Millaisiin ikäviin tilanteisiin olet joutunut ujoutesi vuoksi? Niitä on suurimmalla osalla varmasti paljon, mutta sellainen jota vieläkin pysähdyt ajattelemaan ja murehtimaan, ja jonka muistat kuin se olisi tapahtunut tunti sitten.
Tämä ei taida olla kovin paha mutta ikävän vahvasti mieleeni jäänyt. Joskus olin kesätöissä torimyyjänä (olin noin 17v. tyttö), ja hyvin ujo mutta hoidin hommani kuitenkin hymyillen ja ahkerasti. Eräänä aamuna tavaroita kootessamme tuli siihen mies juttelemaan toisen torimyyjän kanssa ja kun en osallistunut keskusteluun alkoi nälviä "anna nyt meillekin suunvuoroa, eihän tässä kerkiä mitään sanoa kun puhut koko ajan. Ei sitä elämässä minnekään pääse jos ei osaa puhua". Jatkoi tuollaista siinä ja odotti että vastaisin jotain. Menin ihan lukkoon ja purin hampaita yhteen ettei kyyneleet olisi tulleet kesken työpäivän...Mies puhui vielä niin kovalla äänellä että kaikki muutkin torimyyjät varmasti kuulivat. Mukana oli myös perheenjäseneni joka taisi hävetä aika pahasti takiani.
En tiedä miksi tuo tapahtuma sattuu vieläkin niin paljon, omilta ikätovereiltaan tuollaista voi odottaa, mutta nälvijänä on aikuinen (n. 50v) mies, ja nälvinnän kohteena nuori tyttö..Torihommani loppuivat siihen päivään. Se oli julkinen nöyryytys ja henkilökohtainen loukkaus. No tulipahan tämäkin tilitettyä. Toivottavasti ei kuulostanut hirveän säälittävältä märehdinnältä.
Tämä ei taida olla kovin paha mutta ikävän vahvasti mieleeni jäänyt. Joskus olin kesätöissä torimyyjänä (olin noin 17v. tyttö), ja hyvin ujo mutta hoidin hommani kuitenkin hymyillen ja ahkerasti. Eräänä aamuna tavaroita kootessamme tuli siihen mies juttelemaan toisen torimyyjän kanssa ja kun en osallistunut keskusteluun alkoi nälviä "anna nyt meillekin suunvuoroa, eihän tässä kerkiä mitään sanoa kun puhut koko ajan. Ei sitä elämässä minnekään pääse jos ei osaa puhua". Jatkoi tuollaista siinä ja odotti että vastaisin jotain. Menin ihan lukkoon ja purin hampaita yhteen ettei kyyneleet olisi tulleet kesken työpäivän...Mies puhui vielä niin kovalla äänellä että kaikki muutkin torimyyjät varmasti kuulivat. Mukana oli myös perheenjäseneni joka taisi hävetä aika pahasti takiani.
En tiedä miksi tuo tapahtuma sattuu vieläkin niin paljon, omilta ikätovereiltaan tuollaista voi odottaa, mutta nälvijänä on aikuinen (n. 50v) mies, ja nälvinnän kohteena nuori tyttö..Torihommani loppuivat siihen päivään. Se oli julkinen nöyryytys ja henkilökohtainen loukkaus. No tulipahan tämäkin tilitettyä. Toivottavasti ei kuulostanut hirveän säälittävältä märehdinnältä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
äijä. Hänen sietäisi hävetä, että tuolla lailla melkein lasta alkaa kiusata. Sinulla ei todellakaan ole mitään hävettävää, vaan hän on se jonka olisi syytä hävetä oikein tosissaan! Ujous ei ole mikään rikos, vaan joidenkin ihmisten luonteenpiirre. Tuollainen käytös sen sijaan pitäisi laissa kieltää kuin tuon miehen käytös oli!
on ollut piinallinen tilanne ja täytyy olla täysi kusipää ihmisen, joka tuollaista sanoo. Teit aivan oikein kun lopetit heti työsi.
Itselläni oli ala-asteen viimeisillä luokilla pirullinen miesopettaja, joka nälvi minua jatkuvasti eikä puuttunut minuun kohdistuvaan kiusaamiseen millään tavalla. Päinvastoin, yllytti sitä pirullisilla ja ironisilla kommenteillaan.
Kerran tunnin alussakin, kun muut melusivat ja mökelsivät omaa paskaansa ja minä istuin hiljaa niin opettaja tuli seisoa möllöttämään eteeni ja sanoi, että "opetelkaa olemaan yhtä hiljaa kuin ERÄS täällä edessä!" Sitten kerran kesken liikuntatunnin hän sanoi, että "kylläpä meillä on täällä iloinen huuliveikko, puhuu paljon. Ei ihme, ettei häntä oikein kukaan tunne, kuule tai näe!"
