Ja kliseitä ei saa panna paperille peräperää sen kummemmin miettimättä vaan pitää myös pohtia kliseiden merkityksiä.
Tuntuu ettei tällaisesta tekstistä pääse puusta pitkälle. Mutta tehtävä tämäkin on valmiiksi asti.
Tuntuu ettei tällaisesta tekstistä pääse puusta pitkälle. Mutta tehtävä tämäkin on valmiiksi asti.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kannattaa varmaan ensin kuitenkin niitä kirjoitella paperille (jos se ei ollut kiellettyä, tuskin) ja sitten alat miettiä niille yhteyksiä. Kannattaa siis ensin keksiä tarpeeksi kliseitä ja vasta sitten tarina. Luulisin ainakin, että näin menisi helpommin.
Sekoita antiikkia ja kitchiä,
kyllä se siitä lähtee avautumaan,
ja jos ei niin mene vaikka välillä metsään.
Rakkauden karikoista Kallion kuppilan Pertsan kertomana:
Mä voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä ja kantapäänkautta opittuna, että lemmen asioissa tärkeintä on pitää mieli avoimena ja pelata vaan omaa peliään, oli laji sitten silmäpeli tai naisten kaataminen.
Kunlähdet maailman turuille ja toreille etsimään onneasi muista: Jos et vedä koko ajan satakymmen lasissa, niin et tule löytämään kultaista keskitietä ja sateenkaarta, jonka toisessa päässä kimaltaa aarre. Oma kultasi, joka on enemmän kuin painonsa arvoinen kultaa.
Kun cupido on ampunut sua amorin nuolellaan, pistä kuitenkin ensimmäisenä jäitä hattuun. Naiset on kato kieroja kuin korkkiruuvit. Ne rikkoo sun sydämesi ja jättää kuin uppoavan laivan elämän aallokossa haaksirikkoutuneena. Älä kuitenkaan anna Pertsan masentaa, sillä lopussa kiitos seisoo, kun et nuolaise ennen kuin tipahtaa ja mene ojasta allikkoon...
Voisitsä muuten vipata femman, mun vaimo tulee ihan just ja maksaa takas?
Kun sitten vihdoin otin elämäni häneltä, hän oli tuulen viemää. Surin kuun kanssa kuutamossa, öisessä sateessa, syksyn lehdissä. Tarkkasin jätettyjä jalanjälkiä riittellä pimeällä kadulla askelteni alla upouusi kana kainalossani. Muistelin mennyttä kevein mielinkielin, kaiken nielin kaiken kielin sanomatta sanaakaan sinulle
...sinulle rakas.
Sä se vaan puhallat hengen vaikka haudattujen ihanteiden onkaloihin tai raaputat rappaukset fossiilien päältä rikkomatta sisintä; kevyesti, kuin puhaltaisit hengiltä liekin öljylampusta. Luulen vakavasti että umpiruostuneetkin klisheet voi tollasissa käsissä takoa auroiksi ja sen jälkeen sopii luontoa riistää miten tahtoo.
Ite väännän lyhyttäkin viestiä kuin torttua, eikä kieli taivu kauniiksi vaikka irvistän, äityy vain rujommaksi ja raaemmaksi niin että nirhaan pian itseni vereslihalle. Sussa on niin paljon potentiaalia.
No juu nääs näin:
On täysin muutamien tänne kirjoittelevien kommentaattoreiden vika, että mä nyt sitten rohkaistuin ja survaisin itseni kärkikaartissa lävitse Avoimen pääsykokeista.
Oli siis täydellinen kulttuurishokki kokea jotain samaa jota minä eilen koin, istuessani kiltisti koulunpenkissä ja kuunnellessani monotonisen maikan johdantoa tulevan vuoden luovan kirjoittamisen hype-kliimaksiin. Mutta ensin piti kuunnella syvällisiä näkemyksiä Henri Rousseaun maalauksista ja katsella Picasson olemattomia tauluja (La Guerre). Siellä ei haissut tärpätti. Siellä haisivat sanat.
Olin syöksynyt valtavan rahasatsauksen siivittämänä keskelle yliopistotasoa, ihmisten seuraan jotka osaavat kaiken, ja vain hiovat itseään kuin sapelia maikan tylsään päähän. Tätä minä ihmettelin kovin, kun nojasin nyrkkiini ja odotin ihmettä tapahtuvaksi.
Olen niin kärsimätön - siitä kuuluu hiljainen osakiitos myös sinulle - WG
Jumalauta! Mä olen Turun yliopistossa kirjoilla?
Olisihan se pitänyt arvata: elämää ei tunne.
Onneksi olkoon, elämää ei tosiaan tiedä.
SIHTEERI LENTÄÄ KUIN LEPPÄKEIHÄS
— Olet erotettu, koska yhtiömme aikoo jatkaa samoilla linjoilla, toimitusjohtaja laukaisi osoittaen tukevaa sihteeriään. — Sinun tapauksessasi nakki on napsahtanut turhan monta kertaa.
— Miksi juuri minä? sihteeri nyyhki. — Onhan minulla mielenterveydellisiä ongelmia ja pidän puurosta, mutta ei kukaan terve ihminen mahdu puun ja kuoren väliin.
