas-kapyörteeseen... miten itse reagoisit asioihin sen jälkeen?
jos siis joutuisit katsomaan kuinka rakastamasi ihminen uppoaa suohon, välillä tuntuu ettet pysty pelastamaan.
Kerro mulle näkemyksiä itsestäsi mun asemassani.
tässä tapauksessa ei tarvitse puhua mistään paskasta kamasta.
kyseessä tekijöitä, joilla vähän eri kuviot kuin haetaan kaverin tutun serkulta jollain kadulla iltakasilta.
toki paskaa varmaan on suurin osa myynnissä.
En täysin ymmärtänyt miten kysemyksesi minun reagoinnista liittyi aiempaan aiheeseeni jossa toivoin että siskosi saisi hamppunsa ilman diilereitä joilla myös kaikki muuta tai jos ei hyvää niin kakkoslaatua kakkosesta.
Itse olen oman paskapyörteen käynyt ja saanut varmasti läheisiäni huolestumaan, jonkunasteinen tuuri että vielä hengissä ja jollain tavalla vielä tolkuissakin. alkon kanssa päämenee aikast sekasin joskus.
Olin pisteessä jossa en voinut muuta kuin sekoittaa päätäni aamusta iltaan, psyykkisistä syistä. ja jos niitä ei jonaihetkenä ollut riesana oli fyysinen riippuvuus juoksuttamassa.
Jee,
nyt alkaa näyttää hyvältä.
Sisko lähti opiskelemaan sitä mitä on aina halunnutkin.
Ja elämän tavat on muuttuneet normaalimmiksi, unirytmi, ruoka, liikkuminen, sosiaalinen elämä. TÄmä muutos on miehen aikaan saamaa, kovaa hermoa siltä on vaatinut.
Toivon että jatkossa myös hyvin.
Silti takaraivossa on se pelko, että sisko soittaa....