Ja tämä saatanan paskiainen näki ainakin kahden vuoden ajan, miten minua kiusattiin ja nöyryytettiin puuttumatta siihen millään tavalla! Vanhempainillassakin oli jopa sanonut, että koulun tehtävä ei ole puuttua kiusaamiseen vaan kodin! Myöhemmin teimme valituksen tuosta opettajasta ja hän sai varoituksen ylemmältä taholta, mutta siellä samassa koulussa se älykääpiö toimii edelleen.
Mutta tälläistä se on. Niin monet ihmiset ovat ahdasmielisiä paskiaisia.
Kun ei ole koskaan itse ollut ujo. Ei siinä kumminkaan mitään hävettävää ole että on ujo. Ei edes omien perheenjäsentesi silmissä.
että sua ei pahemmin kiinnosta puhua tollasen idiootin kanssa!!!!!!!
Antisosiaalisuus ja jurottaminen ovat hienoja piirteitä ihmisessä ja niitä itsekin edustan, joskus ehkä näyttelen sosiaalista jos saan sillä jotain hyötyä. Vihaan sosiaalisia ja puheliaita ihmisiä, mutta toisaalta liian hiljaisetkin luokittelen kusipäiksi kun eivät minulle mitään sano.
Osa keski-ikäisistä miehistä on todella v-mäisiä. Olen ollut asiakaspalvelutyössä ja minulla on ollut sellaisia sekä työkavereina että asiakkaina.
Muistan pari tapausta. Eräs miesasiakas valitti mulle tuotteista kovaan ääneen ja meni sitten henkilökohtaisuuksiin. Lopulta muut asiakkaat alkoivat sättiä miestä.
Toisessa tapauksessa keski-ikäinen mies astui liikkeeseen, huomasi minut siellä ja sanoi: "Ai, sä olet täällä töissä" ja häipyi saman tien.
Onhan noita...
Työharjoittelupaikassani sain kuulla, kun muut työntekijät puhuivat minusta: "kyllä on hiljainen tyttö...puhuukohan se sillekään mitään...". Loppupäivä menikin itkien varastossa ja kyyneleitä pidätellen kahvipöydässä. En tiedä miksi otin sen niin vakavasti. Luulin jo olevani tarpeeksi puhelias, mutta näköjään mikään ei riitä...pitäisi paskaa jauhaa joka välissä jottei leimattaisi oudoksi hissukaksi. Samantyylistä on ollut jokaisella työpaikalla, aina luulen edistyneeni ja olevani reipas, mutta kuitenkin tulee palautetta hiljaisuudestani huonona asiana.
Baarissa eräs mies sanoi minullekin tyyliin "eihän tässä saa suunvuoroa kun tämä yksi puhuu koko ajan". Kaverini juhlissa poika huusi "hei ollaan kaikki hiljaa ja annetaan ton puhua nyt...noniin, kerropas nyt joku hyvä juttu? *kaikki hiljenevät ja käyvät tuijottamaan*."
kuitenkin hartaasti toivoo olevansa puhelias niin kuin muutkin ja siksi tuollaisen paskan puhumisen tai haukkumisen ottaa todella raskaasti. Varsinkin jos on yrittänyt! Itse kuvittelen usein mielessäni mitä olisin voinut sanoa siinä ja siinä tilanteessa mutta useimmiten ne jäävät vain haaveiksi.
Onhan noita ikäviä tilanteita kertynyt... Joskus olisi ihanaa olla sanavalmis ja räiskyvä luonne. Yleensä kuitenkin jään vain seuraamaan ihmisten toimintaa sivusta.
Tuli vaan mieleen tästä tölväisystä, joka on harmittavan yleinen... Että "Mikset sä puhu mitään? Osaatsä edes puhua? Anna nyt muillekin suunvuoroa..." jne. Niin itse olen sellaisessa tilenteessa vain todennut, että ehkäpä minulla ei ole mitään sanottavaa. Suoralla katsekontaktilla varustettuna aika tehokas lausahdus. Kaveri meni hiljaiseksi itsekin. =)
Ikävin tilanteeni oli lukiossa. Oli äidinkieln tunti ja kaikille annettiin joku aihe jota sai miettiä ehkä 5 minuuttia ja sitten pitää lyhyt esitys aiheesta. Mulla oli mielessä monta asiaa jotka kertoisin vuoroni tultua. Kun vuoroni tuli, olin jo aivan paniikissa. alkuun sain varmaan jonkun asian sanottua, sitten kaikki ajatukseni katosivat päästäni. Näin vain kun iso ryhmä tuijotti minua odottaen, että sanon jotain, opettaja mukaan lukien. Se oli elämäni kamalin tilanne (aikaa nyt kulunut 10 vuotta) ja kaiken lisäksi aloin vielä itkemään koko luokan edessä. Se oli aivan jotain hirveää ja uskon, että tämän kokemus on merkittävästi pahentanut ujouttani ja sitä etten nykyään saa sanottua mitään järkevää tilanteessa jossa joku kysyy minulta jotain. Alan takeltelmaan kuin joku vammainen, ja en saa kunnon vastausta mieleeni. Edelleen minulle käy niin, että kaikki katoaa päästäni, enkä osaa sanoa mitään vaikka tietäisin vastauksen aivan hyvin.
