.. en tiedä mikä minua vaivaa aina vaan. olen ollut aina pieni ja hoikka. elämän pitäisi olla nyt ihan hyvin, vaikeitakin vuosia oli mutta selvisin niistä. en saa syötyä paljonkaan ruokaa. pelkään lihavutta ja lösähtämistä yli kaiken. olen jo 18-vuotias aikuinen ihminen, enkä silti tunnu hallitsevan syömistäni.
kaikki on pahentunut sen jälkeen kun täytin 15. vatsani alkoi reistailemaan ja mulla todettiin ärtynyt paksusuoli, eli kovia kipuja ja kouristuksia ja ripulia ja ummetusta vuoron perään. yleensä oireet alkoivat rankkoina syömisen jälkeen. syömisestä tuli inhottava kokemus, mutta sentään söin. nyt ei jaksa kouristella enkä ripuloida enää päivääkään. kuitupitoisesta ruokavaliosta ei ollut apua, vaikka sitäkin kokeiltiin muutaman kuukauden ajan pari vuotta sitten. nyt suolioireeni ovatkin vähentyneet, kun syön vain kun on kova nälkä. aamupalaa en syö yleensä. kouluun otan muutaman palan suklaata. niistäkin annan toisinaan koulukavereille kun heidän alkaa tehdä mieli. kouluruokaa syön ihan vähän, koska se ällöttää mua, samoin kuin melkein kaikki muukin ruoka. kanaa saan syötyä ja sianlihaa vähän, salaatti on myös tosi hyvää ja menee helposti alas. syön paljon jäätelöä ja karkkia ja suklaata. en siis ole anorektikko. mikä sitten olen? mikä mulla on? tuntuu että tippusin pikkuhiljaa johonkin pimeään enkä vois tehdä enää mitään. mun avomieskin on huomannu et oon vähentäny syömistä... eikä pieni näläntunne haittaa, se on ihan ookoo. mua kyllä huimaa paljonkin ja välillä vaan itkettää ku ei jaksa tehä mitää.. aina kun päätän että nyt alkaa lihotuskuuri niin aina se kaatuu siihen että keksin tekosyitä miksi joku ruoka on turhaa enkä tartte sitä, ja löydän pehmeitä kohtia kehostani kuten pakarat... en ole mitenkään langanlaiha, siis olen ainakin vielä naisen muotoinen vaikka painoa siis 40kiloa. isoin painoni ikinä on ollut 43kiloa ja se oli silloin kun söin e-pillereitä. kuukautisia ei oo ikinä ollut luonnostaan , ja mulla onkin todettu PCO eli munasarjojen monirakkulatauti. pelkään et en saa ikinä lasta.... se mua ahdistaa eniten... en halua elää ilman lasta, enkä jaksa enää yhtäkään "ainahan voi adoptoida"- kommenttia. se tarkoittaa samaa kuin ettei uskoisikaan et voisimme saada lasta koskaan.. ja kaikki tietää et adoptio ei oo sama asia.... rakastan miestäni hyvin paljon ja hän haluaa lasta kuten minäkin, ja pelkään etten voi täyttää sitä toivetta. en halua olla huono... en halua et pilaan hänen elämänsä sillä... lisäksi mieheni ei tykkää yhtää pulleista naisista, vaan rakastaa pienuuttani.. pelkään että kun syön minustakin tulee iso... ja ei-haluttu.. itsetuntoni osn surkea, se on sanomattakin selvää, vaikka tiedän että nykyään minusta pidetään ja olen kaunis... :( minua siis kiusattiin koulussa 9 vuotta, nyt asun uudessa kaupungissa ja koulussakin ménee hyvin ja on kavereita joista pidän.. on myös kaksi ihanaa ystävää jotka tosin asuvat vanhassa asuinkaupungissani, mut näen heitä aika usein ja he ovat tärkeitä.. tietävät kaikista muista ongelmistani paitsi tästä syömisestä.. ja mieheni on rakas ja kiltti.. hänkin on hoikka, musta tuntuu et kummallakin on joku ongelma painon