Jos nyt jätät minut tähän
Havunvihreän henkilöauton moottori ei luvannut paljon, kun autoa käynnistettiin, mutta Pekka ajatteli sen kestävän vielä tämän reissun. Eihän tuota matkaa olisi kuin toistakymmentä kilometriä. Hyvin pääsi tuttuakin tutummalle maantielle kohti kirkonkylää. Mustakantinen laulukirja oli omalla paikallaan kojelaudalla ja Pekkaa hymyilytti. Olihan tätä reissua taas viikko odotettu ja varmisteltu, että kaikki, erityisesti Paula, tulisivat myös.
Havunvihreä auto oli kuitenkin toista mieltä illan suunnitelmista. Se alkoi yskiä, meinasi sammua - eikä lopulta meinannut, vaan sammui. Pekan hymy hyytyi ennätysajassa. Hän ajoi auton tien varrella olevalle levennykselle ja hätääntyi. Aikaa ei oltu varattu mihinkään ylimääräisiin vastoinkäymisiin ja kello kävi määrätietoisesti kohti tasaa. Lähellä oli, ettei Pekka alkanut kirota itseksensä, mutta sai rauhoitettua itsensä ja päätti käyttää energiansa yritykseen käynnistää autoa uudemman kerran. Se ei onnistunut päättäväisestä yrityksestä huolimatta. Pekka siirtyi ulos potkimaan kiukussaan auton renkaita ja huusi havunvihreälle menopelilleen: ”Jos nyt jätät minut tähän, vaihdan toisen väriseen autoon.”
Havunvihreää autoa ei tuntunut kiinnostavan Pekan purnaukset, eikä se käynnistynyt. Pekka katsoi taas kelloa. Täytyisi liftata, sillä tavalla saattaisi ehtiä. Hän siirtyi maantien varteen ja toivoi, että joku auto olisi menossa kirkonkylälle päin. Hetken päästä alkoi kuulua lähestyvän auton humina. Pekka yritti rauhoitella itseään, mutta ajatteli nostaessaan peukalon: ”Jos nyt jätät minut tähän, en minäkään ota koskaan liftareita kyytiin.” Ja niinhän siinä kävi, että musta saksalaisauto porhalsi ylinopeutta Pekan ohi. Pekka yritti soittaa kavereilleen, mutta kaverit olivat jo perillä ja sulkeneet puhelimensa. Hän päätti yrittää vielä seuraavan auton kyytiin. Sitä sai tovin odotella, mutta pysähtyipä kuitenkin ja Pekka pääsi jatkamaan matkaa. Kirkonkylällä Pekka kiiruhti rauhanyhdistykselle, jonka edessä parveili nuorisoa epäryhdikkäässä asennossa potkimassa jaloillaan irtokiviä asfaltilla.
Seurasalista kuului väkevää virren veisuuta, sellaista tuttua, josta oli lapsesta saakka pitänyt ja Pekan mieli tasaantui, vaikka myöhästyminen harmittikin. Kaverit olivat varanneet Pekallekin istumapaikan. Sopivasti Paulan vierestä, Pekka myhäili mielessään. Virsi loppui ja kumarainen puhujasetä oli kivunnut korokkeelle.
Seurojen jälkeen kaverit päättivät jäädä hetkeksi laulamaan ja sitten käydä huoltoasemalla hampurilaisella. Pekka kysyi Paulalta, oliko tämäkin lähdössä. Paula harmitteli, ettei hänellä ollut kyytiä kotiin. Pekka huomasi innoissaan tarjoavansa jo kyytiä, mutta muisti sitten havunvihreän autonsa sijainnin ja pettyi taas itseensä ja surkeaan kohtaloonsa. Mutta hyvät kaverit ovat auttamassa, jos tarvitaan. Kaverit päättivät lähteä katsomaan autoa ja sitten sen jälkeen hampurilaiselle. Pekka pelkäsi menettävänsä kasvonsa kavereittensa ja mikä pahinta, Paulankin, silmissä. Hävetti, kun ei ollut mikään tekniikan ihmelapsi. Yksin Pekan kavereista olikin tuore amiksen käynyt autonkorjaaja ja hän sai kuin saikin havunvihreän auton moottorin hyrräämään. Ja matka jatkui. Pekka sai Paulan autonsa kyytiin.