— Ei auta itku markkinoilla. Satuin näkemään, kun söit mustikoita, vaikka firmassamme kuuluu syödä mansikoita. Kyllä näin on näreet.
— Hei sun heiluvilles! sihteeri raivostui. — En minä ole voinut syödä mustikoita, koska ei tässä talossa tauolla saa kuin keppiä ja porkkanaa. Kahviautomaatitkin olette myyneet pois kustannussäästöjen nimissä.
— Elämä on laiffii, tokaisi toimitusjohtaja filosofisesti. — Sinun tapauksessasi jäljet johtavat sylttytehtaalle, näkeehän sen jo vyötäröstäkin.
— Eikö tätä voisi jotenkin sopia? Yleinen syyttäjä käy päälle ja haluaa minun maksavan viulut. Tytär aloitti juuri musiikkiopistossa.
— Ei voi. Säästä sähkölaskussa ja pidä vintti pimeänä. Kyllä siinä nykyhinnoilla äkkiä parin viulun hinnan kokoon saa.
— En minä sitä voi tehdä! Meillä ei ole kaikki kotona, about puoli perhettä puuttuu ja ei ne osaa tulla kotiin, jos talo ei ole kuin joulukuusi!
— Nyt kyllä valehtelet! Eilen illalla näin kun panit omiasi ketunhäntä kainalossa! Teillä oli selvästi Seppo selällään ja sinulla suu apposen auki! Nuolaisitko ennen kuin tipahti?
Sihteeri punastui ja meni hyvin nolon näköiseksi.
— Olet kuullut näköharhoja tai nähnyt kuuloharhoja! Sepolla oli nälkä ja minä yritin häntä syöttää. Palttua tarjoillessani muistin että Seppo ryhtyi hiljan kasvissyöjäksi ja niin syötinkin hänelle pajunköyttä.
— Vai pajunköyttä? Hirsien vetämiseltä se minusta näytti, vaan mitäpä teidän sukupuolielämänne minulle kuuluu, it’s not my business. Vetäkää vaikka lonkkaa tai mitä muuta hyvänsä, mutta täällä sinun kuuluu kantaa kortta kekoon.
— Kuules nyt, sinun korressasi ei ole paljon kantamista ja siitä ei vasiten kekoa saa aikaiseksi vaikka itkisi!
— Tuo oli viimeinen pisara! Ei riitä että hukkasit firman joukkueen harjoittelupallon. Sen jälkeen menit vielä rikkomaan astian. Mihin me nyt voimme palata? Emme mihinkään! Sinä olet erotettu! Ulos!
En sittenkään voi vastustaa kiusausta. Eilen laitoin vain pikkukommentit, mutta tänään piti pistää hihat heilumaan, kun on tullut niin mainioita kirjoituksia.
Wau! Hauskaa!
Tässäpä minun viritelmäni. Ensin tuntui, että ei tule mitään mistään, mutta tällaisen sain aikaan:
______________________________________________
Oli synkkä ja myrskyinen yö
Renttumainen Pikkukirjailija oli myötälaitaisessa palailemassa pitkältä lounaalta isiensä maille mierontietä. Hän vihelteli kulkeissaan iloisena siitä, että kaikki tiet vievät Roomaan. Kapakkaseurueen taivaanrannanmaalareiden sanan säilät kalskahtelivat vieläkin mielessään: "Löydät jotain suurempaa metsistä kuin kirjoista. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Puut ja kivet opettavat sinulle sen, mitä et voi koskaan mestareilta oppia." Kukin katselee maailmaa omien silmälasiensa läpi. Ainahan on turvallisempaa moittia kuin ylistää. Parempi olisi kohdella muita niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan. Kannattaa olla ihmisiksi. Niinpä Pikkukirjailija ei ottanut härkää sarvista, sillä oli jo oppinut, että ilmaisia lounaita ei ole. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vuodet tekevät viisaammaksi. Siististi kuin sika pienenä, terve sielu terveessä ruumiissa, hän oli hiljaa. Vaikeneminen on kultaa. He eivät totisesti olleet tietoisia, kuinka paljon helpompaa onkaan kulkea aasinsiltojen ylitse. No, kyllä Siperia opettaa. Peli on pelattava, vaikka tässä elämän teatterissa kaikilla paitsi näyttelijöillä on hauskaa. Taide pitkä, elämä lyhyt. Jos ei pientä kasvata, ei suurta näe.
Suu virneessä Pikkukirjailija kaiveli taskujaan takki tyhjänä, ja kohautteli olkiaan. Köyhyyttä on se, että tuntee itsensä köyhäksi. Rakkaudessakin on vain alkuja. Elettävä on, päivä kerrallaan, vaikka mikään ei ole niin varma kuin epävarma.
Voi tätä olemisen sietämätöntä keveyttä.
... = kolmen tien risteys.
Asterixista lainattua: Kaleeriorja, joka ei ole kaleeriorja, vaan roomalaisen legioonan palkkasoturi, perimältään sarvipäägootti ja huumorimies, sanoo näin airoja satamassa tapaillessaan:
"Kaikki tiet vievät ruumaan."
Hoho!
kaikki kliseet joita haluat käyttää.
Sen jälkeen laita ne järjestykseen siten, että punot niistä hauskan tarinan.