kaa, mutta hän on jo pyöristynyt leivoksistani ja karkeista ja hän myös syö hyvin :) kun olen kysynyt häneltä pitäisikö minun laihtua hän on vastannut että ehkä sääristä voisi lähteä, ja olen samaa mieltä, vaikka tiedänkin, että pitäisi lihoa kymmenen kiloa.... tää on ihan hirveetä... :S olen käynyt myös lääkärillä (naistentautien erikoislääkäri), ja verikokeet on otettu ja veri oli kuulemma ihan hyvää, mutta alhaisten hormonitasojen (ja osin myös PCO:n) takia munasolu ei irtoa... ja painoa kuulemma 10kiloa liian vähän, johon lekuri vain että "liho muutama kilo niin voi jo tapahtua ihmeitä".. olispa se lihominen niin helppoa ku sanotaan.. mikä mulla on siis vikana? mitä voin enää tehdä? pelkään että kuolen
kaikki on pahentunut sen jälkeen kun täytin 15. vatsani alkoi reistailemaan ja mulla todettiin ärtynyt paksusuoli, eli kovia kipuja ja kouristuksia ja ripulia ja ummetusta vuoron perään. yleensä oireet alkoivat rankkoina syömisen jälkeen. syömisestä tuli inhottava kokemus, mutta sentään söin. nyt ei jaksa kouristella enkä ripuloida enää päivääkään. kuitupitoisesta ruokavaliosta ei ollut apua, vaikka sitäkin kokeiltiin muutaman kuukauden ajan pari vuotta sitten. nyt suolioireeni ovatkin vähentyneet, kun syön vain kun on kova nälkä. aamupalaa en syö yleensä. kouluun otan muutaman palan suklaata. niistäkin annan toisinaan koulukavereille kun heidän alkaa tehdä mieli. kouluruokaa syön ihan vähän, koska se ällöttää mua, samoin kuin melkein kaikki muukin ruoka. kanaa saan syötyä ja sianlihaa vähän, salaatti on myös tosi hyvää ja menee helposti alas. syön paljon jäätelöä ja karkkia ja suklaata. en siis ole anorektikko. mikä sitten olen? mikä mulla on? tuntuu että tippusin pikkuhiljaa johonkin pimeään enkä vois tehdä enää mitään. mun avomieskin on huomannu et oon vähentäny syömistä... eikä pieni näläntunne haittaa, se on ihan ookoo. mua kyllä huimaa paljonkin ja välillä vaan itkettää ku ei jaksa tehä mitää.. aina kun päätän että nyt alkaa lihotuskuuri niin aina se kaatuu siihen että keksin tekosyitä miksi joku ruoka on turhaa enkä tartte sitä, ja löydän pehmeitä kohtia kehostani kuten pakarat... en ole mitenkään langanlaiha, siis olen ainakin vielä naisen muotoinen vaikka painoa siis 40kiloa. isoin painoni ikinä on ollut 43kiloa ja se oli silloin kun söin e-pillereitä. kuukautisia ei oo ikinä ollut luonnostaan , ja mulla onkin todettu PCO eli munasarjojen monirakkulatauti. pelkään et en saa ikinä lasta.... se mua ahdistaa eniten... en halua elää ilman lasta, enkä jaksa enää yhtäkään "ainahan voi adoptoida"- kommenttia. se tarkoittaa samaa kuin ettei uskoisikaan et voisimme saada lasta koskaan.. ja kaikki tietää et adoptio ei oo sama asia.... rakastan miestäni hyvin paljon ja hän haluaa lasta kuten minäkin, ja pelkään etten voi täyttää sitä toivetta. en halua olla huono... en halua et pilaan hänen elämänsä sillä... lisäksi mieheni ei tykkää yhtää pulleista naisista, vaan rakastaa pienuuttani.. pelkään että kun syön minustakin tulee iso... ja ei-haluttu.. itsetuntoni osn surkea, se on sanomattakin selvää, vaikka tiedän että nykyään minusta pidetään ja olen kaunis... :( minua siis kiusattiin