Ala- ja yläasteella olin koulukiusattu lähinnä ulkonäköni takia. Nyt aikuistuttuani olen muuttunut hieman kauniimmaksi ja tutustunutkin useisiin poikiin. Kenenkään kanssa en kuitenkaan tuntenut oloani luontevaksi, kentien koska se nuoruuden vaihe jäi väliin jossa poikiin tutustuttiin ja seurusteltiin ensimmäisiä kertoja.
Olin pitkään hyvin masentunut ja pian huomasinkin kuinka paljon helpompaa sosiaalisten suhteiden luominen oli alkoholin vaikutuksen alaisena. Niinpä kun täytin 18 oli elämäni ainoa sisältö oikeastaan baarissa hyppääminen. Useinmiten aivan yksin sillä joka kerta tutustuin uuteen poikaan baarissa ja sain näin pönkitettyä todella huonoa itsetuntoani.
Sitten löysin n 400km päästä aivan mahtavan pojan jonka kanssa nyt olenkin seurustellut melkein puoli vuotta. Koko tämän ajan poikakaverini on kuitenkin ollut armeijassa ja tunnen oloni todella usein yksinäiseksi. Vaikka kavereitakin on niin heidän kanssaan ei tule paljoa vietettyä aikaa koska tunnen oloni kiusalliseksi kahdestaan jonkin henkilön kanssa. Tuntuu etten ole tarpeeksi hyvä ihminen ja viihdyttävä. Pelottaa että toisella on kiusallinen olo seurassani. Tätä oloa ei poikakaverini kanssa ihme kyllä ole koskaan tullut.
Olen aina murrosikäni alkamisesta saakka ollut todella itkuherkkä ja helposti hermostuva. Lisäksi tunnen että muut ihmiset näkevät minut suht hoikkana ja nättinä tyttönä jolla ei ole mitään vikoja ulkonäössä ja se stressaakin minua vielä lisää, sillä saan raskausarpia todella helposti ja koko kroppani onkin niiden peitossa, niin rinnat, reidet kuin pohkeetkin. Uimahallissa en ole käynyt kuin pakollisilla liikuntatunneilla.
Olen aina ollut lahjakas liikunnassa ja saanut siitä eräänlaista henkistä voimavaraa mutta nykyään en jaksa lähteä mihinkään. Edes treeneissä en käy vaikka niitä olisi vain 2 kertaa viikossa. Saatan pakata tavarat jo kahta tuntia ennen ja odottaa innoissani. Sitten kun tulee aika lähteä treenaamaan niin jäänkin vain makaamaan sohvalle ja turhautuneena alan syömään. Tunnen todella huonoa omatuntoa tästä ahmimisesta joka vaikuttaa myös ulkonäkööni mutta huono omatunto saa minut vain syömään lisää.
Sillon juuri 18vuotta täytettyäni en kokenut olevani masentunut sillä alkoholin vaikutuksen alaisena ei paljoa ajatellut. Nyt kun on poikakaveri ei ole enää mitään syytä baarissa juoksemiseen ja kaikki aika kuluukin vain lähetellessä viestejä hänelle siitä kuinka paljon kaipaan. Välissä sain myös itkuherkkyyteni myös vähentymään.
Nykyään kuitenkin tilanne tuntuu olevan entistä pahempi. Olen koittanut puhua parille parhaalle kavereille varsinkin kun he ovat kyselleet miksi minua ei taas ole näkynyt pariin päivään. Kun kuitenkin sanon että on masentanut niin tyypillinen vastaus on että "meidät kaikki varmaan vois lukea masentuneiks". Ylioppilaskirjoituksetkin stressaavat koska olen tottunut menestymään hyvin kirjoituksissa ja jatko-opiskelujen suhteen tavoitteet ovat korkealla.
Äitini on vakavasti masentunut heikon taloudellisen tilanteemme vuoksi sekä hieman myös yli 10 vuotta sitten tapahtuneen avioeronsa vuoksi. Siksi olen useaan otteeseen koittanutkin puhua äidille mutta hän vain kehottaa meemään juttelemaan terveydenhoitajalle. Koulumme terveydenhoitaja ei kuitenkaan ole sellainen ihminen jolle haluaisin tästä asiasta puhua. Tiedän sen hyvin sillä yhteen masennusvaiheeseen puhuin ryhmänohjaajalleni poissaoloistani ja kerroin oikean syyn sillä tuntui että haluan jonkun myös lukiomme seinien sisällä tietävän tilanteeni. Se auttoi hieman mutta kun seuraavan kerran menin terveydenhoitajan vastaanotolle alkoi hän kysellä aiheesta. Tokaisin vain että kaikki on nyt paremmin ja hymyilin parhaan kykyni mukaan päälle vaikka tuntua että alan hetkellä millä hyvänsä taas itkemään.
