Harryn ongelmat.

Harry oli lopen uupunut. Hän ei jaksanut tehdä läksyjä, ei kirjoittaa, ei puhua ja tuskin edes liikuttaa yhtä jäsentään. Hän makasi sängyssään ja mietiskeli maailman syvimpiä juttuja: elämää joka hänen kohdallansa oli vasta edessä, tulevaisuutta ja kaikkia niitä asioita jotka tulvivat hänen mieleensä Hermione, Ron, Dumbledore, Haghrit.

Aina välillä Petunia kutsui häntä syömään, mutta kun Harrysta tuntui että hän oli täysin liikuntakyvytön, ei hän jaksanut liikauttaa jäsentäkään tai uskaltanut. Noin vuorokauden sängyssä makaaminen ja ääkinäinen jäsenen liikutus voisi joko tai murskata hänen jalan tai reväyttää sen.
Harry kuunteli hiljaisuutta. Nyt Petunia oli varmasti itsekkin jo hieman huolestunut Harrysta, koska hän alkoi kuulla kovaa töminää ja askelten menoa portaissa. Yhä selvemmin mitä lähemmäs Petunia tuli, se paremmin Harry kuuli Petunian hiljasääniset kirosanat.
Harry kuunteli korvat hörössä, ovi avautui.
"Harry Potter! Minä olen huutanut kurkkuni käheäksi tuolla keittiössä ja herra ei ole edes vaivautunut vastaamaan taikka tulla alas syömään!" Petunian kädet tärisivät.
"Mmm...." Harry mumisi silmät ummessa.
"Nyt herra tulee syömään!" Petunia sanoi, meni aukaisemaan Harryn kiinni laitetut verhot ja rynnisti alakertaan.
Ihmeellinen tunne valtasi Harryn. Nyt tuntui kun Harry olisi voinut juosta maratonin tai kaksi. Hän nousi sängystään, minkäänlaista kipua tuntematta. Hän käveli ikkunan luokse, venytteli ja lampsi leveä hymy kasvoillaan alakertaan.


jatkuuu.....