Mä itken melkeen joka ilta. En tajuu, miten näin pahan olon kaa jaksaa elää...Mä en haluu kuolla, mutta pari iltaa sit tuntu niin pahalta, et hetken luulin jo et kuolen siihen itkemiseen. Hyvä ku happea sai...Mä käyn epävarmemmaks. Ja mun on pakko laihtuu. Mä en kelpaa tälläsenä kenellekään. Onko muilla samoja ajatuksia? Ois kiva vaihtaa niitä.
Surullinen...
nuna
331605
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Kun olet liian laiha, muut ihmiset pelkäävät jutella sun kanssa ku oot nii laiha, ja ne on todennäköisesti sua painavempia. Yritä hyvä ihminen lihoa sen verran et painoindeksisi on väh 20. mä olen itse ihan normaalipainoinen 57 kg, ja 170 senttii. Se joka mua haukkuu läskiksi niin ei oo normaali ite.
Mä oon liian läski...varmaan samanpainonen ku sä ja vieläpä 10 senttii lyhyempi! Todella läski. Sairastin anaa noin puoltoista vuotta sit, sitten BED:n eikä sen jälkeen mikään oo ollu kunnossa. Mä huomaan et taas syöminen alkaa tuntua synniltä, ihan ku en sais. Enkä saakaan. Ei näin läskin tarvii syödä, mähän vaan lihon muuten. Hiton BED, se lihotti mun pois saamat yli 10kg takasin... :( Masentaa.
"Mä en kelpaa tälläsenä kenellekään."
Sinun pitää kelvata ensin itsellesi. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, sinun pitää ensin hyväksyä itsesi ja päästää irti tuosta jonninjoutavasta itseinhostasi. Toivottavasti oivallat sen niin pian kuin mahdollista, sillä tuollainen surussa rypeminen on pelkkää ajan hukkaa. Et kykene koskaan nauttimaan täysin toisen läheisyydestä, jos et ensin osaa tehdä rauhaa itsesi kanssa.
Sitä on, mitä on. Miksi sinun pitäisi siis olla jotain muuta? Mikä sinussa on muka sen enempää "vialla" kuin muissakaan ihmisissä? Miten sinä edes kuvittelet, että joillakin olisi elämä jokseenkin parempaa kuin sinun elämäsi?
Höpö, höpö. Jokainen polskutelkoon elämässä eteenpäin niillä eväillä, mitä on annettu, kun muutakaan ei ole. Etsi siis itsestäsi ne parhaat puolet. Kirjoita paperille viisi parasta puoltasi ja viisi huonointa. Sitten katsele listojasi; hyvillä puolillasi voit jalostaa huonoja puoliasi pois.
Sanon vielä kerran, että sinun pitäisi olla itsesi paras ystävä. Kukaan ei tässä maailmassa sinun puoliasi pidä kuin sinä itse. Sinussa ei ole mitään vikaa.
Kuule, minulla on mahamakkaroita, minä en täytä niitä Photosopattujen kuvien ideaaleja, joita lehdet tyrkyttävät. Mutta entä sitten? Minä kannan mahamakkarani kaikessa rauhassa, nauran ja iloitsen, eikä kukaan minun mahamakkaraani huomaa kuin minä itse.
Nyt kyyneleet pois ja naurua kehiin. Älä ota itseäsi ja elämääsi liian vakavasti. Tosissaan kannattaa ottaa, mutta ei liian vakavasti. Tärkeintä on se, että tämän elämän aikana nauraa enemmän kuin itkee.
Jos sinä tuosta olotilastasi nouset, niin takaan, että olet vahvempi kuin koskaan. Yritystä siis kehiin; jos et heti onnistu, niin yritä uudestaan. Itsesäälissä on turvallista joskus rypeä, mutta pidemmänpäälle se ei kannata.
Ei se noin yks kaks onnistu. :( Mun menneisyydestä et tiiä mitään...Se on ollu tosi vaikee: haukkumista, vastoinkäymisiä, syömishäiriöitä, masennusta, viiltelyä...Ei. Mä en saa itteeni muuttumaan. Se ois jo onnistunu, jos niin ois tarkotus käydä. Mikään ei tapahdu omalla painollaan, on tehtävä itekin asian eteen, tiiän. Mutta silti, emmä jaksa yrittää, tiiän et se ei tuu onnistuu.