Itkeminen on minulle hyvin rankka asia sillä koen sen häpeälliseksi. Kun vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias, isän uusi vaimo kielsi minua itkemästä ja aina hänen komentaessa itseäni ainut asia mitä ajattelin oli että en saa itkeä. Tuntuu että tämä on saanut minut paljon itkuherkemmäksi ja pelkäämään itkemistä.
Piti kirjoittaa näin pitkä sepostus sillä se toimi eräänlaisena terapiana itselle. Kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun ja olisi kiva kuulla muiden masentuneiden kertomuksia, varsinkin nuorten.
Olin pitkään hyvin masentunut ja pian huomasinkin kuinka paljon helpompaa sosiaalisten suhteiden luominen oli alkoholin vaikutuksen alaisena. Niinpä kun täytin 18 oli elämäni ainoa sisältö oikeastaan baarissa hyppääminen. Useinmiten aivan yksin sillä joka kerta tutustuin uuteen poikaan baarissa ja sain näin pönkitettyä todella huonoa itsetuntoani.
Sitten löysin n 400km päästä aivan mahtavan pojan jonka kanssa nyt olenkin seurustellut melkein puoli vuotta. Koko tämän ajan poikakaverini on kuitenkin ollut armeijassa ja tunnen oloni todella usein yksinäiseksi. Vaikka kavereitakin on niin heidän kanssaan ei tule paljoa vietettyä aikaa koska tunnen oloni kiusalliseksi kahdestaan jonkin henkilön kanssa. Tuntuu etten ole tarpeeksi hyvä ihminen ja viihdyttävä. Pelottaa että toisella on kiusallinen olo seurassani. Tätä oloa ei poikakaverini kanssa ihme kyllä ole koskaan tullut.
Olen aina murrosikäni alkamisesta saakka ollut todella itkuherkkä ja helposti hermostuva. Lisäksi tunnen että muut ihmiset näkevät minut suht hoikkana ja nättinä tyttönä jolla ei ole mitään vikoja ulkonäössä ja se stressaakin minua vielä lisää, sillä saan raskausarpia todella helposti ja koko kroppani onkin niiden peitossa, niin rinnat, reidet kuin pohkeetkin. Uimahallissa en ole käynyt kuin pakollisilla liikuntatunneilla.
Olen aina ollut lahjakas liikunnassa ja saanut siitä eräänlaista henkistä voimavaraa mutta nykyään en jaksa lähteä mihinkään. Edes treeneissä en käy vaikka niitä olisi vain 2 kertaa viikossa. Saatan pakata tavarat jo kahta tuntia ennen ja odottaa innoissani. Sitten kun tulee aika lähteä treenaamaan niin jäänkin vain makaamaan sohvalle ja turhautuneena alan syömään. Tunnen todella huonoa omatuntoa tästä ahmimisesta joka vaikuttaa myös ulkonäkööni mutta huono omatunto saa minut vain syömään lisää.
Sillon juuri 18vuotta täytettyäni en kokenut olevani masentunut sillä alkoholin vaikutuksen alaisena ei paljoa ajatellut. Nyt kun on poikakaveri ei ole enää mitään syytä baarissa juoksemiseen ja kaikki aika kuluukin vain lähetellessä viestejä hänelle siitä kuinka paljon kaipaan. Välissä sain myös itkuherkkyyteni myös vähentymään.
Nykyään kuitenkin tilanne tuntuu olevan entistä pahempi. Olen koittanut puhua parille parhaalle kavereille varsinkin kun he ovat kyselleet miksi minua ei taas ole näkynyt pariin päivään. Kun kuitenkin sanon että on masentanut niin tyypillinen vastaus on että "meidät kaikki varmaan vois lukea masentuneiks". Ylioppilaskirjoituksetkin stressaavat koska olen tottunut menestymään hyvin kirjoituksissa ja jatko-opiskelujen suhteen tavoitteet ovat korkealla.
