kun muutettiin yhteen jokin aika sitten. Miehellä lapsi edellisestä suhteesta, minä lapseton. Hyvin tulen hänen lapsensa kanssa toimeen, mutta miehen kanssa tuntuu todella tökkivän. Alku ollut kovin takkuista, kinaa ja valtataistelua kokoajan. Teen kaikki asiat väärin, ruuassa aina jotain vikaa mieheltä satelee neuvoja millaista ruuan pitäisi olla, kun kysyn mitä tehdään ei osaa sanoa vaan saan itse päättää.
Kotityöt tuntuu kaatuvan minulle, mies saa oltua kokoillan sohvalla, puheyhteyttä ei oikeastaan ole edes päivä tapahtumista ei juuri puhuta ja viimeiseksi vaikeista asioista.
Kun lapsi on meillä, olen lähes tulkoon ilmaa miehelle. Toisaalta nautin omissa oloissaan olemisesta ja teen kaikkia omia juttuja. Huomaan että lapsi nauttii kun tehdään jotakin yhdessä koko perhe ( esim. ulkoillaan, leivotaan jne. )
Joku joka on samassa tilanteessa nyt tai ollut, haluaisin saada neuvoja miten vaikean alun jälkeen elämänne on seesteytynyt, olettekko löytäneet oman paikkanne perheestä ja miten olette saaneet ylläpidettyä rakkautta sekä yhteenkuuluvuutta mieheen???
Vai onko parasta vaan luovutta tässä kohtaan?
Kotityöt tuntuu kaatuvan minulle, mies saa oltua kokoillan sohvalla, puheyhteyttä ei oikeastaan ole edes päivä tapahtumista ei juuri puhuta ja viimeiseksi vaikeista asioista.
Kun lapsi on meillä, olen lähes tulkoon ilmaa miehelle. Toisaalta nautin omissa oloissaan olemisesta ja teen kaikkia omia juttuja. Huomaan että lapsi nauttii kun tehdään jotakin yhdessä koko perhe ( esim. ulkoillaan, leivotaan jne. )
Joku joka on samassa tilanteessa nyt tai ollut, haluaisin saada neuvoja miten vaikean alun jälkeen elämänne on seesteytynyt, olettekko löytäneet oman paikkanne perheestä ja miten olette saaneet ylläpidettyä rakkautta sekä yhteenkuuluvuutta mieheen???
Vai onko parasta vaan luovutta tässä kohtaan?
Vastaukset 3
Vanhimmat
on vaan toisinpäin eli minun lapset ja mies oli vailla lapsia. Alku oli ensikriisien ja paikanhaun jälkeen unelmaa, mutta sitten alkoi mennä siihen että oli vaan minä ja lapset, minä ja mies. Ei saatu perhekuviota toimimaan. Ei vaikka tuli vauvakin. Sitten oli minä ja neljä lasta, minä ja mies ja mies ja yksi lapsi. On kyllä omalle lapselle löytänyt aikaa mutta ei muille lapsille.Parisuhteelle on aikaa ehkä kerran viikossa kun lähinnä mies puhuu omista asioista ja minä kuuntelen. Lapseni ovat kuin ilmaa useimmiten, elleivät käyttäydy miehen mielestä typerästi, jolloin suuttu lapsille. Nyt olen sitten minä niissä tilanteissa ryhtynyt suuttumaan hänelle, koska en pidä siitä että ainut tapa millä mies huomio lapsiani on vihaisena puhuminen ja komentaminen. Lapset pahoittavat mielensä. Sitten suutun ja mies suuttuu ja taas menee monta pivää ihan pilalle. Olen aika pitkäpinnainen mutta nyt alkaa olla pinna loppu ja mietin mitä teen. Ja olen niin monesti ilmaissut tyytymättömyyttäni tilanteeseen, mutta saattaa pari päivää mennä hyvin ja sitten taas ollaan vaan ilmaa.
suhteeseen. Kun jo elettyä elämää takana, on tietyt jutut meihin juurtuneet.
Uuden suhteen alussa haetaan "yhteistä latua", jota taivaltaa.
Järkevintä varmaan puhua asioista, toivottavasti onnistuu. Ja kertoa miltä minusta tuntuu. Eikä se ole aina ihan helppoa.
Takapakkeja varmaan tulee ja taas eteenpäin.
Itsekin "yhteistä säveltä" etsiskelen lasteni ja miesystävän välillä. Kiirettä en pidä suuntaan enkä toiseen. Silti ei voi tietää, onko koskaan täysin varmaa, että se onnistuu.
Ja jos liikaa jarruttelee, meneekö koko juttu ohi...
Sinulla tuntuu olevan positiivinen ja yrittävä suhtautuminen teidän suhteeseen ja lapseen. Se on sinun vahvuutesi, toivottavasti saat sen miehen sieltä sohvalta mukaan ja elämääsi täysillä.
Tai toi vaan pahenee....:(