Okei, ehkä olen tyhmä kun kuvittelen että hoikilla on parempi elämä, anteeksi vain että olen ilmeisesti päästäni vialla. Mutta sille en vain voi mitään. Kerran sekaisin, aina sekaisin. Ja mussa on vikaa, ei mulle muuta ookaan toitotettu elämäni aikana, ku että aina on jtn vialla. Miten sellasen käsityksen nyt sit muka yhtäkkiä muuttaa? Puhut siitä ku se ois yhtä helppoo kuin pyörällä ajaminen! Gush, ei ole. Mussa ei ole hyviä puolia, tai ainakaa kukaan ei oo kertonu niistä mulle. Paperi tulis täyteen vaan niitä miinus-asioita. Usko. Itselläsi tuskin on ollut yhtä paskamainen elämä kuin mulla, joten onnea vaan että oplet ylpeä itsestäsi sellasena kuin olet. Mä en ole, enkä tule olemaan. Viestisi ei edes ollut kovin kannustava... :/
Kuule, jos jokin asia on vaikea, se ei tarkoita, että se olisi mahdoton.
En ole sanonutkaan, että muutos onnistuisi yks kaks. Se on kovaa työtä. Pitää yrittä, yrittää ja vielä kerran yrittää. Se, että kuitenkin ITSE tiedostat, ettei asiat ole erityisen hyvin, on jo alku.
Minulla on ollut itseinhoa myös ja se on pitkä sekä kurja tie. Mutta jokaisella on hyvät puolet. Jos kirjoitat ne lapulle ylös, niitä ei kukaan näe. Tee se itsesi takia. Varmasti löytyy hyviä puolia, joka ikisessä niitä on. Olet nyt liian ankara itsellesi.
Minä tiedän ainakin jo yhden hyvän puolen sinusta: olet vahva. Sillä miten muuten olisit voinut kestää syömishäiritöitä, viiltelyitä yms.
Äläkä liian hätiköiden tee minusta arvioita.
Viiltely, syömishäiriöt ja paskaa sadellut menneisyys ei ole tuntematonta minullekaan. Mutta mennyt on mennyttä, sitä et enää muuksi muuta, kun aikakonetta ei ole olemassa. Voit muuttaa vaan sen, miten lähdet elämääsi nyt elämään.
Miksi jonkun toisen pitäisi sanoa, mikä sinussa on hyvää? Minäkin olen kuullut elämäni aikana listan asioita, mitä en ole ja mitä minun tulisi olla. Nyt näytän keskisormea noille puheille.
vahvempi, ei siinä muuta. Mä en jaksa enää mitään, hyvä ku jaksan töihin mennä...
En ole vahvempi kuin sinä, vain kyllästyneempi omaan (huom. omaan) ruikuttamiseen.
Ihmisen mieli on vahva väline. Voit psyykata itsesi täyteen kurjuuteen tai sitten nähdä asioita vaikka hieman väkisin valoisammasta näkökulmasta.
Mutta kaikelle on aikansa ja jokaisella tietyt jutut tapahtuvat oman tahdin mukaan. Sinussa taitaa olla yhä sen verran vihaa ja surua, jotka pitää käydä läpi. Mutta kun olet ne läpi käynyt, olet vielä vahvempi kuin nyt.
Sanon saman sinulle kuin olen sanonut muillekin; joskus se, että saa auttaa muita, on suurin apu myös itselleen. Tämä maa on varmasti täynnä teinejä, ja valitettavasti nuorempiakin, joille sinun kokemuksesi ja vahvuutesi voisivat olla avuksi. Käännä kipu, suru, viha ja pelko jollain tapaa vahvuudeksesi. Olet selvinnyt jo asioista, mistä monella on tuskin aavistustakaan. Mietipä sitä.
Juu, ei ole todellakaan helppoa muuttaa elämäänsä... Itse olin monta vuotta todella masentunut ja vakaa teoriani elämästä oli, että joillain ihmisillä elämä menee hyvin, toisille ei jostain sadistisesta syystä anneta kuin vastoinkäymisiä. Uskoin kuuluvani tähän jälkimmäiseen joukkoon, joten harkitsin itsemurhaa joka ikinen päivä. En koskaan yrittänyt opiskelun, harrastusten tai muunkaan kehittävän suhteen mitään, koska "en olisi kuitenkaan onnistunut". Olin ruma, ällöttävä epäonnistuja, omasta mielestäni siis.
