Jokin aika sitten kirjoitin vaikeasta elämäntilanteesta ja vaikeudesta kertoa raskaudesta omille vanhemmilleni jotka eivät todennäköisesti tule hyväksymään raskauttani. Enpä ole vieläkään saanut heille kerrottua ja koko asia tuntuu nyt kaatuvan niskaan. Olen vain itkuinen ja masentunut ja luon mielessäni kauhukuvia vanhempien reaktiosta ja ajattelen miten paljon he minua kaikesta syyttävät ja olen alkanut syyllistää itseäni raskaudesta ja tuntuu että vauva onkin nyt paha juttu eikä hyvä juttu. Haluaisin niin kovasti olla onnellisesti raskaana mutta en pysty kun sitä pitää salailla ja pelätä toisten ihmisten syytöksiä.. Yöunet on menneet huonoksi, näen yön aikana toistuvasti painajaisia tai ahdistavia unia ja herään enkä saa nukuttua ja voin itkeä yölläkin. Miehelle olen yrittänyt kyllä kertoa ajatuksista ja tunteista ja hän yrittää lohduttaa ja rohkaista, mutta jotenkin se ei nyt vain auta. En tiedä mitä tehdä, neuvolaankin on aika vasta viikkojen päästä ja niin pitkälle en jaksa odottaa! :(
Onnettomasti raskaana
masentelija
91082
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mitä jos menisit vaan ilman aikaa koputteleen neuvolan ovelle ja pyytäisit päästä juttelemaan.
Varmasti ottavat vastaan.
voit aivan hyvin soittaa neuvolaan ja sanoa että kaipaisit juttuseuraa, että olet masentunut..itselläni oli rv16-18 paikkeilla kanssa itkuisuutta ja masentuneisuutta ja minulle terveydenhoitaja sanoi että soitat vaan heti jos siltä tuntuu..voit saada ylimääräisen ajan että pääset juttelemaan neuvolatätisi kanssa.
Mikset kertoisi vanhemmillesi?Kuinka vanha olet?Miksi he sinua syyttäisivät ja mistä? Veikkaan että sinulla on opiskelut kesken/ei ammattia ollenkaan..ja olet mahdollisesti aika nuori??
Hyvin minäkin selvisin vaikka minulla ei ole ammattia ja sain kuulla kunniani MIEHENI vanhemmilta..että kuinka tyhmiä olemmekaan kun minä en ole des opiskellut..monet itkut päästettiin, ja monet haukut heiltä sain.. mutta nyt asiat on jo paremmin..Saattaa olla että vanhempasi järkyttyvät mutta se menee ohi..viimeistään sillon kun saavat lapsenlapsen syliinsä.. :)
ole onnellisesti raskaana, ota itseäsi niskasta kiinni ja kerro raskaudestasi..
siis lähempänä 30 jo olen. Ja aiempi kirjoitukseni löytyy tuosta linkistä, en viitsi sitä alkaa uudelleen kirjoittamaan
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=690&posting=22000000019062434#22000000019062434
kävin lukemassa tuon aikaisemman ketjun ja kyllähän sä varmaan itsekin tiedät, ettei asiat ala sujumaan ennen kuin ne on selvitetty.
Mä rohkaisisin sua kertomaan vanhemmillesi. Eihän sitä voi tietää, mikä heidän reaktionsa on. Jos se on positiivinen, niin sehän on hienoa. Jos negatiivinen, niin tiedät ainakin missä mennään. Voit jättää sen asian vatvomisen ja alkaa keskittyä vauvaan ja odotukseen puhtaalta pöydältä.
Jos he eivät halua osallistua teidän onneen, niin sulla on sitten ainakin tosiasiat tiedossa ja voit toivoa, että tilanne muuttuu lapsen synnyttyä.
Tärkeintähän kannaltasi on kuitenkin, että sinulla on hyvä mies (vaikkei se olisikaan se äitin lemppari vävy), jonka kanssa tahdot tämän lapsen saada.
Hyvää jatkoa ja koita saada asiat selväksi!
Hei!
Ymmärrän sinun tilanteesi. Itselläni kutakuinkin sama juttu, mutta anopin puolelta joka ei hyväksy minua poikansa kumppaniksi....Olen paininut saman asian kanssa, miten kerron, milloin kerron jne. Olen itse SYYLLISTÄNYT itseni jo valmiiksi aivan kuten sinäkin ja sen pitää LOPPUA! Ihan tosi, sano itsellesi STOP nyt loppu, olen raskaana ja se on IHANAA, se on ihme ja LAHJA. Ollaan molemmat jo kuitenkin aikuisia, meillä on ohjat omissa käsissämme ja kukaan muu ei saa määrätä elämäämme. Tarkoitan tällä sitä, että yritä herättää nyt itsesi ja ole terveellä tavalla ITSEKÄS ja ajattele että: hittoon kaikki jotka eivät hyväksy meidän rakkautta ja onnea!! Oikeasti älä syyllistä itsäsi siitä että olet onnellinen vaan niitä jotka eivät hyväksy sinun onnea..Kerro asia lyhyesti ja ytimekkäästi ILMAN selittelyjä ja anna sen jälkeen vanhempiesi jäädä miettimään tilannetta, älä jää kuuntelemaan ainakaan haukkuja jos niitä sattuu tulemaan..Ole äkäinen ;)
Tsemppiä sulle ja muista: OLET OMAN ELÄMÄSI HERRA! (minäkin yritän)
Lapsi on suuri lahja! On valhetta, että et voisi olla onnellinen lapsestasi.
