Kai sitä jokainen joskus toivois, että vois muuttaa ees yhden asian itsessään. Minä ainaki. Mä en haluais olla niin epäsosiaalinen...
Mä oon parikymppinen naisihminen ja oikeestaan koko ikäni puskenu itteeni omalla käyttäytymiselläni muista ihmisistä syrjään. Välillä on elämässä tullu hyviä tilaisuuksia menestyä, mutta tää epäsosiaalisuus tulee aina esteeksi.
Mä en oikeen tiiä mistä siinä on kyse. Mä en vaan osaa olla oma itteni ihmisten seurassa ja tuntuu etten mä tiiä mitä multa odotetaan... Miten muut odottais mun käyttäytyvän.
Ja sekös ahistaa. Muutaman kerran mä oon alottanu alusta, ihan uudessa paikassa, mutta joka kerta mä epäonnistun. Omalla käytökselläni mä pilaan kaikki mahdollisuudet. Se on niin outoa ja väärin, koska mä en kuitenkaan oo mitenkään tyhmä tai muuten vajaa.
Mun elämä vois olla täyspainosta... Mulla ois mahdollisuus olla onnellinen, mutta tää mun epäsosiaalisuus tuntuis musertavan kaiken... Jos mä voisin muuttaa yhden asian itessäni, mä tekisin itestäni sosiaalisemman.
Mä oon parikymppinen naisihminen ja oikeestaan koko ikäni puskenu itteeni omalla käyttäytymiselläni muista ihmisistä syrjään. Välillä on elämässä tullu hyviä tilaisuuksia menestyä, mutta tää epäsosiaalisuus tulee aina esteeksi.
Mä en oikeen tiiä mistä siinä on kyse. Mä en vaan osaa olla oma itteni ihmisten seurassa ja tuntuu etten mä tiiä mitä multa odotetaan... Miten muut odottais mun käyttäytyvän.
Ja sekös ahistaa. Muutaman kerran mä oon alottanu alusta, ihan uudessa paikassa, mutta joka kerta mä epäonnistun. Omalla käytökselläni mä pilaan kaikki mahdollisuudet. Se on niin outoa ja väärin, koska mä en kuitenkaan oo mitenkään tyhmä tai muuten vajaa.
Mun elämä vois olla täyspainosta... Mulla ois mahdollisuus olla onnellinen, mutta tää mun epäsosiaalisuus tuntuis musertavan kaiken... Jos mä voisin muuttaa yhden asian itessäni, mä tekisin itestäni sosiaalisemman.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miksi kaikki pitää ujoja epäsosiaalisina, minusta epäsosiaalisuus tarkoittaa juoppoja ja luusereita, vankilakundeja yms. henkilöitä. Ujous on vaan luonnekysymys.
Ihmiset tykkää kun niiden kanssa vaan jutellaan, aiheesta kun aiheesta. Kivampaa se on itelleenkin.
Ihan sama ongelma, paitsi että minuun ehkä kohdistetaan enemmän paineita, koska olen mies. Pitäisi olla ympäristön silmissä vahva kuin panssari ja ehdottomasti samanlainen kuin muutkin samanikäiset kundit. Voi että kun vituttaa, miten ahdasmielisiä ihmiset ovat!
Suurin ongelmani ovat olemattomat sosiaaliset taitoni. Menen heti lukkoon joutuessani vuorovaikutukseen vieraiden ihmisten kanssa! Näin tapahtuu oli kyse sitten paritöistä luennoilla tai junalipun ostamisesta. Mitä enemmän joudun itse puhumaan tai mitä enemmän keskipisteeksi joudun, sitä vaikeampaa!
Inhottavinta siinä tietysti on, että se todellakin näkyy ja sen huomaa. Niinpä karkotan aina mahdolliset uudet tuttavuudet luotani. Käy sääliksi niitä mukavantuntuisia nättejä tyttöjä, jotka aina joskus ovat yrittäneet lähestyä minua. En vain kuitenkaan yksinkertaisesti tiedä, mitä toisen kanssa pitäisi puhua tai mitä pitäisi sanoa. Small talkin-kaltainen juttelu kammoksuttaa minua ja silloinkin pelkään että sanon jotain tyhmää. Sitten saatan hävetä mielessäni päiväkaupalla sitä, mitä olen mennyt suustani päästämään. En tiedä, mitä muut haluavat minun sanovan ja se saa aikaan myös fyysisiä oireita: ylenpalttista hikoilua, tärinää, heikotusta, äänen vapinaa yms.