Nykyään, 22-vuotiaana noin 7 vuoden itseinhon jälkeen asun uudella paikkakunnalla, aloitin juuri opiskelut ja voin jopa kuvitella, että uskaltaisin harrastaa joskus jotain. Jos epäonnistun, en päädy samantien siihen, että taidan tässä tappaa itseni. Huonoa kausia tulee välillä, mutta kokemuksesta oppineena pakotan itseni ylös sängystä, pakotan itseni etsimään kaikesta edes yhden hyvän asian. Ainoa ahdistava asia on syömishäiriöni, todella kieroutunut suhde ruokaan & halu olla laihempi kuin muut.
Jos jaksoit Nuna lukea tähän asti, niin suosittelen sitä, että oikeasti vaan lähdet liikkeelle. Pakotat itses tekemään jotain uutta, mietit mitkä on sellaisia asioita mistä sä innostut helposti. Ja teet niitä. Tiedän sen niin hyvin, että jos keskittyy vaan ajattelemaan koko ajan, että "mussa on pelkästään huonoja puolia", niin junnaa paikallaan eikä koskaan pystykään innostumaan asioista. Jos itse rupean nyt ajattelemaan itseäni, niin kyllä mäkin keksin itsestäni vaikka miljoona huonoa piirrettä. Tuskin yhtään hyvää. Siksi en ajattele kumpiakaan, hyviä tai huonoja puoliani. Kunhan vain olen, elämä muuttuu paljon helpommaksi.
Kuten sanoit, se ei ihan yks kaks onnistu... Mulla meni vuosia. Koko perheeni on todella pessimistinen ja ehkä itsetuhoinenkin, ja olen lapsesta asti kotona oppinut ajattelutavan "elämä on paskaa ja minä olen paska". Nyt kun en enää ole niin paljoa perheeni vaikutuspiirissa (vaikka perhettäni rakastankin!!!), niin huomaan että on olemassa vähän toisenlaisiakin ajattelutapoja. Kannustavia ihmisiä. Ja haluan itse olla sellainen myöskin. Toivottavasti voin joskus viel kasvattaa omat lapsetkin sellaisessa ilmapiirissä, missä ei koko ajan korosteta elämän kurjuutta... Nykyään niin moni on lapsesta asti ihan rikki että hirvittää.
on niin monia. Voin jatkaa tätä samaa, kääntää kaiken vielä huonompaan suuntaan tai yrittää vahvistua ja jaksaa. Sitäkö yrität sanoa? Viimeinen vaihoehto ei ainakaan luonnistu. En osaa sanoa miten asiat ovat 10 vuoden päästä enkä halua toivoakaan mitään ah niin ihanan valoisaa tulevaisuutta. Mä en tiedä mitä tehdä, siks mulla onki nii paha olo...
--"Tiedän sen niin hyvin, että jos keskittyy vaan ajattelemaan koko ajan, että "mussa on pelkästään huonoja puolia", niin junnaa paikallaan eikä koskaan pystykään innostumaan asioista."
Tuo, jos mikä, on lause, joka kuvaa itsesääliä. Ja voi että, kun kuulostaa minustakin niin tutulta.
Sinä teit valinnan nousta ja liikkua elämässäsi eteenpäin. Se oli viisas teko, jonka varmaan itsekin myönnät.
Elämä on paskamaista; se on paskamaista jokaisella, tilanteiden ja olosuhteiden ollessa vain jokaisella omansa. Minusta on turhaa ajattelua sellainen, että pitäisi jotenkin "kilpailla omalla kurjuudellaan", kun sitä kurjuutta on takuuvarmasti jokaisella mukanaan.
Itsesäälistä, vihasta ja surusta nouseminen on pitkä tie. Se on raskas ja kaikin puolin epämiellyttävä tie, mutta se on kuljettava JOS haluaa muutosta itselleen ja elämälleen. JOS EI halua, niin on valinta jäädä murjottamaan aloilleen ja julistamaan sitä kuinka kurjaa elämä on.
Hyvä, että sinulla on asiat kääntyneet parempaan suuntaan! :) Itsekin kahlistin itseäni liian kauan niiden olettamusten mukaan, joita MUUT minulle asettivat. Nyt, kun on saanut etäisyyttä tiettyihin asioihin ja ihmisiin, on kuin olisin herännyt unesta.
Niin ja siitä vielä, sivuuttaen myös sitä mitä Sabida sanoi huonojen kokemuksien & vihan & surun kääntämistä johonkin hyvään... Itse uskon nyt, että vastoinkäymiset annetaan jostain syystä.
