Muistelen kaiholla sitä aikaa kun olin normaalipainoinen, 157/50.. Nykyään en pidä peiliin katsomisesta. Painoa on kertynyt ihan liikaa ja tuntuu että läskikerrokseni karkottaa kaikki ihmiset läheltäni.. Onneksi mieheni jaksaa olla rinnallani kiloistani huolimatta. Mutta ystäviä ei ole. Ennen olin "suosittu" tyttö, jolla oli aina pari kaveria seurassa.. nykyään näen vain silloin tällöin entisiä ystäviäni, joilla tuntuu aina olevan jotain muita menoja.. Miksi? Enhän ole muuttunut muuten kuin painon suhteen? Olen yhtä iloinen ja avoin.. Tai ainakin olin vielä vähän aikaa sitten.. Nykyään en tahdo lähteä kotoa pois. Joutuisin kuitenkin olemaan yksin joka puolella.. Johtuukohan syksystä vai painosta, mutta tuntuu että ainut asia mihin pystyn on itku.. Ehkä vain itken itseni pois tästä maailmasta..
Moi!
SadGirl
2357
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos nyt ajatellaan noita sun kavereita, jotka olivat sun ystäviäsi, ennen kuin sait lisäkiloja. No, tuollaisesta käytöksestä voi aina kysyä, että olivatko he todellisia ystäviä. No, minä en kyllä tietenkään tiedä naisten ajatuksista tässä kysymyksessä. Mutta ainakaan mies porukassa se ei tule ihan niin paljon esiin. Aina täytyy muistaa eräs asia ethän sinä ihmisenä ole muuttunut. Tarkoitin tuossa edellä, et olet edelleen sisältäpäin sama tyttö mikä ennen. No, en minä usko että tuo sun itku johtuu sillein painosta. Tämä syksy on aina väsyttävää aikaa. Mutta usko tulevaisuuteen on aina se milllä jaksaa mennä eteenpäin. Uskoisin, että kun lähdet ulos taas niin kuin ennenkin niin voit saada uusia kavereita itsellesi. Mutta muista aina eräs asia sun rinnallasi on sulle tärkein ihminen eli sun miehesi. Kun ihmisillä on rakkautta niin aina on toivoa tulevaisuuden varalle.
Jos lihavuus on mielestäsi epäsosiaalisen elämäsi syy ja podet siitä vielä huonoa oloa, eikö olisi luonnollista parantaa oloa laihduttamalla, ts. terveellä ruokavaliolla?