Olen 17 vuotias jokin. En halua sanoa tyttö, koska en oikeatsaan ole enää. Mulla ei ole menkkoja, ei oikein rintojakaan, eikä mun vartaloni ole sellainen, jota mies haluaisi hyväillä ja koskekettaa. Ja vaikka haluaisinkin, mä en antais, koska mua pelottaa. Haluaisin toki tuntea jonkun ihmisen lähelläni, mutta en osaa ottaa toisten tunteita vastaan, kun omille tunteilleni kaivoin haudan kauan sitten. Kukkiakaan en ole muistanut haudalle kantaa.
En halua enää laihtua. Mutta en haluaisi lihoakaan. Olen ihastunut maahisvartalooni, hoikaan ja keveään. Toki olisi terveellistä lihoa pari kiloa. Takaisin normaalipainoon, mutta se tuntuu niin kamalalta. Itsetunnon (jos minulla siis sellaista enää on) ja vaakaviisarin heilahdukset ovat keskenään käänteiset.
Söin tänään paljon, ja eilenkin. Yli 4000kcal molempina. Tiedän, että yhden kilon painon nousuun tarvitaan 7000kcal. En haluaisi tietää. Minä tiedän näistä helvetin kcal kaiken!! Tulkaa ottamaan ne minun päästäni pois!! Pahus sitä päivää, jona terveystiedon opettaja opetti meidät niitä laskemaan. Siitä minä tämän painajaisen katson alkaneeksi.
Olin joskus iloinen ja reipas tyttö. Painoin 52 kiloa ja tunsin itseni kauniiksi. Peilistä katsoi jumalatar, joka olisi saanut miehen kuin miehen ja vaikka naisenkin, jos oikein olisi halunnut. Söin reippaasti, herkuttelinkin kun huvitti ja nautin joka suupalasta. En enää.
Kerroin kerran ystävälle, että tunnen olevani kaunis. Todella kaunis. Ja jostain syystä minulle naurettiin päin naamaa. Se sattui, vaikka en sitä näyttänytkään.
Samana vuonna terveystiedon opettaja opetti meidät laskemaan kaloreita. Laskekaa 1 1 ja saakaa tulokseksi 2 tai jokin muu vapaavalintainen lukema, ei olla turhan tarkkoja. Aloin tarkkailla syömistäni pakon omaisesti.
Kukaan ei huomannut. Söin terveitä aterioita. Hyvää ruokavaliotani kehuttiin. Aloin myös tehokuntoilun ja jätin kaikki herkut pois. Ei enää sokeria teehen, murot vaihtuivat ruispuuroon. Rasva jäi pois leivän päältä. Aloin laihtua, kuinkas muutenkaan ja niin minä laihduin paljon.
Mielialani nyrjähti. Masennus kohtaukset, ahdistus ja huono olo tulivat jäädäkseen. Kuukautiset jäivät pois. Olin sairas. Makasin lattialla, enkä jaksanut oikein hengittääkkään. Aamulla herättyäni itkin, koska en ollutkaan yön aikana kuollut. Eikä minulla ollut ketään jolle puhua. Huusin huoneeni seinille apua ja ne vain kaatuivat päälle. Sanoin kotona, että minulla on nyt vähän rankkaa, auttakaa, mutta ne sanoivat, että niillä oli lapsuudessa rankenpaa, älä valita. Enkä mä enää valittanut, laihduin vaan.
Sitten, kun tajusin, että en saisi tappaa itseäni, päätin ryhdistäytyä. Saada onnellisen elämäni takaisin. Otin itseäni niskasta kiinni ja aloin syödä normaalisti. Edelleen kuitenkin kaloreista laskien: 1500kcal päivässä, päätin.