Omat vanhempani ovat riidelleet niin kauan, kuin muistan. He ovat edelleen yhdessä (näillä näkymin eivät tosin varmaan kauaa enää), mutta ovat satuttaneet ja satuttavat vieläkin toisiaan niin paljon, että sitä ei pysty käsittämään. Ne riidat tulivat minulle lapsesta asti niin tutuksi; erolla/itsemurhalla uhkailut, katoamiset, masennuslääkkeet jne jne, että ainakin itse olen oppinut jotain.
Pikkusiskoni kysyi pari päivää sitten multa, että miten mulla voi olla niin tasapainoinen suhde avomieheni kanssa kun olen saanut meidän vanhempien geenit ja kasvanut siinä vihassa. Luulisi, että mun suhteesta olisi tullut samanlainen. Mutta mä olen kääntänyt sen niin päin, että kun näen miten mun vanhempiin on sattunut, en halua koskaan omaan suhteeseeni sitä. Jotenka meidän taloudessa ei sitten riidelläkään.
Tarkoitan tällä esimerkillä vain sitä, että kaikki negatiiviset kokemukset, niin paljon kuin ne ovatkin satuttaneet, voi kääntää jossain vaiheessa positiivisiksi; eli siis niistä voi oppia jotain. Ja myöskin pystyy ehkä olemaan enemmän avuksi muille ihmisille, ymmärtämään muiden ihmisten kärsimyksiä. Mä uskon, että mun omat ongelmat on annettu mulle tästä syystä. Eikä siksi, että joillekin vain annetaan ongelmia (niin kuin ennen siis kuvittelin).
vaikea sitä on nyt kuvitella, että joskus voisin olla ihan aidosti onnellinen. Kyllä mä siis oonkin esim poikaystävän seurassa ja perheenjäsenistä ainakin äiti yrittää olla tosi ystävällinen mua kohtaan ja on samalla mulle ystävä. Ennen se epäili mua herranjumala ties mistä, ku olin niin maassa ja omalla tavallaan pahensi meijän välejä. Neljän vuoden jälkeen mä taas luotan mun vanhempiin, voin jutella niille ja avautua. En tosin viiltelystä tai muustakaan sellasesta...Mutta kuitenkin.
Kun sitten yksin jään neljän seinän sisälle huoneeseen mä heti ahdistun. Mä en saa nukuttua, pyörin, mietin kaikkea ihan kamalaa, oon sekasin, ruoka pyörii mielessä, mietin että mitä saan seuraavana päivänä syödä ja mitä en saa enää koskaan maistakaan. Mietin että kelpaanko enää huomenna poikaystävälle, joka on mulle niin ihana, ja mä taas sille toisinaan tosi hankala, kun oon niin herkkä sanomisille ja otan kaiken melkeen itteeni, jos asia liittyy muhun. Aattelen heti, että ihmisillä on jtn mua vastaan, että mua vihataan. Itken iltaisin. Eilen kolmeen kuukauteen terä kosketti ihoa ja veri valui. Mä en haluis satuttaa itteeni, mutta teki vaan mieli. Ja tiiän et se on jo vaarallista ja hullua ja herranjestas hae apua! Mutta en hae, mä pärjään yksin. Mulla on vaan vähän paha olla, siinä kaikki.
... olet sen ansainnut. Ei sitä tarvitsekaan odottaa "Ah, niin ihanaa tulevaisuutta". :) Jos saa sielunrauhan ja tilan, jossa olla rauhassa oma itsensä, niin ei tarvitse muuta.
Tärkeintä on kuitenkin se, että sinä elät. Sinä olet elossa. Tämä ei ole kenraaliharjoitusta, tämä on nyt sitä itseään.
Jokainen ihminen haluaa elämältään mahdollisimman hyviä asioita ja jokainen haluaa haalia itselleen onnea lisää. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, jokainen tekee niin ja pyrkii tekemään niin.
Jos sinusta nyt tuntuu, ettei vahvistuminen luonnistu, niin yritä uudelleen. Minä voisin jankuttaa tätä vaikka seuraavat viisi vuotta, kunnes sinä oikeasti yrittäisit vaan uudelleen ja uudelleen. Ei ole muuta keinoa.
Sinulla on harteillasi taakka. Eikö olisi mukavampaa päästä siitä eroon tai ainakin keventää sitä? Se onnistuu yrittämällä. Elämä ei ole helppoa, mutta sinun sitkeydelläsi sinä pystyt mihin vaan.
