Miten viikonloppuisän 7-v lapseen voisi ottaa ensi tutustumisen kontaktia? Haluaisin, että lapsen asema otettaisiin huomioon tässä asiassa mutta minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä miten sen tulisi mennä..
Olen seurustellut ½vuotta tiiviisti 40-v miehen kanssa jolla ko.lapsi. Mies asustaa minun luona muut ajat mutta viikonloppuisin kun hakee pojan luokseen niin on omalla asunnollaan. Yhteistä asuntoa mies haluaisi hankkia kanssani ja on jo ollut suunnitelmissa aluksi vuokrata sellainen lähiaikoina. Minua kuitenkin huolestuttaa ajatus että lapsi tulisi vasta siinä kohtaa elämääni. Kerran olen lapsen torilla tavannut mutta ei sen enempää. Minua pelottaa se mitä lapsen päässä liikkuu koska hän tietää että isillä on uusi kumppani. Suurin huoleni on siis se että lapsi tulee huomioida ja miten se käytännössä tapahtuu. Mieheni on minulle sanonut, että sitten kun olen valmis/haluan tavata pojan niin ok, olen kertonut olevani valmis vaikka jännittää mutta mies ei avusta minua siinä asiassa..eli ei ehdota mitään yhteistä.. olenkin jo alannut miettimään että onko hän edes halukas ko.asiaan, tosin ihmettelen sitäkin että miksi sitten haluaa muuttaa kanssani yhteen asumaan.. olen jokatapauksessa hivenen "pihalla" varsinkin kun omat lapseni ovat jo aikuisia enkä ole koskaan seurustellut miehen kanssa jolla omia pieniä lapsia. Pidän eritäin paljon lapsista ja haluan kunnioittaa lapsen näkökulmaa. Voisiko joki, varsinkin vastaavassa tilanteessa oleva mies kertoa miten toi asia kulkee?
Olen seurustellut ½vuotta tiiviisti 40-v miehen kanssa jolla ko.lapsi. Mies asustaa minun luona muut ajat mutta viikonloppuisin kun hakee pojan luokseen niin on omalla asunnollaan. Yhteistä asuntoa mies haluaisi hankkia kanssani ja on jo ollut suunnitelmissa aluksi vuokrata sellainen lähiaikoina. Minua kuitenkin huolestuttaa ajatus että lapsi tulisi vasta siinä kohtaa elämääni. Kerran olen lapsen torilla tavannut mutta ei sen enempää. Minua pelottaa se mitä lapsen päässä liikkuu koska hän tietää että isillä on uusi kumppani. Suurin huoleni on siis se että lapsi tulee huomioida ja miten se käytännössä tapahtuu. Mieheni on minulle sanonut, että sitten kun olen valmis/haluan tavata pojan niin ok, olen kertonut olevani valmis vaikka jännittää mutta mies ei avusta minua siinä asiassa..eli ei ehdota mitään yhteistä.. olenkin jo alannut miettimään että onko hän edes halukas ko.asiaan, tosin ihmettelen sitäkin että miksi sitten haluaa muuttaa kanssani yhteen asumaan.. olen jokatapauksessa hivenen "pihalla" varsinkin kun omat lapseni ovat jo aikuisia enkä ole koskaan seurustellut miehen kanssa jolla omia pieniä lapsia. Pidän eritäin paljon lapsista ja haluan kunnioittaa lapsen näkökulmaa. Voisiko joki, varsinkin vastaavassa tilanteessa oleva mies kertoa miten toi asia kulkee?
Vastaukset 8
Vanhimmat
lapsen kanssa eikä vasta kun yhteinen koti jo hankittu. Meillä oli sama tilanne, muuten oltiin yhdessä, mutta kun lapsi isällä viettivät yhteistä aikaa miehen asunnolla. Silloinkin kyläiltiin puolin ja toisin, sitten lisättiin yhdessä oloamme niin että tulivat molemmat yökylään ja nyt asumme yhdessä. Näin lapsi oppii sopeutumaan mielestäni hyvin. Meillä ainakin sujunut hyvin ei mustasukkaisuutta eikä muutakaan.