tuota tapahtui itselleni useamminkin nuorena, ettei vain tullut mitään mieleen ja kaikki katsovat ja odottavat, että sanot jotain. Kamalaa!
Tuo mies oli kyllä yksi idiootti, jolla ei ole ollenkaan tilannetajua tai sosiaalisia taitoja! (Niihinhän kuuluu myös se, että osaa olla hienovarainen varsinkin uusille tuttavuuksille eikä sano heti kaikkea paskaa mitä sylki suuhun tuo.)
Pahin oma ujouteen liittyvä oma kokemukseni oli ysiluokan TET-harjoittelusta päiväkodissa. Tein kaiken, mitä minua käskettiin tekemään ja leikin lasten kanssa. Kynnys kysyä "työnantajalta", että mitä voisin tehdä, oli kuitenkin liian korkea. Odotinkin, että hän käskee minua tekemään aina jotain, mitä hän kylläkin tosi harvoin teki.
Sitten kun koetti palautteen antamisen vuoro, hän moitti minua turhan araksi, ujoksi ja hiljaiseksi. Tottahan se oli, mutta purshkahdin kuitenkin itkuun.
Oli tosi noloa ja typerää vollottaa kuin pikkupentu siinä "työnantajan" pyydellessä anteeksi. Oikeasti hän oli tosi ystävällinen, ei ollenkaan töykeä tai muuta.
Arvioinnin jälkeen kun "työpäivää" oli vielä jäljellä, menin kysymään häneltä voisinko tehdä jotain. Pillahdin siinä sitten taas itkuun ja hän kun ei keksinyt minulle tekemistä, käski vain olla lasten kanssa. Selitin sitten lapsille, että silmääni meni roska ja siksi silmäni olivat punaiset. :)
Tuo oli kyllä elämäni noloinpia tilanteita. Oma vikanihan se oli, kun haukkasin liian suuren palan menemällä paikkaan, jossa vaaditaan paljon sosiaalisuutta ja avoimuutta, omatoimisuutta jne.
Toisaalta kokemus oli sen verran opettavainen, että seuraavan kerran TET:ssä ollessani uskaltauduin kyselemään aktiivisesti ja toimimaan oma-aloitteiseesti. Ja paikka oli muuten koulun kuvisluokka, jossa tehtäviin kuului mm. erään tunnin pito ja sekin meni ihan hyvin. :>
Tuohon sanoisin, että jo oli ajattelematon ihminen, todella typerää käytöstä. Luulen että siinä useampikin kuulija on kyllä ollut sinun "puolellasi" kuin sen hölöttäjän.
No itsellä ei mikään erityinen tilanne ole jäänyt mieleen, ainoastaan monta menetettyä tilaisuutta esim. nuorena ujouden, arkuuden ja huonon itsetunnon takia. Jälkeenpäin on tajunnut miten on mennyt sivu suun monta hyvää seurustelu-juttua ihan siksi, etten ole tajunnut että se toinen on ihan oikeasti ollut kiinnostunut ja minä olen omalla ujoudella ja puhumattomuudella ja "kylmyydellä" ajanut pois läheltäni.
tilannetta oli mikä olisis jäänyt mieleen, mutta paljon ikäviä juttuja kuitenkin ujouden takia. Yksi ärsyttävin juttu on se kun numeroni harjoittelu paikoissa on tippunut aina yhdellä pelkän ujouden takia...on sanottu suoraan että rohkeutta lisää niin olisit saanut yhtä numeroa paremman arvostelun.. AIka ärsyttävää sen takia kun en tosiaan mahda ujoudelleni mitään, enkä yhtäkkiä voi muuttua rohkeammaksi tuosta vaan! aina olen kuitenkin mennyt harjoittelussa rohkeasti mukaan eri tilanteisiin(olen tsempannut itteeni) mutta kai sit puhun ja kyselen liian vähän.