Sinä itse asetat nyt ne korkeimmat esteet tiellesi. Anna itsellesi hieman enemmän uskoa. Se olet SINÄ, joka elämääsi ohjaa eteenpäin. Sinulla on valta. On okei, jos ei vielä jaksa. Kukaan ei jaksa tsempata koko aikaa. Välillä saa sanoa, että on paha olla, ei huvita, ja että voi paska. Mutta jossain vaiheessa on yritettävä kuitenkin nousta pystyyn.
Sinä olet jo nousemassa pystyyn, et vain välttämättä sitä vielä itse näe.
Katsokin, ettet jää tuohon tilaan loppuelämäksesi! :)
niin helpolta, muttei se ole. Yritän kyllä, kai jossain vaiheessa jaksan yrittää. Kiitos vain kannustamisesta... :)
Mun avomies kysyi multa kerran, kun yritin valottaa sille millaista ajatusmaailmani on joskus: Kuka sua vihaa, ja miksi? Miksi sun kaverit vihaisi sinua; jos ne todella vihaisi ne ei haluaisi olla sun kanssa.
Mä olen todella herkkä ja välillä vähän vainoharhainen. Ajattelin pitkään, että avomieheni jättää mut kohta koska olen paska; hän ei ole vain vielä huomannut sitä. Ajattelin, että hän pettää mua koko ajan, koska on olemassa kauniimpia ja hauskempia ja laihempia tyttöjä. Sitten tajusin, et jos hän haluaisi olla niiden tyttöjen kanssa eikä mun, niin tuskin hän silloin kiduttaisi itseään asumalla kanssani :)
Toi vainhoharha "kaikki vihaa mua" on niin vaarallinen... Se vie mukanaan silleen, että pysty enää itselleen järjellä selittämään, että ei sua oikeasti kukaan vihaa. Kaikilla on oma elämänsä, ei ne keskity elämässään ajattelemaan pahaa jostain tietystä ihmisestä, niillä on yksinkertaisesti parempaakin tekemistä.
omalla tavallaan sen että on niillä muutakin tekemistä, mutta meinaankin just että kaverit yms alkaa vihaa mua, ku oon tällänen. Että pian niitä alkaa kuvottaa jo pelkästään vilkasta muhun ku oon niin läski ja ruma ja oksettava. Ei sitä osaa selittää sitä fiilistä...
Ja nyt oon alkanu pelätä että poikaystävä jättää mut ulkonäköni takia. Oon puhunu sille ja se on sanonu että ei se oo sellanen, et se vaan lähtis. Mä yritän luottaa, mut jotenkin tää paskamainen fiilis rikkoo sen luottamuksen...Kauheen vainoharhasta. :(
... on pahinta aikaa. Se vääristää kaikki ajatukset ja tunteet, jotka päivänvalon aikaan näyttävät usein paljon pienemmiltä. Kokemusta on.
Eikä ole pakko pärjätä yksin. Kukaan ei tule palkintoja jakamaan sille, joka jaksaa pisimmälle ilman muita. Tiedän, että se vaatii ylpeyden nielemistä myöntää (varsinkin läheisille), ettei jaksa enää.
Sulla on kaikki palaset jo kasassa, muttet ole vielä oivaltanut kuinka ne kokoaisit. Sinä tiedät, että sulla on itsetunnon kanssa tekemistä, sinä tiedä, että viiltely ei ole normaalia, joten TYHMÄ SINÄ ET OLE.
Kuten jo sanottua, tie parempiin aikoihin on pitkä ja raskas. Mutta yritä, yritä ja yritä. Heti, kun löydät itsesi tuosta "pimeästä mielensopesta", yritä nousta ja taistella sitä vastaan.
Ja edelleen, kirjoita itsestäsi ne viisi hyvää puolta. Jokaisessa on ne, joten on turha väittää, etteikö sinussa niitä olisi! :)
1. Vahvuus (jonka jo sinulle annoin)
Kohdat 2-5 nyt paperille, hep!
Ja pahaan oloon ei kannata jäädä rypemään. Ensinäkin ketään muuta se tuskin kiinnostaa samalla tavoin kuin sinua ja itsellesi siinä teet eniten hallaa.
Joten nuna, vielä kerran: katso peiliin, hymyile ja tee rauhansopimus itsesi kanssa. Jos se ei onnistu tänään, eikä vielä huomennakaan, eikä ylihuomenna, niin yrität niin kauan, kunnes se onnistuu.
