Oli vuosi 1996. Pakersin koulussa ja vietin vkonloput parhaan kaverini seurassa maalaillen mukavia tulevaisuuden suunnitelmia. Hänelle ne olivat jo selvät, jäisi jatkamaan isänsä parturi-kampaamoa kylän keskusraitille. Siellä auttelinkin häntä aina viikonloput ja lomat siivoillen, vastaillen puhelimeen ja muissa juoksevissa asioissa. Joskus päästiin myös illalla viihteelle "maailmaa parantamaan".
Siirryin kouluun kauemmas ja viikonloput kotipaikalla vähenivät. Kaveri oli jo löytänyt miehen rinnalleen. Soittelin vielä kaverilleni usein ja pidemmät lomat olin takaisin kotikylillä.
Kului pari vuotta, siirryin taas kauemmas, jo toisen läänin puolelle, jossa tapasin oman puoliskoni. Nyt yhteydenpito jäi. Näin ensimmäistä kertaa miten yksipuolisesti olin saanut hoitaa kaverisuhdetta, kun kohtasin toisen joka otti huomioon minuakin.
Vaihtui vuosi 2000. Soiteltiin pyhinä ja joskus kävimme avokkini kanssa pikaisella visiitillä matkalla vanhemmilleni. Silti, tunsin, että yksi kaverisuhde oli nähnyt jo tien pään. Molempien elämän täytti jo jokin muu.
Sitten sain eräänä päivänä puhelinsoiton tältä vanhalta kaveriltani, poika oli tullut. Käytiin sitä katsomassa sairaalassa ja kutsu kuului myös kotona käymään. No kotonaan kaveri sen sitten kysyi, "tulisitko kummiksi"? Olin aivan ällikällä, siis minä, joka olin rakentanut elämäni jo muualle. Eihän meillä ollut enään mitään yhteistä, olimme enään lähinnä vain kaukaisia tuttuja. Sitä häneltä kysyinkin, että "oletkohan nyt ihan varma...etkö ole kysynyt joltain muulta?" ja ehdotinkin hänen nykyisiä kavereitaan tehtävään, mutta ei kuulemma käynyt. Siinä sitten katseiden ristitulessa lupasin, vaikka tiesin tehtävän olevan melko nimellinen välimatkamme takia ja siitä yksinkertaisesta syystä, että olin jo vuosia sitten päättänyt, että en ala pitämään häneen enään yksipuolisesti yhteyttä. No, ajattelin, että ehkä nyt toisin.
Nyt kummipoikani täyttää 4 vuotta. Menen käymään. Viimeisestä visiitistäni on kulunut jo vuosi. Vuoden on täyttänyt omat pienet lapseni ja vasta-aloitettu yhteinen yritys mieheni kanssa.
Tuntuu kuin olisin menossa todellakin vieraille kylään, oma elämäni on muuttunut niin radikaalisti vuoden sisällä. Nyt kelaan tuota aikaa, jolloin lupauduin kummiksi, ja mietin, että olisipa sen jäänyt tekemättä. Minulla ei ole mitään ystävän siteitä enään kummipoikani äitiin, ja kaikki yhteydenpito siihen suuntaan tuntuu pakkopullalta. Silti olen yrittänyt käydä joka vuosi poikaa katsomassa. Silloinkin olen aina miettinyt, mitä muuta vierailuni hänelle enään antavat kuin pakon esiintyä vieraan ihmisen edessä, vaikka selvästi näkee, että toista ujostuttaa kauheasti koko vierailun ajan.
Jos kurkistan nyt tulevaisuuteen, näen jo kuinka yhteys tähän kummiperheeseen katkeaa, se on väistämätöntä. En enään vain jaksa, enkä kiinnostu pitämään yhteyttä yksipuolisesti vieraillen. Välimatkaa on jo reilu kolme sataa km:ä, ja tunnepuolen välimatka vielä suurempi.
Näin se elämä menee, siteitä ei enään pidetä hampaat irvessä siksi kun on pakko, vaan siksi kun jokaisella on valta päättää itse. Tottakai muistelen usein haikeina yhteisiä vuosia parhaan kaverini kanssa, mutta toisaalta ymmärrän että tämä lehti on tarkoitettukin käännettäväksi sinne muistojen albumiin. Kummipojallani riittää paljon aikuisia luottoystäviä, joten en ole hänestäkään huolissani. Toivotan hänelle vain onnellista ja turvallista matkaa elämässään eteenpäin ja yritän aina silloin tällöin muistaa häntä viestillä, kortilla tai kuvalla.