koulussa 9 vuotta, nyt asun uudessa kaupungissa ja koulussakin ménee hyvin ja on kavereita joista pidän.. on myös kaksi ihanaa ystävää jotka tosin asuvat vanhassa asuinkaupungissani, mut näen heitä aika usein ja he ovat tärkeitä.. tietävät kaikista muista ongelmistani paitsi tästä syömisestä.. ja mieheni on rakas ja kiltti.. hänkin on hoikka, musta tuntuu et kummallakin on joku ongelma painon kaa, mutta hän on jo pyöristynyt leivoksistani ja karkeista ja hän myös syö hyvin :) kun olen kysynyt häneltä pitäisikö minun laihtua hän on vastannut että ehkä sääristä voisi lähteä, ja olen samaa mieltä, vaikka tiedänkin, että pitäisi lihoa kymmenen kiloa.... tää on ihan hirveetä... :S olen käynyt myös lääkärillä (naistentautien erikoislääkäri), ja verikokeet on otettu ja veri oli kuulemma ihan hyvää, mutta alhaisten hormonitasojen (ja osin myös PCO:n) takia munasolu ei irtoa... ja painoa kuulemma 10kiloa liian vähän, johon lekuri vain että "liho muutama kilo niin voi jo tapahtua ihmeitä".. olispa se lihominen niin helppoa ku sanotaan.. mikä mulla on siis vikana? mitä voin enää tehdä? pelkään että kuolen
Vastaukset 9
Vanhimmat
En tajua, miten kestät miestäs.. Jos tosiaan painat noin vähän, niin miten sun miehes voi sanoa, että jossain on liikaa rasvaa?! JÄTÄ SE!!! Maailma on pullollaan miehiä, eikä tuollaisia raukkiksia kukaan kaipaa. Anteeks jos oon suorapuheinen. Sun miehes tässä pitäs laittaa terapiaan. Anteeks vaan, mutta TUO ON JO SAIRASTA.
Moi,mä olen 25-vuotias nuori nainen, ja olen sairastanut anorexia-nervosaa 6-vuotta.Olen aina ollut hoikka ja harrastanut urheilua.Nyt olen vähän paremmas kunnos mut mä en halua lihota ja inhoan ruokaa yli kaiken ja itseäni.Olen 170 cm pitkä ja parhaimmillani olen painanut 40 kg.Olin hoidos kolme kuukautta mut ei se auttanut.mua sattuu kaikki luut ja kasvot ovat harmaat ja hiukset ohentuneet.mä en jaksa enää...Peppi
Moi,mä olen 25-vuotias nuori nainen, ja olen sairastanut anorexia-nervosaa 6-vuotta.Olen aina ollut hoikka ja harrastanut urheilua.Nyt olen vähän paremmas kunnos mut mä en halua lihota ja inhoan ruokaa yli kaiken ja itseäni.Olen 170 cm pitkä ja parhaimmillani olen painanut 40 kg.Olin hoidos kolme kuukautta mut ei se auttanut.mua sattuu kaikki luut ja kasvot ovat harmaat ja hiukset ohentuneet.mä en jaksa enää...Peppi
olet niin pitkäkin ja ollut saman verran painoa kuin minulla!! en osaa edes kuvitella miten kamalaa se on mahtanu olla. mä olen sentään verrattain lyhyt. lyhyydessä taas on se huono puoli että pitäis painaa äärimmäisen vähän että näyttäis hyvältä. mut ei. perse on aina yhtä pallo ja reidet lyhyet ja pulskat. tuntuu et niistä kilot ei lähe millään. en tiedä enää mitä haluan iteltäni, ja mitä muut haluaa. tuntuu pelkästään siltä että olen epäonnistunut ja liian lihava!! haluaisin olla 170senttiä ja 40kiloa. ja silti tiedän että se olis sairasta. minulla ei luut ole kipeät, mutta kai se johtuu siitä etten kai ole anorektikko?? en tiedä!? oletko kokeilut kalsiumlisiä ja sen kanssa sitrusmehua että se imeytyy? vois tehdä hyvää luille ja hiuksille, ja silti ei tulis kiloja. mulla on pyörrytykseen auttanut greippimehu ja rautalääkkeet.
