Olen 23 vuotias ja kuudennella raskaana. Seurustelin lapsen isän kanssa lyhyen aikaa ja tulin raskaaksi, päätimme pitää lapsen, myös hän halusi sitä. Asiat on kuitenkin muuttunut tai oikeastaan mikään ei ole muuttunut, tuleva isä elää omaa elämäänsä, sitä poikamieselämää mikä oli ennen minua. Ei välitä tunteistani, eikä ota vastuuta kodista tai lapselle tarvittavista tavaroista. Joka ikinen ilta ja kaikki viikonloput juo kaljaa ja lentää ties missä, olen aina yksin kotona. Yöksikään ei aina tule kotiin, eikä ilmoita missä on. Olen satoja kertoja yrittänyt selittää miksi minusta tuntuu pahalta ja miksi asioiden pitäisi muuttua, mutta ei. Viimein tein sen päätöksen, että minun ja lapsen on parempi olla ilman häntä. Olen kamalan surullinen ja stressaantunut tuosta "25-vuotiaasta teinistä", joka tulee ja menee niinkuin haluaa ja jättää kaiken minun vastuulle. Nyt olen yksin lapsen ja koiran kanssa ja yritän katsoa tulevaan ja olen helpottunut ettei minun tarvitse koko ajan katsoa sitä ryyppäämistä ja vittuilua ja hoitaa kaikkia asioita hänenkin puolesta. Haluaisin keskustella asioista jonkun ihmisen kanssa, jolla vastaavia kokemuksia tai on yksinhuoltaja. Ystäviä tässä nyt kaipaa ja hyviä neuvoja, miten selvitä yksin kaikesta?Millaista elämä on pienen vauvan kanssa yksin?Miten selviää rahallisesti?Miten vaikeaa kaikki on henkisesti?
Yksin raskaana
Tuleva yksinhuoltaja
6776
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
mulla meni raskausaika samanlailla ku sullakin. Kun vauva oli 3kk, mies joutu istumaan. Olen pärjännyt ihan hyvin. Vanhemmilta ja kavereilta oon saanut tukea. Kertaakaan en ole katunut lastani. Nyt 1 v. Tuet riittää elämiseen, ja sossusta saa vajaukset.Alku on todella raskasta, mut on vaivan arvoista!!!
juu minäkin yksin odotin nyt tyttö 2v ja hyvin pärjätty,toki välissä hermoja rassaa ja itkua tuherran,mut tosiaan vaivan arvoista ja niitä hyviä hetkiä enmpi ja kun hyvät tukijoukot niin jaksaa:))nyt toista odotan taas yksin ja toki pelottaa tulevaisuus mut selviän,niin kuin monet muutkin...:))onnellista odotosta sinulle ja ilotse vauvastasi....
Olet tehnyt oikean ratkaisun.Sulla ja vauvalla on paljon helpompaa ilman sitä juopottelevaa.....
Mun olis kans PITÄNYT lähteä jo raskaana ollessa, mut kuitenki kituutin ja yritin niin kaun kunnes lapsi oli 5v.Mä olin kuiteski tavallaan niinku yksinhuoltaja, mies ei hoitanu lasta yhtään.Mä elin ku vankilassa en päässy kotoa juuri minnekkään tai sit menin vauva kainalossa.Olin masentunut/ahdistunut.Yht´äkkiä päässä napsahti,irtisanoin itseni vaki-työpaikasta ja muutin lapsen ja koiran kanssa toiselle paikkakunnalle.Sillon vasta mieskin"heräs"ja myönsi kyllä, et on pelänny jo kauan sitä että koska mä lähden ja vielä vinkui mua takasi.Rahallisesti pärjätty lapsen kanssa hyvin ja oon tosi tyytyväinen, että vihdoinkin lähdin.
älä turhaan pelkää. itse olisin kaivannut unta enemmän vauvan synnyttyä, ja kauppa-apuja kun joskus ruokatalouden hoito vaatisi lisäfysiikkaa ja lisäkäsiä. muutoin mikään kauhukuvista ei olekkaan käynyt toteen. ja ne arjen ongelmat, ne joutuu kohtaamaan jokainen lähivanhempi. itselleni ennemminkin helpotus pyörittää humppaa yksin kun kelvottoman kaverin kanssa.
elämä kannattelee, jos vain uskallat mukaan. itse olen matkustellut kaukomaillakin lapsen kanssa, erilaista mutta ei laadullisesti hullumpaa. ajattelen, että yksi aikuinen pärjää yhden lapsen kanssa. kahden kanssa tilanne mahdollisesti aivan eri.
arjesta selviää kun oppii virheistään ja oppii kehittelemään omat systeemit. ainakin neuvon että pidä lääkekaappi ladattuna aina ja maito ei saa loppua :) et nimittäin pysty lähtemään keskellä yötä haeskelemaan puuttuvaa ihan noin vain vauva kainalossa. ennakoi sen verran mitä järjellä ajatellen voit, ja loput ota huumorilla mitä hassua sattuukaan.
yritä olla murehtimatta. vauva opettaa nopeasti tavoilleen, ja kaikki sujuu kyllä hyvin. yritä pitää itsestäsi hyvä huoli! se on lapsen kannalta tärkeintä ja parasta!
Tiedän tunteen niin hyvin!
Itsellä aivan samanlainen kokemus, tosin ikää mulla 20v ja "miehellä" 22v. Aivan välttämättä halusi lapsen pitää, ja lähti lätkimään. Ryyppäsi ja juoksi muitten perässä koko odotusajan. Jäin yksin samoihin aikoihin kun sinäkin. Masennuin todella pahasti, mutta lapsen synnyttyä kaikki muuttui. Ei enää ehdi tällaisia ajatellakkaan :) Ja todella hyvin ollaan pärjätty, kun apua on saanut muualtakin.
Jos haluut, voin kirjotella lisempääkin esim. mailitse :)
kirjotellaan vaan! :) [email protected]