Kovaa oli ja on edelleen. Saan ahmimiskohtauksia. En osaa suhtautua ruokaan normaalisti. Koko elämäni pyörii sen ympärillä. Mietin, mitä söisin seuraavaksi. Mitä syön huomenna? Mitä syön kun lähden lomalle? Kun syön lautasellisen haluan toisen ja lopulta viidennenkin, vaikka vatsaan sattuu, silmissä sumenee, oksettaa ja koko loppupäivä menee pinkeän vatsan kanssa pyörimiseen. En halua tätä. Haluan olla taas se iloinen tyttö, joka söi suklaaleivoksen hyvällä omalla tunnolla ja kun tunsi saaneensa tarpeeksi osasi sanoa ei.
- Haluan unohtaa kalorit.
- Haluan olla tyytyväinen itseeni.
- Haluan elämäni takaisin.
- Haluan olkapään johon nojata.
- Haluan olla onnellinen.
Auta minua.
En halua enää laihtua. Mutta en haluaisi lihoakaan. Olen ihastunut maahisvartalooni, hoikaan ja keveään. Toki olisi terveellistä lihoa pari kiloa. Takaisin normaalipainoon, mutta se tuntuu niin kamalalta. Itsetunnon (jos minulla siis sellaista enää on) ja vaakaviisarin heilahdukset ovat keskenään käänteiset.
Söin tänään paljon, ja eilenkin. Yli 4000kcal molempina. Tiedän, että yhden kilon painon nousuun tarvitaan 7000kcal. En haluaisi tietää. Minä tiedän näistä helvetin kcal kaiken!! Tulkaa ottamaan ne minun päästäni pois!! Pahus sitä päivää, jona terveystiedon opettaja opetti meidät niitä laskemaan. Siitä minä tämän painajaisen katson alkaneeksi.
Olin joskus iloinen ja reipas tyttö. Painoin 52 kiloa ja tunsin itseni kauniiksi. Peilistä katsoi jumalatar, joka olisi saanut miehen kuin miehen ja vaikka naisenkin, jos oikein olisi halunnut. Söin reippaasti, herkuttelinkin kun huvitti ja nautin joka suupalasta. En enää.
Kerroin kerran ystävälle, että tunnen olevani kaunis. Todella kaunis. Ja jostain syystä minulle naurettiin päin naamaa. Se sattui, vaikka en sitä näyttänytkään.
Samana vuonna terveystiedon opettaja opetti meidät laskemaan kaloreita. Laskekaa 1 1 ja saakaa tulokseksi 2 tai jokin muu vapaavalintainen lukema, ei olla turhan tarkkoja. Aloin tarkkailla syömistäni pakon omaisesti.
Kukaan ei huomannut. Söin terveitä aterioita. Hyvää ruokavaliotani kehuttiin. Aloin myös tehokuntoilun ja jätin kaikki herkut pois. Ei enää sokeria teehen, murot vaihtuivat ruispuuroon. Rasva jäi pois leivän päältä. Aloin laihtua, kuinkas muutenkaan ja niin minä laihduin paljon.
Mielialani nyrjähti. Masennus kohtaukset, ahdistus ja huono olo tulivat jäädäkseen. Kuukautiset jäivät pois. Olin sairas. Makasin lattialla, enkä jaksanut oikein hengittääkkään. Aamulla herättyäni itkin, koska en ollutkaan yön aikana kuollut. Eikä minulla ollut ketään jolle puhua. Huusin huoneeni seinille apua ja ne vain kaatuivat päälle. Sanoin kotona, että minulla on nyt vähän rankkaa, auttakaa, mutta ne sanoivat, että niillä oli lapsuudessa rankenpaa, älä valita. Enkä mä enää valittanut, laihduin vaan.
Sitten, kun tajusin, että en saisi tappaa itseäni, päätin ryhdistäytyä. Saada onnellisen elämäni takaisin. Otin itseäni niskasta kiinni ja aloin syödä normaalisti. Edelleen kuitenkin kaloreista laskien: 1500kcal päivässä, päätin.