Lisäksi; tee valinta antaa perheenjäsenille anteeksi. Se, jos mikä, on vaikeaa, mutta yritä. Ei sinun tarvitse sitä niille ääneen kertoa, mutta yritä itsesi takia.
mä vielä toivon mukaan jaksankin tehdä jtn onnellisuuden eteen. Nyt mulla ei oo voimia siihen.
Kun on vaan vielä niin synkkyydessä niin mikään ei tunnu miltään...En nimittäin pysty enää ees kattoo mun bestistä silmiin, ku mua hävettää ulkonäköni. Bestis on sellanen tosi hoikka, ellen sanois laiha, pitkät kynnet, pitkät hiukset, virheetön iho...kadehdittavan nätti. Ja sen rinnalla mä en oo mitään.
Ollaan menossa ulos tänään tyttöjen kaa ja musta tuntuu et mua ei huvittais. Että ei näin ruma kehtaa mennä minnekään...Emmä oo hauskanpidon arvonen...
Tuosta jätetyksi tulemisesta vielä... Yritä ajatella sitä niin, että sun poikaystävä näköjään haluaa olla kanssasi ja pitää ulkonäöstäsi; jos hän on kerran sanonutkin, että ei ole lähdössä. Mutta juuri se, että jos koko ajan epäilet ja pelkäät niin se aiheuttaa todella paljon jännitettä ja kiristää välejä. Lopulta voi käydä niin, että se on liikaa.
Itse tajusin, että jos minut jätetään, se ei johdu siitä, että en olisi kaunis tai minua ei rakastettaisi. Vaan nimenomaan siksi, että olen niin saakelin vainoharhainen ja pelkään ja epäilen ja aiheutan sillä suhteen huononemisen. Eli se, mitä pelkään kaikkein eniten voi tapahtua juuri siksi, että pelkään sitä niin paljon. Koska se on ainoa asia, mikä on joskus aiheuttanut ongelmia suhteessamme, vaikka varsinaisia riitoja ei olekaan ollut. Koska ei toiselta ihmiseltä voi vaatia ikuista jaksamista ja sen toitottamista, että "ei, en ole jättämässä sinua tänäänkään". Eli siis se negatiivisen kuvitteleminen tavallaan lisää negatiivisia asioita... Sanoinko tämän yhtään ymmärrettävästi??
Nimittäin hauskanpidon arvoinen.
Bestikselläsi on takuuvarmasti samat epävarmuuden tunteet kuin sinullakin. Kun ei näe toisen elämään, ei kykene erottamaan jokaista yksityiskohtaa ja tuntea jokaista tuntemusta, sitä helposti hämääntyy ja luulee, että toisten elämä olisi jotenkin "ongelmatonta ja hienoa".
Kissanviikset!
Mun bestis teki radikaalin virhearvion vertaamalla ihmissuhdettaan siskonsa "täydelliseen avioliittoon". Käytännössä se oli täydellisyydestä kaukana, mikä paljastui ennen pitkää. Mutta jälleen näemme, että vaikka kyse on omasta siskosta, ei kykene näkemään toisen elämää sellaisena kuin se oikeasti on. Kenenkään elämä ei ole täydellistä maailmassa, joka on epätäydellinen.
Muistan itsekin alle parikymppisenä, kun olin todella ylipainoinen. Mua vitutti lähteä minnekään, kun omat läskit tuntuivat joka puolella. Olin ahdistunut, tunsin itseni rumaksi, pelkäsin, ettei minusta pidetty yms. Eli tuttua kauraa siis tällä rintamalla.
Lähde kuitenkin ulos tänään; tee sen Sabidan takia! ;-) (heh!) Jos haluat, että muutut, esim. laihdut TERVEELLISYYDEN rajoissa, niin muista, ettei mikään muutos tapahdu hetkessä. EI MIKÄÄN. Jos haluat muuttua ulkoisesti, muutos on hidas. Jos haluat muutta sisäisesti, muutos on vielä hitaampi. Joten jos nyt tuntuu, ettei voimia löydy mihinkään tsemppaukseen, niin ei niitä kukaan sinulta kaikkinensa nyt pyydäkään.
Älä kuitenkaan aliarvoi itseäsi. Jokainen hetki, jona haukut itseäsi, on mennyt ihan turhaan. Äläkä vihaa itseäsi; se olet nyt sinä kenen kanssa sinä koko elämäsi ajan kuljet. Muut ihmiset ovat vain lainaa.
