Hei!
Mitenhän minun tulisi edetä...? Kaipaisin todella paljon apua!
Taustaa: olen noin 35v. mies, koulutettu ja hyvässä työpaikassa. Joudun siis työssäni myös edustustehtäviin. Harrastan paljon urheilua, en koe työtäni stressaavaksi, olen onnellisesti kihloissa jne...eli kaikin puolin asioiden pitäisi olla OK. Mutta, mutta...
Minulla on jo vuosien ajan ollut ajoittaista ns. kahvikuppisyndroomaa...harvoin siitä on ollut suoranaista ongelmaa, mutta ikävä vaiva kuitenkin.
Nyt tilanne on radikaalisti muuttunut, olen esim. joutunut lähtemään sukulaiseni 60 vuotis syntymäpäiviltä kesken kaiken pois(valehtelin totta kai syyn!) koska en pystynyt ottamaan lautasta käteeni valtavan sydämen tykytyksen ja käsien vapinan takia...kahvin juonti olisi ollut täysin mahdollisuuksieni ulkopuolella! Samanlaisiin tilanteisiin olen viime aikoina joutunut muulloinkin, mutta tämä kerta tuntui lopulliselta!
Tähän asti olen pyrkinyt omatoimisesti siedätyshoitamaan vaivaani eli olen tarkoituksella mennyt tilanteisiin, joissa joskus olen kohdannut kahvikuppisydroomaa. Mutta nyt tuntuu että seinä tuli vastaan! Pelkään tällä asialla olevan laajoja vaikutuksia elämääni. Tuntuu, että normaalitkin työhön tai muuhun elämään liittyvät tilanteet, joissa pitäisi juoda tai syödä toisten ihmisten seurassa tulevat olemaan täysin mahdottomia minulle! Tämä vaikuttaa todella säälittävän pieneltä asialta, mutta käytännössä sellaisia tilanteita ihmiselle tulee todella paljon vastaan! Lisäksi asia on totta kai kasvanut mielessäni suhteettomaan kokoluokkaan.
Tuntuu kuin kaikki työni ja vaivannäköni valuisi sormien läpi, koska tällaisena epäsosiaalisena hylkiönä en koe voivani kohta osallistua edes normaaliin työskentelyyn tai vapaa-aikaan liittyviin sosiaalisiin tilanteisiin.
Luin äsken muidenkin viestejä ja tuntuu, että teen todella naurettavasta asiasta itselleni ongelman...valitettavasti ongelma on jo olemassa ja tuntuu etten itse enää osaa asialle tehdä mitään!
Mitä minun pitäisi tehdä ja onko olemassa mitään toivoa, koska uskon tilanteen vain tästä pahenevan. Olen joutunut antamaan ongelmalleni periksi(tilanteiden välttely, poistuminen tilanteesta ja valehtelu!!)...aikaisemmin koin edes jotenkin hallitsevan asian, mutta en enää!
Mitenhän minun tulisi edetä...? Kaipaisin todella paljon apua!
Taustaa: olen noin 35v. mies, koulutettu ja hyvässä työpaikassa. Joudun siis työssäni myös edustustehtäviin. Harrastan paljon urheilua, en koe työtäni stressaavaksi, olen onnellisesti kihloissa jne...eli kaikin puolin asioiden pitäisi olla OK. Mutta, mutta...
Minulla on jo vuosien ajan ollut ajoittaista ns. kahvikuppisyndroomaa...harvoin siitä on ollut suoranaista ongelmaa, mutta ikävä vaiva kuitenkin.
Nyt tilanne on radikaalisti muuttunut, olen esim. joutunut lähtemään sukulaiseni 60 vuotis syntymäpäiviltä kesken kaiken pois(valehtelin totta kai syyn!) koska en pystynyt ottamaan lautasta käteeni valtavan sydämen tykytyksen ja käsien vapinan takia...kahvin juonti olisi ollut täysin mahdollisuuksieni ulkopuolella! Samanlaisiin tilanteisiin olen viime aikoina joutunut muulloinkin, mutta tämä kerta tuntui lopulliselta!
Tähän asti olen pyrkinyt omatoimisesti siedätyshoitamaan vaivaani eli olen tarkoituksella mennyt tilanteisiin, joissa joskus olen kohdannut kahvikuppisydroomaa. Mutta nyt tuntuu että seinä tuli vastaan! Pelkään tällä asialla olevan laajoja vaikutuksia elämääni. Tuntuu, että normaalitkin työhön tai muuhun elämään liittyvät tilanteet, joissa pitäisi juoda tai syödä toisten ihmisten seurassa tulevat olemaan täysin mahdottomia minulle! Tämä vaikuttaa todella säälittävän pieneltä asialta, mutta käytännössä sellaisia tilanteita ihmiselle tulee todella paljon vastaan! Lisäksi asia on totta kai kasvanut mielessäni suhteettomaan kokoluokkaan.
Tuntuu kuin kaikki työni ja vaivannäköni valuisi sormien läpi, koska tällaisena epäsosiaalisena hylkiönä en koe voivani kohta osallistua edes normaaliin työskentelyyn tai vapaa-aikaan liittyviin sosiaalisiin tilanteisiin.