Minäkin kummaksuin miehen yhteenmuutto puheita kun olivat aina lapsen kanssa yhdessä ja minä sain olla/tehdä mitä lystäsin. Asiasta puhuttiin monesti ja pikkuhiljaa aloimme olemaan enemmän yhdessä.
Vaikea sanoa, mitä noiden miesten päässä aina liikkuu. :) Mulla on sama tilanne, eli eri asunnoissa vielä koska en ole saanut vielä tutustua lapseen (lapsi on kyllä hiukan vanhempi, mikä mielestäni tekee asian vielä hiukan vaikeammaksi). Muuten olisi paineita muuttaa saman katon alle, mutta eihän sitä voi tehdä ennen kuin lapsi on saanut tuntumaa minuun. Isällä on kuitenkin vaikeuksia meidän tutustuttamisen kanssa, en tiedä miksi. Ei ehkä ole kovin hyvä näissä ihmissuhdeasioissa, vaikka muuten onkin täydellinen mies! Eiköhän se tästä.
ovat todenneet, kannattaa lapseen tutustua jo ennen kuin muutatte saman katon alle.
Itse tein sen virheen, että seurusteluaikoina, lapsen ollessa isällään, siis nykyisellä miehelläni, pysyin aina poissa, omassa asunnossa, enkä ottanut kontaktia lapseen.
Yhteen muutettuammekin vielä olin useimmiten "lapsiviikonloppuina" töissä, ja ajattelin, että niin on parempi, isä ja lapsi saavat olla keskenään, eikä tule mitään riitoja... ( lapsi oli ja on edelleenkin todella mustasukkainen isästään )
Sitten naimisiin mentyämme kävikin yllättäen niin, että lapsen äiti menehtyi ja lapsi muutti meille pysyvästi. Oli melkoinen urakka kaikilla sopeutua yhtäkkiä uuteen perhekuvioon! Myönnän, että kamalaa on ollut ja monta kertaa olen ollut lähdössä, mutta jokin vaan estää. Toki minäkin tiesin naimisiin mennessä, että lapsi tulee olemaan kuvioissa mukana aina ja ikuisesti, mutta en tullut ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että minun kotini muuttuu hänenkin kodikseen! ( itse asiassa tunnen itseni nykyään vieraaksi omassa kodissani, koska täällä asuu pieni ihminen, joka edelleenkin, parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen, on minulle aivan vieras...)
Lisäksi lapsi tietenkin jonkin verran estää meidän kahdenkeskistä aikaamme, jota viikonloppuisä-aikoina oli kuitenkin melko paljon... ja kyllähän se suhteeseen vaikuttaa, jos ei koskaan olla kahdestaan vaan aina mukana on lapsi, joka kaiken lisäksi on muistutus mieheni menneisyydestä... ( ja jonka kanssa en ole jostain syystä oppinut oikein tulemaan toimeen, eikä meillä lapsen kanssa ole kovinkaan lämpimät välit, lähinnä väkinäiset )
Lapsella on väkinäiset välit sinuun hänen omassa kodissaan, sillä eihän hänellä ole muita koteja kuin teidän yhteinen kotinne, ja sinulla on väkinäiset välit lapseen omassa kodissasi. Entäs sitten? Jonakin päivänä lapsi muuttaa luotanne pois, eikä siihenkään ole enää pitkä aika, parikymmentä vuotta korkeintaan.
Avioerot rikkovat ja särkevät aina jotakin ja jäljelle jää sovittamattomia ristiriitoja. Ne on hyväksyttävä, jos aikoo elää aiemmin eronneen ihmisen kanssa yhdessä. Muista, että avioero on aina jonkinasteinen rikos ja uusi kumppani sortuu usein vähättelemällä mennyttä peittelemään tuota rikosta.
