En ole koskaan ollut mitenkään lapsirakas, ja ajatus omasta lapsesta on tuntunut vieraalta ja kaukaiselta ("sitten joskus..") Ikää kuitenkin alkaa jo olla (30 v) joten asiaa ei oikein voisi enää pitkittääkään.
Kesällä yllätin itseni haaveilemasta omasta pienestä kääröstä. Tunne tuntui tällä kertaa aidolta eikä vain pelolta että aika alkaa käydä vähiin ja että lasta olisi "pakko" haluta. Rohkaistuin jopa puhumaan asiasta miehelleni, joka varmasti yllättyi, kun tietää aiemmat ajatukseni. Miehen ensireaktio taas yllätti minut, eli se oli sellainen positiivinen "mikäs siinä", kun pahimmillaan olin varautunut jyrkkään kieltoon (joka olisi sopinut paremmin siihen kuvaan mikä mulla on ollut miehen asenteesta lasten saamiseen).
Mihinkään konkreettiseen emme kuitenkaan heti ryhtyneet, vaan jatkoin pillereiden syöntiä kuten ennenkin. Ajatus kuitenkin muhi mielessä.
Otin asian sitten uudelleen mieheni kanssa puheeksi muutaman viikon kuluttua. Tällöin hän oli kuitenkin torjuvampi kuin aiemmin. Ihmettelin, kun en tuon keskustelun jälkeen ollutkaan pettynyt ja surullinen. Ja nyt kun aikaa on taas kulunut muutama viikko, vanhat ajatukset "ei lapsia, ainakaan vielä" ovat taas täysin valloillaan.
Ihmetyttää tällainen pikainen vauvakuume. Oliko se kroppani keino yrittää viestittää, että kantsuis tosissaan jo alkaa tehdä jotain eikä vain vatvoa asiaa. Ja voittiko sitten järki tunteet..?
Millaisten ajatusmyllerrysten ja itsenne kanssa taistelujen kautta te samantapaisessa tilanteessa olleet päädyitte raskauden yrittämiseen?
Kesällä yllätin itseni haaveilemasta omasta pienestä kääröstä. Tunne tuntui tällä kertaa aidolta eikä vain pelolta että aika alkaa käydä vähiin ja että lasta olisi "pakko" haluta. Rohkaistuin jopa puhumaan asiasta miehelleni, joka varmasti yllättyi, kun tietää aiemmat ajatukseni. Miehen ensireaktio taas yllätti minut, eli se oli sellainen positiivinen "mikäs siinä", kun pahimmillaan olin varautunut jyrkkään kieltoon (joka olisi sopinut paremmin siihen kuvaan mikä mulla on ollut miehen asenteesta lasten saamiseen).
Mihinkään konkreettiseen emme kuitenkaan heti ryhtyneet, vaan jatkoin pillereiden syöntiä kuten ennenkin. Ajatus kuitenkin muhi mielessä.
Otin asian sitten uudelleen mieheni kanssa puheeksi muutaman viikon kuluttua. Tällöin hän oli kuitenkin torjuvampi kuin aiemmin. Ihmettelin, kun en tuon keskustelun jälkeen ollutkaan pettynyt ja surullinen. Ja nyt kun aikaa on taas kulunut muutama viikko, vanhat ajatukset "ei lapsia, ainakaan vielä" ovat taas täysin valloillaan.
Ihmetyttää tällainen pikainen vauvakuume. Oliko se kroppani keino yrittää viestittää, että kantsuis tosissaan jo alkaa tehdä jotain eikä vain vatvoa asiaa. Ja voittiko sitten järki tunteet..?
Millaisten ajatusmyllerrysten ja itsenne kanssa taistelujen kautta te samantapaisessa tilanteessa olleet päädyitte raskauden yrittämiseen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen tähän asti ollut, ihan pienestä lähtien, melko lapsivastainen. Pienen pientä kääröään vaunuissa työntävä äiti ei ole aiheuttanut minussa koskaan minkäänlaista "lämmön tunnetta" sisimmissäni ja olen avoimesti tiedottanut ystävilleni sukulaisille, ettei lapset kuulut meikäkäisen elämään...avomieheni suureksi harmiksi (oli kyllä asiasta tietoinen jo suhteemme ensimetreillä).
Jossain vaiheessa aloin kuitenkin pohtia elämääni eri kanteilta ja keskustelimme elämästä hieman laajemmassa perspektiivissä ja huomasin haluavani sittenkin lasta. Se ei kuitenkaan tullut mitenkään iskuna kirkkaalta taivaalta, vaan asia muhi päässäni jo pidemmän aikaa. No nyt on sitten perheenperustaminen lähtenyt käyntiin (yritys siis) ja toivomme parasta.
Kieltämättä on varmasti vaikeaa luopua parisuhteen tuomista eduista lapsiperheen elämään nähden mm. erilainen vapaus, huomion keskittäminen, raha-asiat jne., jotka saattavat myös osittain mietityttää miestäsi. Anna hänelle aikaa pohtia asioita, painostusta ei varmasti kannata harrastaa...siitä voi pian syntyä asetelma lapsi vai ero tms. Ajatuksen siemen on jokatapauksessa kylvetty ja jossain vaiheessa voit taas tiedustella varovasti asiasta. Jos tuntuu, että oma vauvakuumeesi jossain vaiheessa yltyy sietämättömäksi eikä miehesi innostu asiasta, niin se on sitten toinen stoori ja sitä kannattaa pohtia vasta sitten.
Monilla miehillä tuntuu olevan tapana vaihdella ajatuksia vauva-asiassa! Meilläkin mies on ollut välillä "saa tulla jos tulee"- asenne ja sitten taas että "ei ehkä sittenkään koskaan". Hiukan samaa ajattelua huomaan itsessänikin: toisaalta tunteet huutavat vauvaa, toisaalta olen hyvin epävarma asiasta.
Tosin tilanne on muutenkin kinkkinen: ei ole ehkäisyä, mutta mies ei ole kovin seksuaalinen ihminen eli seksiä ei harrasteta tällä hetkellä juuri ollenkaan. Olen kyllästynyt olemaan aina se aloitteentekijä ja innostuva, siksi tauot venyvät pitkiksi... Toinen ei vaan syty ja se rassaa molempia. :(
Ärsyttävää vatvoa tällaisia vauva-asioita mielessään, kun ei edes seksi suju! Välillä tuntuu, että nyt on jo korkea aika (olen alle 29 v.) ja iskee kamala paniikki iän ja seksittömyyden takia, toisaalta taas mietin, että onko suhde sittenkään tarpeeksi kypsä lapselle ja olisimmeko edes hyviä vanhempia.