on ujoudestani kuitenkin ollut myös hyötyä, esim.mieheni rakastui minussa myös siihen että en ole kaakattava kana, niinkuin jotkut naiset...hän ei kuulemma jaksa katella sellasia naisia jotka koko aika äänessä ja puhuvat mitä sylki suuhun tuo.
loukannut erään psykologin sanomiset. Hain opiskelupaikkaa ja kokeen lisäksi siihen kuului myös muun muassa psykologin lyhyt haastattelu. Minua ei oikeastaan se edes jännittänyt, mutta kerroin olevani aika ujo ja varmasti myös näkyi. Psykologi kysyi, oleko harkinnut mitään kurssia tai muuta, jotta pääsisin ujoudesta eroon. Tuntui todella pahalta. Psykologi kysyikin, loukkaannuinko. Tuntui, että ujous on joku todella huono luonteenpiirre, josta pitää päästä eroon. Eihän kukaan käske ihmistä yrittämään eroon esim. liiasta sosiaalisuudesta. Mutta minulla on hallitsevana luonteenpiirteenä sellainen piirre, josta pitäisi ehdottomasti päästä eroon.
Olen ollut myös samassa työpaikasa todella sosiaalisen siskoni kanssa. Työkaverini on jaksanut useaan kertaan ihmetellä, kuinka erilaisia minä ja sisko olemme ja kuinka hiljainen ihminen minä olen ja siksi vaikeampi ihminen kuin siskoni. En jaksaisi kuulla vertailua siskooni ja kommentteja ujoudestani.
juuri se minuakin ärsyttää, että eräs ihminen minulle jaksaa muisuttaa, että "kyllä siitä ujoudesta pääsee eroon kun vain kunnolla yrittää." Vähän jo kyllästyttää kyylla samasta suusta tuota samaa jauhamista kerta toisensa perään. En ole mikään sairaanloisen ujo joka tarvitsee lääkitystä, en siis aio päästä ujoudestani eroon. Kaikenlaisten kommenttien jälkeen (minulta on mm. kysytty kykenenkö puhumaan ollenkaan) olen päättänyt että olen ihan rauhallisin mielin ujo elämäni loppuun saakka ihan vain ärsyttääkseni muita. Kun se keran tuntuu ärsyttävän jostain syystä.
ole, vaan pärjään ihan hyvin elämässä. Opiskelen, käyn töissä, hoidan asioita, juttelen vieraidenkin ihmisten kanssa esim. ulkoiluttaessa koiraa, mutta en ole kovin puhelias, vaan aika hiljainen porukassa ja uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Varsinkin jos joku mies tulee juttelemaan (olen siis itse nuori nainen), en saa välttämättä sanottua oikein mitään, vaikka mieli tekisi. Jälkikäteen sitten hamittaa ihan älyttömästi. Mutta en ole harkinnut mitään kurssia, lääkitystä tai muuta muokatakseni persoonallisuuttani parempaan suuntaan. Olen ujo ja tulen aina olemaan. Välillä kyllä tuntuu, että nykyään arvostetaan vain sosiaalisia ja puheliaita ihmisiä ja esim. työpaikan saaminen on todella vaikeaa, kun on ujo.
Joskus noin 14 vuotiaana sattui tapaus, joka on jäänyt aika hyvin mieleen ja sattuu edelleen kun sitä ajattelen. :(
Olin ns. parhaan kaverini kanssa, joka oli todella sosiaalinen ja räväkkä tyyppi, oltiin käymässä erään hänen perhetuttunsa luona. Kun menimme sinne tervehdin kaikkia ja koko siellä olo ajan hymyilin ja naureskelin jutuille ja osallistuin keskusteluun. En vain ollut kovaääninen huutaja enkä riehuja, vaan ystävällinen ja asiallinen. Silti ystäväni perhetuttu vähän väliä katsoi minua ivallisesti ja käyttäytyi muutenkin epäystävällisesti minua kohtaan. Esimerkiksi hän kysyi kaveriltani että "otatko kahvia", mutta ei edes huomioinut minua. Muitakin tämän tyylisiä tapauksia oli koko ajan siinä. Sitten jossain vaiheessa kyläilyä, perhetuttu kailotti yhtäkkiä tosi kovaan ääneen ystävälleni että "miks sä tollasen näkymättömän, hiljasen hissukan tänne RAAHASIT mukanas? kyllä sul nyt varmaa parempiaki kavereit on ku tollane hiiri." sen jälkeen hän katsoi minua ja kysyi "mitä sä luulet tääl tekeväs?" ja mun "kaveri" ei sanonu mitään puolustaakseen mua, vaan oli vaan sillee et "niinpä, no en tiiä".
Nykyään en edes pidä yhteyttä kyseiseen tyyppiin. Maailmaan mahtuu todellakin vaikka minkälaisia idiootteja.