Jos ihmissuhteissa kuormittaa toista jatkuvalla epäluottamuksella, niin takuuvarmasti saa toisen joskus haluamaan lähtemistä.
Kukaan ei jaksa sitä, että pitäisi olla alituiseen vakuuttamassa tekojaan ja tunteitaan toiselle. Se on raskasta!
Jos pelkää toisen pettävän ja siksi tiukentaa omaa otettaan toisen ympäriltä, niin ennen pitkää siitä seuraa toisen tukehtuminen.
Se on ns. "lumipallo-efekti".
Mutta sama pätee myös hyviin asioihin; hyviä asioita seuraa usein myös hyviä asioita! :)
Kyllä, eli siis asiat kumuloituvat :D Perjantai-päivän hieno sana... Heh... Nyt rupean siivoamaan, ettei ihan laiskotteluksi menisi. Hyvää viikonloppua! Yritetäänpä olla murehtimatta, itse kukin :)
Näin tehdään!
Aurinkokin paistaa. :)
Ja siivousurakka odottaa myös minua, taidan jättää tosin huomiseen...
Anteeksi mutta aiotko sä elää loppuelämäs menneisyydessä ja pitää sitä tekosyynä itsesäälissä kieriskelemisellesi. Ajattele tulevaisuuta, ihmiset jotka elävät menneitä märehtien ei onnea koskaan löydäkkään. Anteeksi ehkä kuulostan ihan hirveän kylmältä, mutta niin se on. Meillä jokaisella on menneisyys, toisilla ruusuisempi ja toisilla risuisempi. Menneisyys ei muutu miksikään vaikka kierisit itsesäälissä lopun ikäsi. Mikset siis tekisi tulevaisuudestasi parempaa ja ota itseäsi niskasta kiinni.
Muistan itse miten rypesin menneessä itsekin. Itkin aina sitä kun olin 7 vuotta koulukiusattu, ruma ja haukuttu, sain turpiini sekä tytöiltä että pojilta, toinen vanhemmistani oli alkoholisti - toinen siksi itsetuhoinen ja onneton, ei ollut ystäviä, koulu meni huonosti, ei ollut poikaystävää vaikka muilla oli,eräät 2 ihmistä teki elämästäni mahdollisimman helvettiä tahalleen, viiltelin itseäni, elin lapsuuteni köyhyydessä enkä saanut koskaan mitä halusin. Itkin illat ja surkuttelin kohtaloani, pidin itseäni maailman rumimpana olentona ja elämääni kurjimpana. Sitä se olikin koska itse itsesäälisä kieriskelemällä tein elämästäni maailman kurjimman ja itseäni halventamalla itsestäni maailman rumimman. Sun vaan pitää nousta, sä pystyt siihen vain kun heität itsesäälin vihdoin ja viimein romukoppaan ja alat kasata elämäsi paloja yhteen ja teet itse tulevaisuudestasi jotain kauniimpaa.
Ethän sä voi jäädä menneisyytees roikkumaan, tai voit tietysti mutta ei kannata. JA kukaan muu ei sua voi auttaa kuin sä itse. Niin minäkin tein, tein ihan helvetisti töitä sen eteen ettei se itsesääli nosta päätään aina kun on vaikeaa.
kyllä mitä tarkoitat. Ja pystyn huomaamaan että nimenomaan olen liian vainoharhainen. Mutten kuitenkaan aina, vain toisinaan se menee siihen että itken sitä jättääkö hän vai ei...
ollaan bestiksen kaa tosi avoimia toisillemme, tai siis niin se luulee mun puolelta (en tosiaankaan kerro sille kaikkea). Se taas kertoo mulle ihan mitä vaan. Ja se on suoraan sanonu, että sillä menee tosi hyvin ja se on onnellinen. Ei siis ongelmia? Noup. Ei ainakaan tällä hetkellä. Joten miks mä en muka vois olla kade sellaselle ihmiselle, jolla on kaikki ok?
Aina voi yrittää alottaa tän paskan lopettaminen...En sit tiiä mikä päivä se mun kohdalla on tulevaisuudessa.
Katsopas, mitä olet itse toiselle kirjoittanut:
"Et ole turha ihminen, vaan arvokas persoona, joka on vain nyt hukassa. Itsesi löydät vielä ja olet ylpeä, ainakin sitä toivon."
