Mitäs jos ei ota?

Vähän samanmoisia ongelmia täällä. Kirjottelin tossa alempana oman tarinani, mutta siis tiivistettynä itekin on sitä kivaa haettu parisen vuotta pullosta kunnes taisi jossain mielen sopukoissa tulla muki täyteen ja tuntui että on pakko yrittää lopettaa.

Ainakin itellä oli melkein joka päivä sellanen olo, että otetaan nyt vaikka parit kaljat jotta vähän rentoutuu ja tulee mukava olo, eikä ainaista jännitystä ja levottomuutta. Ja viikonloppusinhan on mukavaa napata viinitonkka tai pari mukaan ja eurooppalaisittain nautiskella niistä, jonka jälkeen voiskin oikeastaan lähteä baariin. Seuraavana aamuna onkin sitten sen verran vaikea olo, että pakkohan se on mennä muutama helpottava olunen ottamaan lähipubiin ja illaksi vielä pari siideriä kotiin että saa nukuttua. Alkuviikosta onkin sitten vapina ja hikoilu, mutta niistähän selviää parhaiten kun töiden jälkeen/aikana käy nauttimassa pari olusta ja kenties nappaa vielä alkosta pienen helpotuspullon jotain väkevämpää. Keskellä viikkoa olo alkaakin sitten jo helpottaa, jolloin alkuviikon lupaukset juomisen vähentämisestä voikin taas kerran kuopata kymmenien vastaavien hautausmaalle, tokihan sitä nyt muutamalle voi lähteä. Ja kaiken aikaa on hyvä myös itselle valehdella, että juominen on ihan hallinnassa.

Mutta niin, varsinaiseen kysymykseesi minäkin haluaisin tietää vastauksia. Itellä kanssa jo lapsuudesta saakka kestänyttä levottomuutta ja sen sellaista, jota on vaikea kestää ilman päihteitä ja vielä vaikeampaa niiden käytön jälkeen. Syitä olisi nyt vihdoin tarkoitus alkaa perata esiin, terapian avulla ja ihan itsekseenkin. Kirkkain mielin se varmasti edes voi onnistua jollain tavalla. Ehkä sunkin kannattaisi yrittää pureutua sinne juurille, mistä se "ei kivaa tai levollista mieltä" johtuu? Mulla lapsuuden kotiolot ainakin vaikuttaa, Tommy Hellstenin kirja "Virtahepo olohuoneessa" osui kun nyrkki silmään.

Elämän sisältö on varmaan se tärkein juttu, työt, opiskelut ja sellainen arki. Perhe, ystävät, harrastukset ja sen sellainen. Tosin itsekin olen varmasti monessa mielessä tunnevammainen ja olenkin usein ihmetellyt että miten "mikään ei tunnu oikein miltään". Siis tavalliset jutut. Ainoa mikä on tuntunut tavoittelemisen arvoiselta on nousuhumala. Tavallinen selvinpäin oleminen on tuntunut vaan levottomalta jonkun paremman ajan odotukselta. Ehkä sulla on jotain samaa ongelmaa psyyken puolella ja siksi ei ole usein kovin kivaa?

Itse aika helposti addiktoituvana ihmisenä olen huomannut sen, että mikä tahansa intohimo tuo elämään ainakin jotain hyvää sisältöä. Eli kun jostain harrastuksesta tms oikein innostuu, siitä ainakin saa osittaista mielenrauhaa, on se sitten liikuntaa tai vaikka palapelien kokoamista.

Ite olen nyt sen tien alussa, että koitan selvittää itselleni olisko jossain tarjolla sitä kivaa ilman isompaa jatkuvaa pämppäystä. Alkuun se vaatinee muutaman kuukauden pysyttelyn erossa päihteistä ja ainakin mun kohdalla tukena lääkitystä. Aika sitten näyttää, mitä sateenkaaren päästä löytyy. Jos ei laatikollista mielenrauhaa ja onnea, niin kenties ainakin hieman tasapainoa ja levollisuutta.

Sähän olet jo alkoholisti, kun tunne elämäs ei pelaa ilman viinaa, alkoholismi on tunne-elämä sairaus josta ruumis kärsii. tule ajoissa aa- palaveriin niin pelastut siltä miltä minä en pelastunut, mulla se jatkui niin kauan tosta pisteestä kunnes olin deekuna kadulla. tules aa-han tai vajoo puli-ukoks, se on sun valintas, rakkaudella raitis alkkis