Itsekin olen elänyt vuosikausia omantunnontuskissani, kun jätin ensimmäisen vaimoni ihan omaa kypsymättömyyttäni. No ensimmäiselläni on hänelläkin jo uusi puoliso ja mennyt on mennyttä. Tämä nykyinen liittoni on parasta, mitä voin näissä olosuhteissa saada. Yritän tehdä kaikkeni nykyisen liittoni eteen, mutta välillä nykyisen vaimoni ylpeys suhteessa entiseeni kirveltää sisintäni ja nakertaa kykyäni kunnioittaa vaimoani.
Mä en ymmärrä teitä kumpaakaan. Toinen "vihaa" toisen lasta? miten kuvittelet voivasi olla "äiti" lapselle? Toinen kokee syyllisyyttä erostaan? Saan vaikutelman että ajattelette asioita vain omasta näkökulmasta ja unohdatte kokonaan muut ihmiset ympärillänne. Ette ole kumpikaan onnellisia vaan tyydytte vaan siihen mitä olette saaneet. Jotenkin tuntuu uskomattomalta, olettehan aikuisia.. tällä tavoinko haluatte elää elämänne? Kaikki kärsii.. ehkä vielä yksi "rikos" olisi paikallaan jonka jälkeen terapiaan käsittelemään menneisyyden asiat kohdalleen niin ei tulisi eteen kumppanin valinnassaan enää mokia ja voisitte elää hyvän elämän yhdessä ja iloisen tyytyväisinä. Se on mahdollista!!ja JOKAISEN LAPSEN OIKEUS!!
Eihän kukaan voi mitenkään olla äiti vieraalle lapselle?
Minä ainakaan en edes haluaisi leikkiä äitiä mieheni lapsille.
Eikä tässä kukaan mitään ole kirjoittanut vihaamisesta, mielestäni kyse oli vaan väkinäisistä väleistä, kun kaksi toisilleen vierasta ihmistä ( tässä tapauksessa aikuinen ja lapsi, joille molemmille tilanne on vaikea )
on yhtäkkiä heitetty samaan osoitteeseen asumaan olosuhteiden pakosta.
Pitäisikö sinun mielestäsi heti luovuttaa ja erota, kun tulee vaikeuksia? Mielestäni on normaalia, että erosta koetaan syyllisyyttä, varmasti on useimmilla eronneilla tunne siitä, että on epäonnistunut tai luovuttanut liian helposti. Vaikka näin ei olisikaan.
Ja edellinen kirjoittaja oli oikeassa siinä, että parisuhteen pitäisi olla se, joka säilyy, lapsethan muuttavat joskus omilleen, mutta puoliso hyvässä lykyssä jää siihen vierelle!
Enkä tarkoita tällä nyt sitä ,että lapset pitäisi jättää heitteille ja keskittyä vain puolisoon...
Ei terapia muuta mustaa valkoiseksi eikä valkoista mustaksi. Tosiasiat pysyvät tosiasioina. Jos olet kerran tehnyt väärin, ei aikakaan muuta vääryyttä toiseksi. Tehty mikä tehty. Tosiasiat on tunnustettava ja niiden kanssa on elettävä, vaikka vähän kipeää tekisi ja itsetuntoa koettelisi. Rehellisyys maan perii.
Ei myöhempikään parisuhde voi perustua epärehellisyydelle ja suloisille hunajaisille valheille. Kukaan ei ole puolisolleen se ainoa mahdollinen vaihtoehto. Edellinen puoliso on voinut olla hyvä, mutta silloin itse on ollut tyhmä - se ainoa ongelma suhteessa, ja vaikka edellinen on ollutkin hyvä, ei se tarkoita, etteikö toinenkin voisi olla hyvä ... ja samalla itsekin on jo vähän vanhempi ja viisaampi.
Ylpeys on ikävä piirre ihmisessä. Pysykäämme totuudessa, olemmehan aikuisia.
teille jotka annoitte hyvät neuvot pikkuhiljaa tutustumiselle.. SE TOIMII ja olen/ OLEMME NIIN ONNELLISEN ILOISIA =)