Elämäntilanteenni on tällä hetkellä vaikea, olen joutunut luopumaan itselleni tärkeistä asioista ja tulevaisuuden ammatillisista suunnitelmista, tapauksesta on pari vuotta mutta sattuu edelleen. Tämän jälkeen on tullut vaikeuksia ihmisten kanssa; olen joutunut kertomaan että näin on käynyt eivätkä kaikki oikein tajua miksi olen niin tehnyt, eikä varsinkaan sitä että se surettaa. No, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, oli pakko tehdä joku ratkaisu. Nykyään olen todella yksin ja samalla kun kaipaan ihmisiä torjun heitä. Minua loukkaa kun yksi toisensa jälkeen kyselee että mitä nyt teen ynnä muuta vastaavaa. Tarvitsisin näitä ihmisiä juttukaveriksi, olen tällä hetkellä todella yksin asioitteni kanssa ja helpottasi jos voisi edes sanoa toiselle että on nyt vähän vaikea olla ilman että toinen heti juoksee karkuun. Mutta olen huomannut, että kun minulla ei menekään hyvin enkä ole "edustuskelpoinen" eli asiani eivät ole järjestyksessä, minuun suhtaudutaan varauksella, pidetään outona ja niin edelleen. En haluaisi torjua ihmisiä mutta teen niin koska tuntuu että toisilta ei irtoa yhtään myötätuntoa, neuvonantajia kyllä riittää mutta neuvot ovat käyttökelvottomia.
Olen ajatellut että jokin harrastus jossa tapaisi muita ihmisiä voisi tuoda iloa elämään, mutta tiedän, että jossain vaiheessa tulee puhe siitä mitä teen. Tuntuu että ymmärrystä ei irtoa sitä vähääkään jos en kerro asian taustoja, toisaalta on raskasta selittää joka kerta ihmisille että näin on ja yritän nyt löytäää jotain muuta.
Kun kaupungilla tulee joku tuttu vastaan olisi muuten mukava jutella mutta koska omat kuulumiset ovat mitä ovat, ohitan ihmiset enkä jää juttelemaan. Osittain kyse on kai häpeästä, minä häpeän sitä että olen epäonnistunut tavoitteissani ja tuntuu että olen menettänyt kasvoni enkä voi enää kohdata ketään enkä kelpaa enää kenellekään. En tiedä mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä, kovin kauan en jaksa yksinkään. Olen kuitenkin vielä nuori ja tuntuu että elämä menee hukkaan kun aika menee suremiseen.
Olen ajatellut että jokin harrastus jossa tapaisi muita ihmisiä voisi tuoda iloa elämään, mutta tiedän, että jossain vaiheessa tulee puhe siitä mitä teen. Tuntuu että ymmärrystä ei irtoa sitä vähääkään jos en kerro asian taustoja, toisaalta on raskasta selittää joka kerta ihmisille että näin on ja yritän nyt löytäää jotain muuta.
Kun kaupungilla tulee joku tuttu vastaan olisi muuten mukava jutella mutta koska omat kuulumiset ovat mitä ovat, ohitan ihmiset enkä jää juttelemaan. Osittain kyse on kai häpeästä, minä häpeän sitä että olen epäonnistunut tavoitteissani ja tuntuu että olen menettänyt kasvoni enkä voi enää kohdata ketään enkä kelpaa enää kenellekään. En tiedä mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä, kovin kauan en jaksa yksinkään. Olen kuitenkin vielä nuori ja tuntuu että elämä menee hukkaan kun aika menee suremiseen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ilmi syytä miksi et olisi kunnosaa, miksi asiasi on epäjärjestyksessä tai huonosti. Moni tietenkin arvostelee päälisinpuolin ihmisiä ja itse tiedän oman ongelmani vuoksi sitä, että mitä on tulla väärinymmäretyksi päälisinpuolin tehtyjen arvioiden valossa. Ite olen tarkoituksella tuonut esille henkilökohtaisia ominaisuuksiani ja saanut monia ymmärtäviä katseita ja kannanottoja selkeiden luokkauksien lisäksi. Ymmärrän toki loukkaajia siten, että alan keskustelemaan asiantuntevasti aiheesta jättäen heidät häpeän varjoon siitä, ettei he tunne kyseistä asiaa laisinkaan ja ettei minuun tarvitse reagoida jos kokee asian ongelmalliseksi taikka vaikeaksi.
Ehkä ymmärrän mitä tarkoitat. Itselläni nimittäin on käynyt niin, että mielenterveysongelmieni takia mulla jäi aikoinaan koulut kesken ja olin pitkään työttömänä. Hävetti kauheasti, kun tuttuja tuli vastaan ja piti myöntää, ettei ollut saaanut mitään aikaiseksi ja koulut jätetty kesken ja ei mitään kummempia suunnitelmia tulevaisuudelle. Enhän kehdannut alkaa selittämään syytä tälle kaikelle, koska suuri osa ihmisistä ei ymmärrä mt-ongelmia. Nyt kuitenkin aloitin vihdoin uuden koulun ja kivi on vierähtänyt sydämeltä, kun voi sanoa tekevänsä jotain.
Mietin vain, että olisinhan voinut suoraan sanoa, että henk.koht. ongelmieni takia en voi tehdä muuta kuin olla nyt kotona. Joten kannattaako sinunkaan hävetä ja vältellä ihmisiä? Häpeä on todella kuluttava ja turha tunne, olen kokenut sen liiankin hyvin.
Häpeästä on vaikea päästä koska tuntuu että olen elämässä epäonnistunut ja toisten kyselyt vain pahentavat sitä. Jos osaisin olla ajattelematta miltä itsestä tuntuu ja suhtautua vain objektiivisesti asiaan niin olisi helpompi olla mutta ei ihminen omia tunteitaan pakoon pääse. Joskus olen yrittänyt ajatella asioita ulkopuolisen silmin miettimättä että se olen minä jolle on käynyt näin mutta kyllä hyvin pian alan taas itkemään kun tajuan että se tosiaan olen minä jolle on käynyt näin. Tästä seuraa itsevihaa joka on hyvin kuluttavaa ja vaikeuttaa arkea sekä tekee turhaksi koko olemisen.
Mulla on melko lailla ollut samanlaisia ongelmia. Itse henkilökohtaisesti tuntuu, että suurimmassa osassa ihmisiä ei ole lainkaan myötätuntoa kun heille puhuu ongelmistaan. Musta on tullu aika kyyninen. Onneks mulla on kuitenkin pari hyvää ystävää, jotka todella ymmärtää mua ja osaa kuunnella.
Joo ja neuvoja saa tosiaan aivan liikaa. "Sun pitäis tehdä näin ja näin ja näin" "Piristy ny" ym. täysin merkityksetöntä läppää.
Kyllä meillä kaikilla on se sielunkaveri jossain, joka osaa kuunnella ja tätä ihmistä etsiessä pitää vaan kummastella, kuinka kaunista täällä maan päällä onkaan:)
Voimia