Siirryin kouluun kauemmas ja viikonloput kotipaikalla vähenivät. Kaveri oli jo löytänyt miehen rinnalleen. Soittelin vielä kaverilleni usein ja pidemmät lomat olin takaisin kotikylillä.
Kului pari vuotta, siirryin taas kauemmas, jo toisen läänin puolelle, jossa tapasin oman puoliskoni. Nyt yhteydenpito jäi. Näin ensimmäistä kertaa miten yksipuolisesti olin saanut hoitaa kaverisuhdetta, kun kohtasin toisen joka otti huomioon minuakin.
Vaihtui vuosi 2000. Soiteltiin pyhinä ja joskus kävimme avokkini kanssa pikaisella visiitillä matkalla vanhemmilleni. Silti, tunsin, että yksi kaverisuhde oli nähnyt jo tien pään. Molempien elämän täytti jo jokin muu.
Sitten sain eräänä päivänä puhelinsoiton tältä vanhalta kaveriltani, poika oli tullut. Käytiin sitä katsomassa sairaalassa ja kutsu kuului myös kotona käymään. No kotonaan kaveri sen sitten kysyi, "tulisitko kummiksi"? Olin aivan ällikällä, siis minä, joka olin rakentanut elämäni jo muualle. Eihän meillä ollut enään mitään yhteistä, olimme enään lähinnä vain kaukaisia tuttuja. Sitä häneltä kysyinkin, että "oletkohan nyt ihan varma...etkö ole kysynyt joltain muulta?" ja ehdotinkin hänen nykyisiä kavereitaan tehtävään, mutta ei kuulemma käynyt. Siinä sitten katseiden ristitulessa lupasin, vaikka tiesin tehtävän olevan melko nimellinen välimatkamme takia ja siitä yksinkertaisesta syystä, että olin jo vuosia sitten päättänyt, että en ala pitämään häneen enään yksipuolisesti yhteyttä. No, ajattelin, että ehkä nyt toisin.
Nyt kummipoikani täyttää 4 vuotta. Menen käymään. Viimeisestä visiitistäni on kulunut jo vuosi. Vuoden on täyttänyt omat pienet lapseni ja vasta-aloitettu yhteinen yritys mieheni kanssa.
Tuntuu kuin olisin menossa todellakin vieraille kylään, oma elämäni on muuttunut niin radikaalisti vuoden sisällä. Nyt kelaan tuota aikaa, jolloin lupauduin kummiksi, ja mietin, että olisipa sen jäänyt tekemättä. Minulla ei ole mitään ystävän siteitä enään kummipoikani äitiin, ja kaikki yhteydenpito siihen suuntaan tuntuu pakkopullalta. Silti olen yrittänyt käydä joka vuosi poikaa katsomassa. Silloinkin olen aina miettinyt, mitä muuta vierailuni hänelle enään antavat kuin pakon esiintyä vieraan ihmisen edessä, vaikka selvästi näkee, että toista ujostuttaa kauheasti koko vierailun ajan.
Jos kurkistan nyt tulevaisuuteen, näen jo kuinka yhteys tähän kummiperheeseen katkeaa, se on väistämätöntä. En enään vain jaksa, enkä kiinnostu pitämään yhteyttä yksipuolisesti vieraillen. Välimatkaa on jo reilu kolme sataa km:ä, ja tunnepuolen välimatka vielä suurempi.
Näin se elämä menee, siteitä ei enään pidetä hampaat irvessä siksi kun on pakko, vaan siksi kun jokaisella on valta päättää itse. Tottakai muistelen usein haikeina yhteisiä vuosia parhaan kaverini kanssa, mutta toisaalta ymmärrän että tämä lehti on tarkoitettukin käännettäväksi sinne muistojen albumiin. Kummipojallani riittää paljon aikuisia luottoystäviä, joten en ole hänestäkään huolissani. Toivotan hänelle vain onnellista ja turvallista matkaa elämässään eteenpäin ja yritän aina silloin tällöin muistaa häntä viestillä, kortilla tai kuvalla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
teitä kuten ennen vanhaan?
Kenties sinä olet erkaantuneempi kuin ystäväsi?
asuinpaikkaa katso...yhtä hyvin joillaki voi olla kummeja ulkomail jne. Siskoni kummitäti asuu Oulun tienoil ja itse asumme tääl hesan tienoil...