Ajattelen koko ajan mitä muut mahtavat ajatella minusta. Jos puhuisin spontaanisti sitä mitä huvittaa, niin silloin minua vasta outona pidettäisiinkin, sillä kiinnostuksenkohteenikin ovat erilaiset kuin muiden samanikäisten. Pyrin pääsemään mahdollisimman äkkiä ulos sosiaalisista tilanteista yksinäisyyteen. Tuntuu ihanalta saada vetää henkeä esim. luentojen jälkeen!
Suhtaudun tähän erilaisuuteeni kaksijakoisesti: toisaalta olen tavallaan ylpeä siitä, että kuljen omaa polkuani ja että haistatan pitkät ihmisten lapsellisille odotuksille ja normeille. Mutta sitten taas toisaalta tajuan, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin elää näin. Lisäksi olen alkanut kärsiä yksinäisyydestä aloitettuani yliopisto-opinnot toisella paikkakunnalla. Joudun lähes päivittäin luennoilla tekemisiin uusien, tuntemattomien ihmisten kanssa ja se lisää turvattomuuden tunnetta. Pienellä kotipaikkakunnallani ja käydessäni lukiota olivat kirjaimellisesti kaikki kasvot ainakin tuttuja ja minulla oli jopa yksi hyvä ystäväkin koko lukioajan.
Onneksi olen saanut vastikään Aspergerin syndrooma- diagnoosin, ja kirjallisuuden lukeminen vaivastani on helpottanut hieman. Osaan nyt antaa itselleni tavallaan anteeksi, koska osaan nimetä vaivani ja vikani. Pitäisi vain hyväksyä kokonaan itsensä omine poikkeavuuksineen, mutta ympäristön asettamien paineiden takia se on helvetillisen vaikeaa.
Tarkoituksenani on tehdä tulevaisuudessa tutkijan- tai kääntäjäntyötä, jos nyt yleensä työelämään koskaan kykenen, mutta ne olisivat ainoat harkittavat vaihtoehdot vaikeuteni huomioon ottaen. Itse opinnoistani nautin paljon, lukuunottamatta ryhmä- ja paritöitä, joita on ikävä kyllä taas lähes joka kurssilla.
Minuakin surettaa usein tuo, että elämä voisi olla muuten niin täydellistä. Olen saanut olla aina fyysisesti terve, minulla ei ole rahahuolia, minulla on mahtava perhe, vanhemmat, isovanhemmat ja sisarukset perheineen. Hyvä koti ja kaikki valmiina. Mutta en ole onnellinen kuin pieninä hetkinä. Useimmiten minua tavallaan kalvaa jokin sisältäpäin, kurkkua puristaa ilman että osaan selittää, mikä on vialla. Olen aina jonkin verran masentunut ja ajatus tulevista sosiaalisista tilanteista tuottaa jo uusia huolia pintaan. Mutta ei auta, kun tänne on syntynyt niin pakko kestää loppuun asti, tuli mitä tuli! Kai tälläkin joku tarkoitus on. Mutta tietysti, jos saisin muutettua jotain itsessäni, niin asperger ja epäsosiaalisuus lähtisi helvetin syvimpiin onkaloihin ensimmäisenä.
Tuo teksti on monilta osin kuin mun omaa. Pahinta on kun tajuaa, että se on vaan itsestä kiinni, eikä siltikään pysty muuttamaan omaa käyttäymistään.
Tuo toinen kaveri on oikeessa kun sanoi ettei ujoutta ja epäsosiaalisuutta pidä sekoittaa. Mä tuun toimeen ihmisten kanssa ja voin olla sosiaalinenkin tietyissä tilanteissa. Ongelma on vaan siinä kun ei pysty ottamaan yhteyttä kehenkään.
Kummallista mussa taitaa olla se, että mä kuitenki "luen" ja ymmärrän ihmisiä. Esimerkiks multa on monesti kysytty että luenko mä ajatuksia. Kai se on vaan sitä että mä oon niin äärimmäisen empaattinen, vaikka se ei todellakaan näy päälle päin.
Mä osaan olla sivustakatsojana ja ymmärrän sillon tilanteet ja ihmisten väliset suhteet niissä, mutta itteeni mä en saa sinne porukkaan mahtumaan.