Miksi tuo sama ei päde sinuun? Jos sinä olet todellakin niin kauhea ihminen, tunteeton, ruma, arvoton paska, niin mistä tuo teksti kumpusi? Olisiko aika myöntää, että nuna on oikeasti hieno ihminen; sympaattinen, empatiaan kykenevä, toisista välittävä, tms.?
Ja kas, siinähän taisi tulla kohta kaksi sinun viiden hyvän puolesi listaan! :)
"Joten miks mä en muka vois olla kade sellaselle ihmiselle, jolla on kaikki ok?"
Vastaus: Siksi, koska se on turhaa ja typerää. Miksi olla kateellinen asiasta, jota et voi koskaan itsellesi saada? Voit kuitenkin PYRKIÄ samaan.
Kerropa kolme asiaa, mitkä pitäisi muuttua, että sun elämästä tulisi parempaa. Kolme realiteettien rajoissa olevaa asiaa. Ja "en tiedä" ei ole mikään vastaus. Mieti siis tarkkaan. Minkä kolmen asian pitäisi muuttua, jotta sinun elämäsi olisi lähtisi selkeästi paranemaan päin? Myöskään laihtuminen ei ole vastaus, koska vaikka painaisit 3 kiloa, paha olo sisällä on ja pysyy. Joten kolme asiaa eli muutosta, joiden pitäisi käydä, että sinun elämässäsi alkaisi olla sellainen vire, jonka siihen haluat.
Ja se, mitä itsesääliin tulee, niin sinä tunnut nyt rypevän siinä. Tämä ei ole välttämättä se, mitä haluat kuulla, mutta se tuntuu olevan totuus. Jos, siis JOS sinä haluat muutosta elämääsi, jos sulla on tarpeeksi paska olo ja olet tarpeeksi kyllästynyt asioiden nykytilaan, niin sinähän teet mitä tahansa, että se muutos parempaan tulee. Sitä ei tule kukaan sinulle tarjoamaan, eikä ole taikasauvaa, jolla sen saisit yks kaks aikaiseksi, vaan se on kovaa työtä ja SINUN on se itse tehtävä, niin kuin on ollut muidenkin vaikeista ajoista selvinneiden tässä maailmassa.
tuli nimenomaan siks ulos, koska kyllä mä muista välitän, en itestäni. Emmä tollasta itelleni menis selittämään. Mä olen ristiriitainen ihminen...
... ala sitten selittämään itsellesi tuollaisia. Olisi jo korkea aika. :)
Muut ihmiset voivat heittää toisten tielle esteitä, ja usein niin käykin, mutta ne korkeimmat esteet ihminen heittää kuitenkin itse itselleen.
Joo mä olin kans aika alakuloinen kun olin nälkiintynyt ja aivot ei saanut ravintoa eikä tarpeellisia hivenaineita ja vitamiineja. Liian vähällä energialla ei jaksanut kun itkeä =) Onneksi 1.5 tuota kestettyäni sain apua ja huomasin että kaikkein parhain mieli mulla on aloin syödä sellasen ohjelman mukaan ja liikuin sen syömisen edestä. PAino ei kyllä noussut yhtään mitä itsekkin alussa ihmettelin, mutta mulle sanottiin että söin siltikin liian vähän siitä mitä oikeesti tarvitsen siihen liikuntaan nähden. Mutta silti mulla ei ollut enää nälkä eikä paha mieli.. Ei kuulkaa aivot jaksa raksuttaa mikäli ei saa ravintoo sitä kun luulee että se näännyttämienn sen onnen tuo, mutta pahemmaks menee vaan.
Totta kai itsensä näännyttämisellä on yhteys yleiseen mielentilaan. Se on loppumaton oravanpyörä.
Mutta hyvä, että Sinulla on asiat lähteneet parempaan suuntaan! :)
Ajattelen todella usein kuolemaa ja etenkin läheisten kuolemaa...
Samalla ajattelen että mun on pakko laihtua,että kelpaisin jollekkin...
Miksi laihtuminen kelpuuttaisi sinua kenellekään? Miehenä voin sanoa, että laihuus on naisten itsensä keksimä juttu. Säälittävä hyvinvointivaltion kokemuksellisuuden hakujuttu sekä äärimmäistä pintaelämää. Nälkä tappaa ihmisiä edelleen, tuhansia päivässä. Teille aivosairaille kuukausi etiopiassa avaisi silmiä tajuamaan hengissä pysymisen merkityksen.