Huoltoasemalla oli muutakin kylän nuorisoa hampurilaisella. Niitä saikin aina seurojen jälkeisinä aikoina odotella pidempään. Mutta kai se on tuokin yksi yhdessä olemisen muodoista, istua paikallisen huoltoaseman savuisessa kuppilassa. Kaikilla muilla oli huomenna töitä, joten he päättivät lähteä ajoissa kotiin. Pekka muisteli ääneen, että Paula oli kysellyt kyytiä aiemmin. Paula kiitti kohteliaasti tarjouksesta ja Pekka mietti kuumeisesti, mitä tämän kanssa juttelisi. Edellisellä viikolla oli lähipäivien sää käyty melko tarkkaan läpi. Olisi pitänyt lukea edes joku kirja, josta olisi voinut keskustella, harmitteli Pekka. Mutta matkaan lähdettiin. Paula asui toisella puolella pitäjää kuin Pekka, mutta Pekka vakuutteli, ettei mutkasta koituisi hänelle mitään ongelmia. Paula hymyili vastaukseksi. Kyseltiin opiskelusuunnitelmista ja muuttoaikeista, mutta sitten, aivan liian nopeasti oltiinkin jo perillä Paulan kotipihalla ja Pekka toivoi punastellen, että juttutuokio olisi voinut vielä jatkua vaikkapa kävelyretkellä lammen rantaan. ”Jos nyt jätät minut tähän, kuitenkin”, Paula sanoi. Pekka varmisti äkkiä, että he näkisivät taas viikonloppuna seuroissa. Paula kertoi tulevansa ja hymyillen toivotti hyvää yötä. Pekka vastasi, hyppäsi autoonsa ja hengähti onnellisena.
Pekka ajeli kotiinsa havunvihreällä autollaan. Hänellä oli viime suviseurojen puhelevyjä, joista yksi oli soimassa. Joskus käy niin, että seurapuhe on kuin juuri itselleen osoitettu. Sellaista puhetta, että siitä tunnistaa itsensä hyvine ja huonoine puolineen. Kun puhe on suoraan elämästä, sitä haluaa kuunnella, eikä pelkästä kuulla. Joskus toivoo, ettei se puhe loppuisi ihan vielä. Aivan kuin sellainen rukous: ”Taivaan Isä, jos nyt jätät minut tähän, on minulla kaikki hyvin.”
Havunvihreän henkilöauton moottori ei luvannut paljon, kun autoa käynnistettiin, mutta Pekka ajatteli sen kestävän vielä tämän reissun. Eihän tuota matkaa olisi kuin toistakymmentä kilometriä. Hyvin pääsi tuttuakin tutummalle maantielle kohti kirkonkylää. Mustakantinen laulukirja oli omalla paikallaan kojelaudalla ja Pekkaa hymyilytti. Olihan tätä reissua taas viikko odotettu ja varmisteltu, että kaikki, erityisesti Paula, tulisivat myös.
Havunvihreä auto oli kuitenkin toista mieltä illan suunnitelmista. Se alkoi yskiä, meinasi sammua - eikä lopulta meinannut, vaan sammui. Pekan hymy hyytyi ennätysajassa. Hän ajoi auton tien varrella olevalle levennykselle ja hätääntyi. Aikaa ei oltu varattu mihinkään ylimääräisiin vastoinkäymisiin ja kello kävi määrätietoisesti kohti tasaa. Lähellä oli, ettei Pekka alkanut kirota itseksensä, mutta sai rauhoitettua itsensä ja päätti käyttää energiansa yritykseen käynnistää autoa uudemman kerran. Se ei onnistunut päättäväisestä yrityksestä huolimatta. Pekka siirtyi ulos potkimaan kiukussaan auton renkaita ja huusi havunvihreälle menopelilleen: ”Jos nyt jätät minut tähän, vaihdan toisen väriseen autoon.”
Havunvihreää autoa ei tuntunut kiinnostavan Pekan purnaukset, eikä se käynnistynyt. Pekka katsoi taas kelloa. Täytyisi liftata, sillä tavalla saattaisi ehtiä. Hän siirtyi maantien varteen ja toivoi, että joku auto olisi menossa kirkonkylälle päin. Hetken päästä alkoi kuulua lähestyvän auton humina. Pekka yritti rauhoitella itseään, mutta ajatteli nostaessaan peukalon: ”Jos nyt jätät minut tähän, en minäkään ota koskaan liftareita kyytiin.” Ja niinhän siinä kävi, että musta saksalaisauto porhalsi ylinopeutta Pekan ohi. Pekka yritti soittaa kavereilleen, mutta kaverit olivat jo perillä ja sulkeneet puhelimensa. Hän päätti yrittää vielä seuraavan auton kyytiin. Sitä sai tovin odotella, mutta pysähtyipä kuitenkin ja Pekka pääsi jatkamaan matkaa. Kirkonkylällä Pekka kiiruhti rauhanyhdistykselle, jonka edessä parveili nuorisoa epäryhdikkäässä asennossa potkimassa jaloillaan irtokiviä asfaltilla.
Seurasalista kuului väkevää virren veisuuta, sellaista tuttua, josta oli lapsesta saakka pitänyt ja Pekan mieli tasaantui, vaikka myöhästyminen harmittikin. Kaverit olivat varanneet Pekallekin istumapaikan. Sopivasti Paulan vierestä, Pekka myhäili mielessään. Virsi loppui ja kumarainen puhujasetä oli kivunnut korokkeelle.