moi.. siitä on aikaa kun oot kirjottanu , mut ihan pakko vastata.. mäkin oon jotenki sairas - tai siis aika pahasti moni-syömishäiriöinen, tosi lääkärit ja terapeutit , äiti, poikaystävä ym. tietävät vaan anoreksiastani, kun ahmimisesta j oksentelusta en oo kehdannu kertoo.. se on jotenki niin hävettävää.. sun viestiin on pakko vastata, koska jollain sairaalla tavalla ihannoin tollasia tapauksisa ja alan aina ajattelemaan (ahmimisien ja oksentelun jälkeen), et tolleen mäkin alan taas ajatella - en syö, inhoon ruokaa, haluun olla laiha - haluun että se tulis niinku itsestään se halu olla syömättä - mut se on niin vaikeeta kun kaikki nykyään vahtaa mun syömistä ja kun oon jonormaaleissa mitoissa eikä muut tiedä mun ahmimisista ni ne luulee et alan olla parantunu.. mut kaikkee muuta - ruoka on koko ajan mielessä - ja kylhän ne sen tietää, ja varsinki yliopiston ruokaloissa keittäjät tuntee mut, kun mulla on aina niin ihmeellisiä erkoisvaatimuksia ja jos jotain ei oo ni en ota mitään tai sit mä otan aina vaan puuroo tai salaattii tms.. mun kohdalla kaikki on menny näin - oon sun pitunen eli pikkunen kuten mun ihana poikaystävä sanoo.. ennen joskus yläasteelle asti olin hoikka ja lukioon asti tanssin baletti, ja se balettitanssijan ihannekuva mulla on edelleenkin vartalon suhteen, keijukaismainen keveys, luut, lonkat, poskipäät ym... no mä en koskaan oo ollu mitenkään laiha ja sit yäasteella ja lukios alko 50 päälle kertyy kiloja kunnes pari vuotta lukiosta menin pitkästä aikaa vaa ´alle ja painoin 64!! kauheeta.. no aluks en kuitenkaan ottnu sitä kovin vakavasti ja jouluna puolen vuoden pööstä olikin muutama kilo lähteny ihan itestään (ehkä olin taas jatkanu liikuntaharrastuksia tms..)
no sit muutin kotoa ja päätin et haluun samoihin mittoihin ku seiskaluokall - sinänsä tyhmä idea, kun olin kuitenki jo nainen 20v. enkä enää pikkutyttö - mul oli isot d-rinnat ja pyöreet posket ja aloin liikkuu ihan älysti, syömään tosi rajotetusti ja senki minkä söin, oksensin ulos.. jne.. kevään lopulla ehkä toukokuussa painoin alimmillaan 39.. mut pistettiin sit jo kaikkiin hoitoihin..hoah! no kaikkien terapioden jälkeen oon järkevöityny vaik edelleen ruoka stressa ihan älysti kun nää bulimian oireet on lisääntyny - puolessatoista vuodessa on nyt tullu kymmenisen kiloo lisää.. mut haluisin taas sinne 45 suunnilleen - ja luulen et aika lähel jo oonki - poikaystäväki eilen vähä kauhistuneena kysy, et ooks sä taas laihtunu..
mut mun ongelma on et haluisin et laihuus ja syömättömyys ois noin luonnollista ku sul, mikä kuulostaa susta varmaan tosi typerältä ja loukkaavalta ja siks mä oonki sun puolesta tosi pahoillani.. :( mut kun mä olen sairas.. :( en välttämättä ahmi herkkuja vaan nytkin syön jo ties monetta lautasta terveellistä ruis-kaura -puuroa ja joka lautasen jälkeen oon oksentanu - yäk! auttakaa! tää on hätähuuto! :/
Voi ei.. ei se kuullostanut luokkaavalta mitä sanoit.. se vaan on niin hirvittävää että se voikin tulla niin luonnostaan se kuihtuminen. nauttii suorastaan jollain tavalla siitä kun on niin pieni, mut huom, koskaa en oo ollu vielä täydellises kunnossa, et aina on jotai rasvaa ylimääräsenä :S perse on iso ja rinnat ärsyttävän olemattomat. tuntuu et peppuki sais olla viel pienempi. en nauti tästä olosta henkisesti... tiiän miltä susta tuntuu toi et syömisiä katotaan. se oksettaa vaa lisää jos kiinnittää ite huomiota