Äitini on vakavasti masentunut heikon taloudellisen tilanteemme vuoksi sekä hieman myös yli 10 vuotta sitten tapahtuneen avioeronsa vuoksi. Siksi olen useaan otteeseen koittanutkin puhua äidille mutta hän vain kehottaa meemään juttelemaan terveydenhoitajalle. Koulumme terveydenhoitaja ei kuitenkaan ole sellainen ihminen jolle haluaisin tästä asiasta puhua. Tiedän sen hyvin sillä yhteen masennusvaiheeseen puhuin ryhmänohjaajalleni poissaoloistani ja kerroin oikean syyn sillä tuntui että haluan jonkun myös lukiomme seinien sisällä tietävän tilanteeni. Se auttoi hieman mutta kun seuraavan kerran menin terveydenhoitajan vastaanotolle alkoi hän kysellä aiheesta. Tokaisin vain että kaikki on nyt paremmin ja hymyilin parhaan kykyni mukaan päälle vaikka tuntua että alan hetkellä millä hyvänsä taas itkemään.
Itkeminen on minulle hyvin rankka asia sillä koen sen häpeälliseksi. Kun vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias, isän uusi vaimo kielsi minua itkemästä ja aina hänen komentaessa itseäni ainut asia mitä ajattelin oli että en saa itkeä. Tuntuu että tämä on saanut minut paljon itkuherkemmäksi ja pelkäämään itkemistä.
Piti kirjoittaa näin pitkä sepostus sillä se toimi eräänlaisena terapiana itselle. Kiitos jos joku jaksoi lukea loppuun ja olisi kiva kuulla muiden masentuneiden kertomuksia, varsinkin nuorten.
Vastaukset 1
Vanhimmat
On toi kiusaaminen sitten niin paska juttu. Muakin on kiusattu, ei niinkään ulkonäköni kuin erilaisen vaatetyylini vuoksi :'( ja näyttää siltä että multa jää myös toi vaihe välistä, missä tutustutaan poikiin ja seurustellaan ekaita kertoja. Minun oli pakko alkaa pukeutua niin kuin toisetkin, ja nyt minua ei sentään enää kiusata, mutta olen aika sisäänpäinsuuntautunut, enkä kovin helposti tutustu toisiin ihmisiin.
Alkoholi maistuu mullekin. Viime uuden vuoden vietin ihan yksinäni kotona, kun muut perheenjäsenet olivat juhlimassa ja kavereita ei ollut, ja silloin vain ryyppäsin yksinäni ja itkin. Pelkäänkin että minusta tulee isona alkoholisti.
Hauskaa että sinulla on nyt poikakaveri josta pidät : ) eikös välimatka vahvista suhdetta? Eikä se armeijakaan varmaan ikuisuutta kestä, vaikka siltä tuntuisikin.
Mullakin on ongelmia mun ulkonäön kanssa. Kaikkien mielestä mä olen aika hoikka, vaikka se johtuukin vain siitä että vedän KOKO AJAN vatsaa sisään ja valitsen vaatteeni huolella, ettei ne korosta liikaa mun vatsaa.
Mun perhe pakotti mut tässä vähän aikaa sitten niiden kanssa uimahalliin, mut eipä ne toisetkaan siellä olleet mitään huippumalleja. Eiköhän kaikilla naisilla - ja ihmisillä nyt ylipäänsä - ole vaatteidensa alla jotain 'virheitä' joita ne häpeää.
Mun vanhemmat on myös eronneet, vaikka Luojan kiitos tulenkin äitipuoleni kanssa hyvin toimeen. Ikävää että äitipuolesi kielsi sinua itkemästä, sinä saat itkeä niin paljon kuin haluat, se puhdistaa sielua!
Sulle voisi tehdä hyvää, jos sä pääsisit juttelemaan psykologin kanssa kerran viikossa tai kahdessa, niin voisit käsitellä näitä asioita eikä sun tarvitsisi pitää sisällä turhautumia.
Sä olet nuori ja ilmeisesti kivannäköinen ja älykäs, sulla on koko elämä edessä ja tulet varmana saamaan ystäviä! Anna itsellesi lupa olla sen näköinen kuin olet ja ajattele, ettei ne toisetkaan sen kummoisempia ole, ja anna itsellesi lupa itkeä silloin kun itkettää ja syödä suruun! Tietenkin on ikävää jos tulee lisää painoa, mutta ehkäpä mielialasi piristyy ja sitten voit taas harrastaa liikuntaa, ja loppujen lopuksi pari lisäkiloa tuskin näkyy missään.
Paljon halauksia ja muista että sä voit aina tulla kirjoittamaan tänne palstalle jos kaikki tuntuu kaatuvan päälle!