Seurojen jälkeen kaverit päättivät jäädä hetkeksi laulamaan ja sitten käydä huoltoasemalla hampurilaisella. Pekka kysyi Paulalta, oliko tämäkin lähdössä. Paula harmitteli, ettei hänellä ollut kyytiä kotiin. Pekka huomasi innoissaan tarjoavansa jo kyytiä, mutta muisti sitten havunvihreän autonsa sijainnin ja pettyi taas itseensä ja surkeaan kohtaloonsa. Mutta hyvät kaverit ovat auttamassa, jos tarvitaan. Kaverit päättivät lähteä katsomaan autoa ja sitten sen jälkeen hampurilaiselle. Pekka pelkäsi menettävänsä kasvonsa kavereittensa ja mikä pahinta, Paulankin, silmissä. Hävetti, kun ei ollut mikään tekniikan ihmelapsi. Yksin Pekan kavereista olikin tuore amiksen käynyt autonkorjaaja ja hän sai kuin saikin havunvihreän auton moottorin hyrräämään. Ja matka jatkui. Pekka sai Paulan autonsa kyytiin.
Huoltoasemalla oli muutakin kylän nuorisoa hampurilaisella. Niitä saikin aina seurojen jälkeisinä aikoina odotella pidempään. Mutta kai se on tuokin yksi yhdessä olemisen muodoista, istua paikallisen huoltoaseman savuisessa kuppilassa. Kaikilla muilla oli huomenna töitä, joten he päättivät lähteä ajoissa kotiin. Pekka muisteli ääneen, että Paula oli kysellyt kyytiä aiemmin. Paula kiitti kohteliaasti tarjouksesta ja Pekka mietti kuumeisesti, mitä tämän kanssa juttelisi. Edellisellä viikolla oli lähipäivien sää käyty melko tarkkaan läpi. Olisi pitänyt lukea edes joku kirja, josta olisi voinut keskustella, harmitteli Pekka. Mutta matkaan lähdettiin. Paula asui toisella puolella pitäjää kuin Pekka, mutta Pekka vakuutteli, ettei mutkasta koituisi hänelle mitään ongelmia. Paula hymyili vastaukseksi. Kyseltiin opiskelusuunnitelmista ja muuttoaikeista, mutta sitten, aivan liian nopeasti oltiinkin jo perillä Paulan kotipihalla ja Pekka toivoi punastellen, että juttutuokio olisi voinut vielä jatkua vaikkapa kävelyretkellä lammen rantaan. ”Jos nyt jätät minut tähän, kuitenkin”, Paula sanoi. Pekka varmisti äkkiä, että he näkisivät taas viikonloppuna seuroissa. Paula kertoi tulevansa ja hymyillen toivotti hyvää yötä. Pekka vastasi, hyppäsi autoonsa ja hengähti onnellisena.
Pekka ajeli kotiinsa havunvihreällä autollaan. Hänellä oli viime suviseurojen puhelevyjä, joista yksi oli soimassa. Joskus käy niin, että seurapuhe on kuin juuri itselleen osoitettu. Sellaista puhetta, että siitä tunnistaa itsensä hyvine ja huonoine puolineen. Kun puhe on suoraan elämästä, sitä haluaa kuunnella, eikä pelkästä kuulla. Joskus toivoo, ettei se puhe loppuisi ihan vielä. Aivan kuin sellainen rukous: ”Taivaan Isä, jos nyt jätät minut tähän, on minulla kaikki hyvin.”
Vastaukset 11
Vanhimmat
Pari päivää sitten teit täsmällen saman avauksen. Miksi taas?
Se hävisi salaperäisesti jonnekin, enkä ehtinyt lukea mahdollista palautetta. Itse asiassa kirjoitin sen eilen. Mitä itse pidit?
-ankka
saakka. Hyvin kirjoitettua kertomusta on mukava lukea eikä syvällisempi sanomakaan puuttunut. Lisää!
heppu, kuka kirjoitti taannoin niitä säädyttömiä tarinoita?
Kerro, miten kirjoitetaan säädyttömiä tarinoita. En usko, että osaisin niitä kirjoittaa. Tai oikeastaan en usko, että haluaisin niitä kirjoittaa. Oliko tässä mielestäsi jotain säädytöntä?
-ankka
jokin aika sitten joku tyyppi kirjoitti niin säädyttömiä, mutta kuitenkin taitavasti kaikenlaisia härskejä tarinoita jotka kylläkin poistettiin samantien... mutta luulen, että et ole samainen kirjoittja.
En usko olevani kyseinen henkilö. Yritän kirjoitella sellaisia arkirealistisia, asiallisia tarinoita. Ajattelin kirjoittaa jotain viime suviseuroihin liittyvää, mutta en saanut oikein asiayhteyksiä vielä kokoon. Kerran aikaisemmin olen kirjoittanut tälle palstalle omakohtaiseen kokemukseen perustuvan kertomuksen. Se oli vuonna 2002 ja kertoi ensimmäisistä suviseuroista, jossa kävin Maaningalla.
-ankka
vl:iä?
että kirjoitti sen olevan kopioitu jostakin SRKn kirjasta eikä lähdeviitettä ollut mainittu.
Kiinnostaisi kovasti tietää, että mistä. Aika äkkiä SRK tämän tarinani julkaisee, jos sen vasta tuossa perjantai-iltana kirjoitin...
-ankka
Kerro lisää kaunista tarinaa.Jatka sitä!