Viimein olen hyväksynyt tosiasian että olen myös masentunut.
Elämäni on ollut yhtä stressiä viimeiset 3 vuotta. 2 ihanaa lasta joista toisella dyspraksia ja toisella lastenreuma, autoimmuunihepatiitti ja vielä sjöögreeni. Ihana on myös lasten isä joka yrittää täysillä mutta kun olen itse aina ollut paras niin en ole hirveesti antanut hänen hoidella näitä lääkärikäyntejä sekä muita juoksevia asiaoita.
Viimeisen vuoden olen huomannut ettei hymyä tule suustani vahingossakaan, vaikka katto romahtaisi en jaksaisi ottaa sitä vastaan, mikään ei ole kivaa kaikki todella työläistä. Itku kyl niin herkässä että aamulla kun soitin lääkärille niin en saanut sanoja suusta. Lapsille ja miehelle tiuskin koko ajan (kun jaksan olla pystyssä). Vuoden aikana olen käynyt 2 kertaa verikokeisssa kun koko ajan väsyttää mutta kaikki ollut kunnossa??? Pelkkä ajatus siitä että mentäis koko perhe vaikka ulos syömään on ylitsepääsemättömän raskasta. Lapsilta en jaksa yhtään ylimääräistä kitinää vaan heti hermostun tai rupeen itkemään. Vaikka nukkuisin 12 tuntia niin väsyttää ja voisin vaan nukkua että aika kuluisi nopeampaa. Töihin on kiva mennä mutta sielläkin omatunto kolkuttaa kun en ole perheeni kanssa kotona??! Tuleeko minusta vielä joskus iloinen reipas kansalainen joka nauttii elämästä vai onko tämä nyt sit tätä? Lääkäriin menen ensi viikolla saa nähdä mitä mieltä hän on?
Elämäni on ollut yhtä stressiä viimeiset 3 vuotta. 2 ihanaa lasta joista toisella dyspraksia ja toisella lastenreuma, autoimmuunihepatiitti ja vielä sjöögreeni. Ihana on myös lasten isä joka yrittää täysillä mutta kun olen itse aina ollut paras niin en ole hirveesti antanut hänen hoidella näitä lääkärikäyntejä sekä muita juoksevia asiaoita.
Viimeisen vuoden olen huomannut ettei hymyä tule suustani vahingossakaan, vaikka katto romahtaisi en jaksaisi ottaa sitä vastaan, mikään ei ole kivaa kaikki todella työläistä. Itku kyl niin herkässä että aamulla kun soitin lääkärille niin en saanut sanoja suusta. Lapsille ja miehelle tiuskin koko ajan (kun jaksan olla pystyssä). Vuoden aikana olen käynyt 2 kertaa verikokeisssa kun koko ajan väsyttää mutta kaikki ollut kunnossa??? Pelkkä ajatus siitä että mentäis koko perhe vaikka ulos syömään on ylitsepääsemättömän raskasta. Lapsilta en jaksa yhtään ylimääräistä kitinää vaan heti hermostun tai rupeen itkemään. Vaikka nukkuisin 12 tuntia niin väsyttää ja voisin vaan nukkua että aika kuluisi nopeampaa. Töihin on kiva mennä mutta sielläkin omatunto kolkuttaa kun en ole perheeni kanssa kotona??! Tuleeko minusta vielä joskus iloinen reipas kansalainen joka nauttii elämästä vai onko tämä nyt sit tätä? Lääkäriin menen ensi viikolla saa nähdä mitä mieltä hän on?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei siis todellakaan ole! Ja muistan jostain lukeneeni että "ihmisen täytyy olla ollut pitkään tulessa palaakseen loppuun". Minusta sinun tilanteesi kuulostaa siltä.
Oletteko koko perheen voimin päässeet Kelan sopeutumisvalmennuskursseille, kun lapsilla on pitkäaikaisia sairauksia? Useasti jo toisten samassa tilanteessa olevien vanhempien tapaaminen helpottaa sopeutumista ja jaksamista.
Omassa elämässäni on myös ollut paljon vastoinkäymisiä ja surua. Tarkkailin (ja tarkkailen) itseäni, pitäen mielessäni ajatuksen tuottavatko aiemmin pitämäni asiat edelleenkin minulle hyvää mieltä. Ja kyllä olen todennut nauttivani samoista asioista, kun me äidit vain ajattelisimme itseämme. Sitenhän me välillisesti ajattelemme juuri perheemme hyvinvointia. Siis pitämällä huolta omasta hyvinvoinnistamme ja jaksamisestamme.
Etsi asioita joista nautit ja anna itsellesi lupa ja oikeutus nauttimiseen. Olet sen ansainnut!!!
oli ihan pakko vastata sulle koska olin kuin itse kertojana.olen itse 35v 2 lapsen yh.ollut pari vuotta yksin lasteni kanssa.isä kyllä kantaa oman vastuunsa elikkä lähinnä pitää joka toinen vkl lapsia.mutta olen ollut jo kuitenkin vuosia aikasta poikki jos niin voi sanoa.teen kodin ulkopuolella kokopv työtä ja koen sen olevan tosi raskasta.nyt viimeiset kk olen ollut aivan puhki,poikki ja itkuherkkä.kaameat univaikeudet ja päänsäryt siis melki joka yö ja pv p.säryt.lääkkeitä syön niihin paljon ja niskatkin aina jumissa.kun ja jos nukahdan niin näen vain kaameita painajaisia ja unia tapoista ja kuolemasta jne.vaikka mulla muuten elämä ok.koti,työ,lapset kivoja ja oma kulta plus harrastuksiakin mutta en vain meinaa jaksaa!itkustelen,raivoan kotona ja huudan ja tiuskin ja samaa kuin sullakin.enkä vain ole jäänyt edes töistä pois saatikka lääkäriin mennyt.uskooko ne edes mua,se pelottaa...........mitä tekisin?tuntuu et sekoan!