Niitä sosiaalisia taitoja vaativissa tilanteissa mä en pysty lopettaan itteni tarkkailua. Päällimmäisenä niissä tilanteissa on aina se ajatus, että mä en usko että kukaan ymmärtäis... Toisena taas on se pelko, että jos mä nyt uskaltaudun vähä rentoutumaan niin mitä jos mä huomaamattani teen jotain tilanteeseen sopimatonta.
Mulle tulee tippa linssiin ku joku mut hyvin tunteva ihminen sanoo, ettei se oikeen ymmärrä miksei mulla pahemmin oo kavereita ku mä kuitenki oon ihan mukava. Enkä mä sitä oikeestaan ees epäile. Ku on tullu ikää, niin on oppinu näkemään myös omat hyvät puolet. Aivan varmasti monella paljo mua ilkeemmällä ihmisellä on mua enemmän kavereita.
Mä oon tullu huomaamaan, että jos mä juttelen jonku vieraan ihmisen kans (tilaanteesta riippuen tosin) niin mä välitän sille ihmiselle itestäni tosi tympeän ja tylyn kuvan. Niinku mä en arvostais sitä ihmistä ollenkaan. Ilmeisesti ihmisillä on yleensä mun seurassa tosi epämukava olo...? En kai mä muuten ois tässä tilanteessa.
Aivan juuri samanlaista kuviota menee mun mieleni. Ja vielä kun joku kertoisi miten tästä pääsisi eroon, mielellään omalla työllä itsekseen kun ei varaa olisi mitään pitkiä psykologisia hoitoja käydä.
Itselläni ehkä ainakin yksi syy siihen etten helposti ystävysty on varmaankin se että ilmeeni ja ajatukseni eivät käy yhteen. Kasvoni eivät naura ja hymyile vaikka mieleni niin tekeekin. Ihan kirjaimellisesti. Olen se sattumoisin joskus huomannut kun olen peiliin katsonut silloin kun mielestäni hymyilen. Outoa, eikö vain.. Usein tuttavat kysyvät että mitäs sinä mökötät tai miksi oot noin vihaisen näköinen, vaikka en oikeasti ole vihainen enkä suutuksissa!
Ja vaikka olen mielestäni empaattinen, sivustaseuraajana huomaan helposti toisten mielialan, onko ikävystynyt, loukkaaantunut, surullinen jne. niin en osaa puhua siten että suustani ei tulisi sellaista josta joku toinen voi ajatella toisin ja loukkaantua tai suuttua. En osaa asetella sanojani oikein. Ja en ikinä missään tapauksessa halua ketään loukata enkä tuottaa pahaa mieltä!! Mutta teen sitä huomaamattani. Vasta jälkeen päin aina huomaan itsekkin kun analysoin mitä olen puhunut ja tehnyt (sairasta sekin, vai..?)että joku saattoi käsittää sanomani ihan väärin ja huomaan että olen oikeasti voinut loukata jotain. Sitten tuntuu vaikealta mennä pyytämään anteeksi tai selittelemään kun en kuitenkaan voi olla 100 varma että toinen on loukkaantunut tms. Voihan olla että ei muuten vain halua seuraani tms. Olen itse kovasti huumorintajuinen ja huumorintajuni voi olla joillekkin 'outoa' ja myös sen kautta lauon paljon päättömyyksiä ajattelematta sillä hetkellä syvemmin asioita.
Tän vuoksi on tosi vaikea jutella ihmisten kanssa. Olen naisihminen, naimisissa ja lapsia, mutta minulla ei ole yhtään ainutta 'oikeaa' naispuolista ystävää, ja siitä olen etenkin välillä todella surullinen kuunnellessa juttuja työkavereiden ja muiden tuttujen 'naistenilloista' jne.
Olen itsekin miettinyt, että missähän sitä olisi jos olisi ollut rohkeampi ja puheliaampi ihminen. Varmaan ihan erilainen maailma kuin nyt, mutta en kadu kyllä. Tyytyväinen olen ollut ja olen nytkin. Mutta jos on todella ujo niin siihen kannattaa kyllä hankkia harjoitusta ja pyrkiä esille enemmän joka tilanteessa eikä vältellä kaikkea. Sitä kautta pääsee alkuun, mutta älä muuta itseäsi täysin :).