Pahaa tekee lukea näitä juttuja täällä...Itse sairastuin anoreksiaan 17-vuotiaana ja puolessa vuodessa laihduin 66 kg:sta 48:aan. Alkoi eräästä huomautuksesta veljeni taholta. Sitä ennen olin kyllä peilaillut itseäni ja ollut tyytymätön esim. vatsaani, joka pömpötti omasta mielestäni. Jälkeenpäin ajatellen pienellä panostuksella jumppaan olisin saavuttanut ulkonäön, jota ihailin, ei olis tarvinnut painoa pudottaa ollenkaan (pituus 176 cm). No kuitenkin lopetin syömisen miltei kokonaan. Söin vain aamupalan, näkkäriä, kananmunaa, hedelmiä yms. yht. 700 kcal. Jos oli pakko syödä jotain muutakin rankaisin itseäni 20 km:n pyörälenkillä ja saatoin olla kokonaan syömättä seuraavana päivänä. Jumppasin kotona tunnin verran päivässä. Keräsin reseptejä ja leivoin innokkaasti perheelle. Koulunkäynti jäi vähitellen, palelin koko ajan ja olin apaattinen. Popsin äitini nesteenpoistolääkkeitä, jos mielestäni olin turvoksissa. Öisin heräsin lihaskaramppeihin.
Lintsasin koulusta, ei kiinnostanut, kaikki ajatukset pyörivät laihduttamisessa. Kuukautiset jäivät pois, ei huolettanut.Aloin kuulla huomautuksia laihuudestani, mutta olin vain ylpeä "saavutuksestani". Luut törröttivät, lonkkaluut terävinä ja takamuskin mustelmilla, kun ei lihaa luiden päällä. Sitten äitini heräsi ja vei minut lääkäriin, joka ei kai tiennyt anoreksiasta (joku kandi). Sanoi, että pitäis lihoa monta kiloa, jotta menkat alkais. Äiti alkoi vahtia, riideltiin. Alkoi bulimia-vaihe. Söin ja söin ja sitten oksensin (tietenkin salaa molempia). Välillä paastosin. Hampaista meni kiilteet oksentamisen takia...se on huomattu vasta aikuisena. Onneksi jotenkin tasaannuin ajan mittaan. Syöminen normalisoitui, kun elämään tuli muita asioita.Kaksikymppisenä koin vielä lyhyen bulimiavaiheen uudelleen seurustelusuhteen katkettua. Onneksi se jäi lyhyeksi. Nyt itselläni on jo 18-vuotias tytär, joka onneksi on tasapainoisempi kuin itse olin ja syö normaalisti. Olin 28-vuotias, ennenkuin kehtasin myöntää sairastaneeni anoreksiaa ja oksentamista en myönnä vieläkään...se oli minusta niin brutaalia:-) Toivon todella, että lopetatte leikkimisen hengellänne, sitähän se on! Painoni palasi vanhaan lukemaan ja itse asiassa olin silti hoikka! Jumpalla sain kiinteyttä, jonka menetin nopeassa laihtumisessa, rinnatkin alkoivat roikkua 18-vuotiaana! Muistakaa tämä, kun tuijotatte vaakaa! Liikuntaa peliin ja terveellsitä ruokaa!
Lintsasin koulusta, ei kiinnostanut, kaikki ajatukset pyörivät laihduttamisessa. Kuukautiset jäivät pois, ei huolettanut.Aloin kuulla huomautuksia laihuudestani, mutta olin vain ylpeä "saavutuksestani". Luut törröttivät, lonkkaluut terävinä ja takamuskin mustelmilla, kun ei lihaa luiden päällä. Sitten äitini heräsi ja vei minut lääkäriin, joka ei kai tiennyt anoreksiasta (joku kandi). Sanoi, että pitäis lihoa monta kiloa, jotta menkat alkais. Äiti alkoi vahtia, riideltiin. Alkoi bulimia-vaihe. Söin ja söin ja sitten oksensin (tietenkin salaa molempia). Välillä paastosin. Hampaista meni kiilteet oksentamisen takia...se on huomattu vasta aikuisena. Onneksi jotenkin tasaannuin ajan mittaan. Syöminen normalisoitui, kun elämään tuli muita asioita.Kaksikymppisenä koin vielä lyhyen bulimiavaiheen uudelleen seurustelusuhteen katkettua. Onneksi se jäi lyhyeksi. Nyt itselläni on jo 18-vuotias tytär, joka onneksi on tasapainoisempi kuin itse olin ja syö normaalisti. Olin 28-vuotias, ennenkuin kehtasin myöntää sairastaneeni anoreksiaa ja oksentamista en myönnä vieläkään...se oli minusta niin brutaalia:-) Toivon todella, että lopetatte leikkimisen hengellänne, sitähän se on! Painoni palasi vanhaan lukemaan ja itse asiassa olin silti hoikka! Jumpalla sain kiinteyttä, jonka menetin nopeassa laihtumisessa, rinnatkin alkoivat roikkua 18-vuotiaana! Muistakaa tämä, kun tuijotatte vaakaa! Liikuntaa peliin ja terveellsitä ruokaa!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.