siihen että syö tai jos äiti tai avokki alkaa tyrkyttää lisää. ja silti tuntuu et en oo sille koskaa täydellinen. se ei oo huolestunu musta tippaakaan, ainaki siltä tuntuu.. ei se tajuu et musta tuntuu et kuolen. siinä suhteessa sä oot tavallaan onnekas. sun poikaystävä on tajunnu sun tilan. toisaalta mä en oo ollu missää hoidoissa ikinä eikä mul (kai) oo anoreksiaa, tää on vaa mikä mä oon. outoo on se et elämäntyyliä on näin tappavaa.. älä anna ittes laihtua pahaan tilaan!! mäki yritän lihoa muutaman kilon. viikonloppuna meen porukoille, ja samantien vaakaan... ja katson mitä on tapahtunu. oon nyt tän viikon yrittäny syödä useemmin enkä oksentaa vaik olis oksentanu. mut kuullosti tavallaan mukavalle et sä voit jotenki pitää tästä mun elämäntavasta. samalla tuntuu et sä voisit pitää mustaki. se on aika ihana ajatus. mulla ei o paljonkaan naispuolisia ystäviä. tuntuu et ne inhoaa ja karttaa mua sen takia mikä mä olen ja tiedän et moni on kateellinen koska on esim. tosi pyöreä eikä ehkä voi sille mitään (geenit) tai sitte vaa syö miellellään. ja tuntuu et hallitsen elämää just täl elämäntyylillä. ehkä sustaki tuntuu. ehkä sä siks haluaisit palata samaan? mut en mä silti suosittele. tottakai kannattaa pitää ittesä hoikkana.. mut tää menee niin ristiriitaseks. meikäläisten taitaa olla aika vaikea sanoa mikä on hoikka ja mikä paksu ja mikä liian laiha :D niin ja vielä rakastan miestäni todella. hän ei vain tajua. ei kukaan tajua. toivottavasti kuulen sinusta vielä.
tosi ihanaa, että vastasit! ja tuntuu, että ymmärrät aika hyvin mun tilannetta.. ja kun mun elämän fiilikset vaihtelee muutenki ihan päivittäin ni eilen ja nyt tänään on ollu taas ihan tosi paljon parempi.. :) ehkä se helpotti, että sain purkaa tunteitani - enkä vaan kirjotella ajatuksiani yksin jonnekin päiväkirjaan vaan oli tosi valasevaa että satuin löytää sun tekstin netistä..
näinä päivinä olen syöny omasta mielestäni sopivasti - en liian vähän enkä liikaa - enkä oo oksentanu :D tällaset päivät on ihanii - ja olen jumpannu ja lukenu ja opiskellu ja ollu poikaystävän kans - eli tosi ihanaa! :) nytkin on tosi ihana olo jumpan, suihkun ja ilta-tomaatin jälkeen - odotan poikaystävää, iltalenkkiä ja viikonloppua.. huomenna meen taas jumppaan, kattomaan mummia ja syömään sen ihanaa riisipuuroa:D mut sit sunnuntaina oon leirillä, jossa ajattelin pitää ananas-päivän.. että tässä huomaat, miten ruoka kuitenkin hallitsee ajatuksiani.. :/ mut jotenki kun kaikki on nyt niin "normaalisti", niin se tuntuu niin hienolta!! :D että syö, mut ei ahmi - syö kevyesti ja niin hiukan ettei tarvii oksentaa..
mut kaikkea hyvää sulle ja nauti viikonlopusta vanhempiesi luona! ja odotan myös että kuulen susta vielä..? :)
Mahtavaa kuulla että sait paremman olon jo pelkästään sen takia että pääsit kirjoittamaan mulle! mua on myös lohduttanut kun jotkut on vastannu tohon alkuperäseen viestii.. sitä pelkäs olevasa ihan yksin jollain tavalla kaiken kanssa... hyvä myös ettet oo oksentanu. jos pitää valita oksentamisen ja kevyen ruokavalion välillä ni ehdottomasti kevyen ruoan päivä. ja hyvä et teet mieluummin niin.. varsinki ku oksentamisesta tulee vaa saastanen ja paha olo. se ei ainakaa helpota.... mut jos syö kevyesti vatsa tuntuu hoikalle ja terveelle ja paidat näyttää hyvältä päällä, ja sitä kautta fiilis lähinnä paranee. ei kevyt sapuska silloin tällöin voi olla kovin pahasta.