Luin äsken muidenkin viestejä ja tuntuu, että teen todella naurettavasta asiasta itselleni ongelman...valitettavasti ongelma on jo olemassa ja tuntuu etten itse enää osaa asialle tehdä mitään!
Mitä minun pitäisi tehdä ja onko olemassa mitään toivoa, koska uskon tilanteen vain tästä pahenevan. Olen joutunut antamaan ongelmalleni periksi(tilanteiden välttely, poistuminen tilanteesta ja valehtelu!!)...aikaisemmin koin edes jotenkin hallitsevan asian, mutta en enää!
Vastaukset 10
Vanhimmat
ihan aluksi paikalliseen terkkariin. Kokemuksesta tiedän, että jo keskustelu yleislääkärin kanssa selventää tilannettasi.
Voit saada jo sieltä riittävän avun ja ohjeet miten edetään.
Tarvittaessa myös lääkkeet tai lähetteen eteenpäin. Käy nyt kuitenkin ensin siellä, että joku ulkopuolinen ammatti-ihminen arvio tilanteesi. Siitä se lähtee.
Lykkyä matkaan!
Sinun kannattaisi hakeutua lääkäriin puhumaan asiastasi.Paniikkihäiriöön tuo sinun asiasi viittaa ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon.En tosin ole lääkäri mutta itselläni on aivan samoja ongelmia ollut mutta olen niistä päässyt eroon lääkityksen avulla.Tiedän todella mistä puhut ja ymmärrän ahdistuksesi.Toivotan sinulle hyvää syksyä ja uskon että elämä voittaa kunhan lähdet hakemaan apua tilanteeseesi.
Lääkkeistä suosittelen Propralia. Pienikin annos vie vapinat pois ja esiintyminen onnistuu. Näyttelijätkin syövät tätä lääkettä, kun oikein karmii. Olen kärsinyt täysin samoista oireista kuin sinäkin ja Propralilla selviän. Siitä vaan lääkäriin.
Tuo on todella normaali elämää kahlitseva juttu.
Eipä muuta kun lääkärin pakeille ja aluksi vaikka propralia joka poistaa lähinnä vapinat ja tärinät ja tykytykset pois. Ja jos ei tunnu auttavan niin ennalta tiukissa tilanteissa vaikka diapam tai xanor.
Olen nelikymppinenmies ja kärsinyt jossain määrin noista vaivoista 25 vuotta. Lääkitystä on ollut noin 10v lähinnä diapam tarvittaessa josta ollut paljon apuja. Ja jännitys ei vaivaa oli pippalot millaiset hyvänsä. Jo tieto, että voi ottaa helpottavan lääkkeen tarvittaessa, auttaa suhtautumista noihin "tilanteisiin" jo edeltä käsin paljon.
Juuri noin siinä sitten monesti käy että jos tuo kahvikuppineuroosi äityy oikein pahaksi niin sitä alkaa tarkkailla itseään enemmän ja enemmän, joka taas aiheuttaa uusia jännittämisen aiheita, tulee noidankehä josta ei tunnu olevan ulos pääsyä.
Mutta kyllä siitä pääsee. Ja on muuten tosi yleinen vaiva vaikka ei se paljon lohduta siitä kärsivää..lekurille mars..noita lääkeitä määrätään nykyisin todella paljon. Et ole mikään uniikki tapaus.
Hei!
Kiitoksia kaikille, jotka vaivauduitte vastaamaan!
On erittäin "positiivista" huomata että ei ole asiansa kanssa yksin.
Tiedättekö onko olemassa mitään muuta tahoa, jolta voisi apua hakea terkkarin tai työpaikkalääkärin lisäksi? Onko esim. mielenterveysliitolla tai jollakin vastaavalla taholla mahdollisuutta auttaa?
lähtien, mutta ajat vain ovat kiven alla. Ja mitäpä sinä vielä niitä miettimään. Aloita nyt vain ihan terkkarista, ihan riittävä apu voi löytyä jo sieltäkin. Tai tarvittaessa ohjeet lähetteet eteenpäin.
Äläkä mene mitään määrättyjä lääkkeitä ehdottamaan, vaan anna lääkärin tehdä omat päätelmänsä, varmassti tietää parhaiten, miten kannattaa edetä ja mitä kokeilla.Siitähän niille maksetaan ja niiden vastuulla se on.
Kerrot vain saman kuin täällä.
Hop,hop puhelin käteen ja yhteys terkkariin heti!!
Itselläni ollut samoja ongelmia, jotka meni niin pahaksi, että tuli pientä masennusta, väsymystä, burnout yms. Vaihdoin työpaikkaa (en paniikkihäiriön vuoksi)ja kun menin uuteen, niin en pystynyt olee siellä kuin 3 päivää. Sen jälkeen 2kk sairaslomalla ja 9kk työttömänä (nyt olen sitten koulunpenkillä).