Olet oikeutettu itse tekemään omat valintasi, ei pidä välittää siitä, mitä MUUT sanovat ja ajattelevat. Haluatko elää elämäsi esim. äitisi mieliksi? Ei se ole oikein...
Olet ilmeisesti oppinut pelkäämään joitain asioita. Elät vanhempiesi tunteiden kautta.
PELKO TULEE VALHEESTA!
Ota vastaan miehesi rohkaisu, se on JÄRKEVÄÄ ja OIKEIN. Olet herkkänä alkuraskaudessa ja ajattelet liikaa mitä muut sanovat.
Lapsi on sinun ja miehesi rakkauden hedelmä.
Kerro rohkeasti pian vanhemmillesi ja muille, niin ei tarvitse enää jännittää heidän ensireaktiotaan. Minua puistattaa, kun ajattelen millaisia vanhemmat ovat, jos täytyy noin pelätä lapsesta kertomista...... On jo aika, että pääset pelon kahleista ja toisten miellyttämisen kahleista.
Järkyttävää avauksessasi on juuri se, että vaikuttaa, että ihan toisten takia olet niin epävarma vauvelista. Se on ymmärrettävää kyllä. Miten toiset ovat sinua kohdelleet ei ole sinun vikasi, mutta nyt aikuisena on aika alkaa ajattelemaan analyyttisesti ja tiedostaa, että pyrit liikaa miellyttämään muita.
Ole rohkeasti oma itsesi ja luota unelmiisi!
osaksi toi itkuisuus ja murehtiminen h´johtuu varmaan hormoneista, itse muistan kun odotin esikoista niin ensimmäiset kuukaudet oli rankkoja, etenki miehelle kun olin ottamassa eroa ja itkin ja huusin ja haukuin (kaikki ihan ilman syytä) ja mietin että voinko edes pitää lasta vai onko abortti edessä vaikka lapsi olikin toivottu. Jännitti myös vanhemmille kertominen kun oli vähän hankala elämäntilanne, olin juuri palannut ulkomailta ja ukko asui vielä kotimaassaan, rahat oli loppu ja asuin vanhempien luona kunnes löysin oman asunnon. Vanhemmat on vielä vähän sellasia tiukkiksia että ois halunnu mun hoitavan asiat kuntoon ennen perheenperustamista mutta yllättävän hyvin otti asian ja nyt 2-vuotias poikamme on mummon ja vaarin kallein aarre :-) Älä siis menetä toivoasi ja vanhempasi voi vielä yllättää sinut positiivisesti. Olen ihan varma että asiat järjestyy ja pystyt vielä iloitsemaan raskaudesta. hassua mutta toisestakin raskaudesta kertominen oli vanhemmille vaikeaa, olen kuitenkin nyt jo 25-vuotias ja edelleen naimisissa mutta nyt on taas niin että rahatilanne edelleen huono ja opiskelen vasta toista vuotta ja ajattelin että vanhemmat pettyy kauheasti kun en hoitanut opintoja loppuun ennen toisen lapsen saamista mutta taas yllätyin iloisesti kun viimein sain kakistettua heille uutisen ja otti asian tosi hyvin.
Tulipas pitkä stoori...halusin vaan antaa esimerkin miten alussa voi tutnua vaikealta, jopa ylitsepääsemättömältä mutta asioilla on tapana järjestyä, tsemppiä vaan ja yritähän nauttia raskaudesta, olet kuitenkin onnekas kun saat olla raskaana :-)
meillä semmoinen tilanne että mieheni äiti ei minua hyväksy. minulla lapsi aikaisemmasta liitosta hänen vihaaman perheen jäsenen kanssa.seurusteltu ollaan jo 5v,mutta ei vieläkään minua hyväksy!nyt meille vauva tulossa ja mies pelkäsi kertoa siitä äidilleen. lopulta sanoi äidilleen ja anoppihan ei sanonut yhtään mitää. 7kk menossa eikä tulevasta lapsesta vieläkään mitään puhunut, mutta osteli kyllä pari vauvan vaatetta. ekaa lasta odottaessani olin nuori ja oma isni taas ei hyväksyny raskautta. koko raskauden ajan emme olleet missään väleissä. mutta synnytksen jälkee itse soitti ja pyysi päästä tapaamaan lapsen lastaan. ei helppoa minullakaan ole ollut ja tukea en ole saanut paljon, mutta hyvin kaikesta on selvitty!ja onnellisia ollaan!keskity omaan eläämääsi ja äläkä välitä liikaa muiden mielipiteistä!
Kiitos rohkaisevista kommenteista. Eilispäivä ja viime yö meni jo vähän paremmin mutta nyt tänä aamuna taas tuntuu synkältä ja koko automatkan töihin itkin vain.. Ehkä tosiaan nyt vain tarvitsen äitiä, niin hullulta kuin se kuulostaakin kolmekymppisen suusta. Äiti on aina ollut mulle se viisas, rauhoittava neuvonantaja joten ehkä se löytää tästä kaikesta jotain positiivista kun minä en enää löydä.. Sillä pakko tästä on ylös päästä, enää ei voi kääntyä takaisin enkä edes halua kääntyä!