Mä kävin vaa´alla ja olin lihonu kilon elikka nyt oon nimeltäni oikeestaan 41kg ja 156senttiä xD tuntuu HYVÄLTÄ et mä oon tosiaa saanut kokonaisen kilon lisää..... ja nyt on sellanen onnistumisfiilis... vähän tuntuu et se kilo tuli kyllä reisiin.. :( no voi hitsi nyt alko taas harmittaa.. tää on tosi ristiriitasta. mut mä aijon jatkaa syömistä.. 45kiloa olis ihanne.. olin luvannu itelleni et sen tekisin kevääseen mennessä.. mut tiedä vaikka tällä vauhdilla se paino olis jo jouluna... olispa ihanaa jos ens vuonna jouluna mulla olis jo iso vauvavatsa.. tai käärö sykyssä :)
jos vielä luet tän viestin, niin hyvä homma!! miten mut ihmiset suhtautuu suhun tän syömäongelman takia? esim. sen kuvan oon saanut et sun poikaystävä ainaki huolehtii ja välittää ;) mut entäs sitten sun vanhemmat ja esi kaverit? mulla äiskä on suorastaa jatkuvasti jollain tapaa huolestunu. se yrittää pakkosyöttää mua ja vihjailee koko ajan et olisin muka anorketikko... iskä on vähän samoilla linjoilla.. vaikka ne ei toki tiedäkään et oonkin ollu viime vuoden varsinki pienellä ruoalla.. ja sain kerrottua just kahelle ihanalle ystävälleni tästä... voi hitsi se helpotti!! ne kummatki tietää mun huonosta itsetunnosta ja alko heti kannustamaan mua ja vähän kehumaan. se tuntuu oikeestaa hyvälle. mä oon hävenny tätä liian kauan!
eli hei taas - mä sama vaan jälleen;) ihanaa, että koet iloa uudesta kilostasi (tosin joudun kyllä' huomauttamaan, et ei se kilo oo välttämättä tullu jäädäkseen,kun se saattaa olla viikonlopun ruoista vielä jäljellä, jos ja kun oot saanu kunnon raskasta ruokaa porukoillas;)eli tuo kilo saattaa lähtee nesteitse tai veeseessä.. mut ihanaa et suhtaudut noin ja oot päättäny jatkaa syömistä ja kilojen hankkimista! :D
meillä onki kilojen suhteen sitten sama tavoite;) kun mähän yritän palautuu jälleen sinne 45.. ja mä uskon, et se vois olla meille molemmille hyvä paino! ja uskon ja toivon myös, että tulet vielä saamaan lapsia! :) mun hyvä ystävä sai eilen ekan lapsensa - ja kokemus oli kuulemma ihan ookoo, mut hänen maailmankatsomuksensa on aina ollu semmonen, et mahdolliset seuraavat lapset eivät kuulemma varmaan tule omasta mahastaan vaan jostain maailmalta - eli auttamisvietti ja adoptointi pääsee jälleen kehiin - ja tälleen kun se on ihan vap.eht. valinta vaikka biologiset lapset on ihan mahdollisia, niin en kyllä sulkisi adoptiota pois - musta tollaset ajatukset on ihania ja helpottavia! :)
kysyit miten porukat ja ystävät suhtautuu mun tilaan - siinähän ne huolehtivat - varsinki porukat ja mummi, jonka luona olin viikonloppuna:) ystävät ehkä jo luottavat enemmän ja ajattelevat (osittain kyllä siis virheellisesti) et oon ihan kunnossa syömisien suhteen.. mut äiti nyt varsinkin yrittää aina tuputtaa ja kyselee mitä oon syöny ja oonko syöny yms.. mut kilttiähän se on:)
joten jos ja kun meillä on huolehtivia ja välittäviä läheisiä, niin annetaan niille ja huolenpidolle arvoa - sen olen onneksi oppinut! :D kaikkea hyvää sulle ja mukavaa su-illan jatkoa - mä tässä nautiskelen valkopapuja tomaattikastikkeessa - ja tietty suoraan purkista! ;D