Itse salasin asiaa n. 2vuotta ja ajattelin, että se menee ajan kanssa ohi. Ongelma paheni koko ajan ja alkoi vaikuttamaan muissakin tilanteissa (esim. kaupassa käynti). Pahiten jännitti kuitenkin kaikki syömistilanteet. Kahvinjuonti onnistui, mutta jos jotain piti suuhun panna, niin se tuntui välillä ihan mahdottomalta.
Loppujen lopuksi lopetin asian salaamisen ja kertoessani ongelmasta huomasin, että kyllä siitä muutkin kärsivät.
Kävin työpaikan yksityislääkärilla joka määräsi sepram 20mg päivittäin ongelmaan. Kävin myös terveyskeskuksen depressiohoitajan juttusilla kun tilanne oli pahimmillaan (häneltä sain vinkin paniikkihäiriö-kurssista). Terveyskeskuksesta lähete psykologille, jonka juttusilla kävin muutaman kuukauden. Lisäksi hain Kelan maksamalle paniikkihäiriökurssille, johon pääsin (suosittelen kaikille).
http://www.neuro.org/kurssitoiminta/paniikkikurssi.htm
Tilanne on tällä hetkellä se, että ruoka maistuu paremmin ja pystyn syömään sos.tilanteissa ihan hyvin. Ensi viikolla menen koulussa syömään ruokalaan ja uskoisin, että se menee ihan hyvin. Oleellista mitä paniikkihäiriössä tulee ottaa huomioon, on se että pienin askelin eteenpäin. Olen harjoitellut esim. kahvinjuontia Shellillä, mikä kuulostaa huvittavalta. Ensi kerralla vois ottaa vaikka munkin kyytipojaksi;)
Hyvää syksynjatkoa!
uutisia. Dirty-Harryn asiat ovat menneet oikealla lääkityksellä, jonkinlaisella terapialla ja omalla asenteella mukavasti parempaan suuntaan.
Hyvä d-h!!!!
Ja kiva kun tulit tänne kertomaan tällaisia myönteisiäkin uutisia vaihteeksi - yleensä täällä ollaan vain tyytymättömiä.
Hyvää syksyä sinullekin!
juu-u, samojen asioiden kanssa täällä painitaan, painittu jo 15 vuotta. Välillä tilanne helpottunut etten ole juurikaan ko.ongelmasta kärsinyt mutta stressin yms elämäntilannemuutosten takia on taas sillä mallilla että sosiaalisiin tilanteisiin, varsinkaan ruokapöytäjuttuihin, en juurikaan kykene. No, lopetin lääkityksen silloin kun "tuntui hyvälle", eli silloin kun jännittämistä/paniikkia ei esiintynyt. Nyt sitten aloitellaan uudestaan lääkitystä ja pikkuhiljaa edetään.
Olen saanut apua mielenterveystoimistosta, keskusteluapua ja lääkehoitoa siis. Mutta kaikkein suurin ja tärkein apu on ollut se että uskallan kertoa siitä ihmisille. Erityisesti lähimmille joiden kanssa päivittäin olen tekemisissä. Mulla äityi tämä ongelma niin pahaksi etten uskaltanut edes syödä tai juoda mitään edes perheenjäsenteni kanssa.
Nyt yritän rohkaista itseäni kertomaan tästä myös ystävilleni.
www.pelokkaat.net löytyy keskusteluja ja tietoa. Sekä vertaistukea, joka on erittäin tärkeää! Et ole yksin tilanteessa, monikaan vaan ei uskalla siitä puhua. Tuolla pelokkaissa voit kirjoitella nimimerkillä tai anonyymisti, tai vain lukea muiden kokemuksia.
Voimia sinulle!
Olen itse selvinnyt vastaavista tilanteista ja tosi pahasta pitkän linjan ja monen vuoden paniikkihäiriöstä ilman lääkitystä. Pöyristyttää tämä lääkkeiden määrä, mitä ihmiset vetävät kyseiseen vaivaan. Opettele rauhoittumaan. Itse pääsin vaivasta eroon, kun opettelin meditoimaan. Se lisäsi muutakin elämän laatua. Kohtauksiin ei kuole. Kannattaa vaan rohkeasti mennä pelottaviin tilanteisiin ja kohdata ne, vaikka vähän vapistenkin. Ihmisillä on tapana ottaa itsensä liian vakavasti ja alkaa kiinniittää sairaalloista huomioota oireisiin, niin ne lisääntyvät. Unohtakaa lääkkeet ja tutustukaa itseenne! Luonto, hiljaisuus, liikunta, yksinolo ja esim. joku filosofinen kirjallisuus auttaa enemmän kuin yksikään Xanor!!!! Lääketehtaat tekevät kovaa bisnestä tälläkin muodikkaalla oireyhtymällä, joka liittyy ihmisen luonnollisiin ominaisuuksiin. Meidät on varustettu "pakene"-reaktiolla nomadihistoriastamme lähtien ja nyt se sama reaktio ilmenee hektisessä arkipäivässä. Kannattaa myös kysyä itseltään, että tekeekö rehellisesti sellaista työtä tai onko sellaisessa ihmissuhteessa, josta nauttii? Kysymyksessä voi myös olla kehon normaali reaktio pysähdyttää funtsimaan omaa olemistaan...