Kovaa oli ja on edelleen. Saan ahmimiskohtauksia. En osaa suhtautua ruokaan normaalisti. Koko elämäni pyörii sen ympärillä. Mietin, mitä söisin seuraavaksi. Mitä syön huomenna? Mitä syön kun lähden lomalle? Kun syön lautasellisen haluan toisen ja lopulta viidennenkin, vaikka vatsaan sattuu, silmissä sumenee, oksettaa ja koko loppupäivä menee pinkeän vatsan kanssa pyörimiseen. En halua tätä. Haluan olla taas se iloinen tyttö, joka söi suklaaleivoksen hyvällä omalla tunnolla ja kun tunsi saaneensa tarpeeksi osasi sanoa ei.
- Haluan unohtaa kalorit.
- Haluan olla tyytyväinen itseeni.
- Haluan elämäni takaisin.
- Haluan olkapään johon nojata.
- Haluan olla onnellinen.
Auta minua.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kunpa voisin auttaa
Tuo kuulostaa niin tutulle. Itsekkin ajattelen tismalleen noin. Olen pahimman aikani nähnyt (luulisin) ja siihen en enää ikinä halua palata. Tiedän että olin kamalan näköinen. Muistan myös sen toisen ajan jolloin voin kaikista parhaiten ja rakastin peilikuvaani, olin silloin 49 kiloinen iloinen tyttö joka söi kaikkea hyvällä omatunnolla, lihomatta.
Sitten kaikki muuttui yks kaks, itseasiassa kun alan muistelemaan sitä aikaa niin en osaa edes tarkalleen sanoa että miksi. Kai se lähti ihan täältä internetistä kun kävin paljon tällaisissa paikoissa, vertailin painoani muiden painoon, aloin välttelemään aluksi karkkia, välttelemään pikaruokaravintoloita, vähitellen lopetin pikkuhiljaa kaiken sellaisen syömisen minkä ennen tein vain huvin vuoksi, söin vain kun oli nälkä ja vain sen mitä täytyi. Kituutin vuoden verran 100-600 kalorin energia määrällä per. päivä ja joskus en syönyt ollenkaan.
Kai mä myös menin siihen aikakausilehtien tuputtamaan laihdtutustouhuun mukaan ja halusin minäkin mukamas "rantakuntoon" kesäksi ja huomasin että paino laskikin. Ja siinä sitä sitten mentiin, en osannut lopettaa sitä laihtumista vaikka päätin. Aina se päätös lipsui ja kun laihduin yhden kilon halusin samantien vielä "yhden" jne...
Sitten sain jotenkin itseäni niskasta kiinni.. kun minulle ventovieraat ihmiset tuli avautuun bussipysäkillä anoreksiasta. Huomasin että en jaksanut enää tehdä mitään, sosiaalinen elämä oli olematonta ja fyysiset oireet alkoi olla jo melko hälyyttäviä. Lähimmille ihmisille purkautumalla yks aamu jouduin väkisin pisteeseen, jossa syömisiäni ruvettiin tarkkailemaan ja painon nousua vahdittiin.
Syöminen meni täysin hallitsemattomaksi, en osannut pistää mitään rajoja itselleni, söin ja söin ja söin ja uskottelin että tämä on hyvä juttu, vaikka sisällä inhosin sitä. En halunnut lihoa, pelkäsin sitä, silti tein sen eli söin. Oli välillä vaiheita jolloin katsottua itseäni päätin etten syö enää. Silti söin... Ja kun sain lisää painoa.. huomasin, että tämä on se minun juttuni ja painoni ja että se on hyvä. En päässyt siihen 49 kiloon mitä joskus olin ollut, mutta sain kuitenkin muutaman lisäkilon entiseen luurankomaiseen olemukseeni ja olen siihen nyt tyytyväinen. Kuitenkin kun huomasin sen painon missä tunsin itseni hyväksi niin automaattisesti aloin ylläpitämään sitä painoa. Eli söin normaaleja energiamääriä eli noin 1500 kaloria /päivä enkä enää niin että esim 5000/päivä mitä "parhaimmillaan". No silloin oli mukana myös bulimiaa.
Tottakai tiedän että mun kuuluis olla 49 kilonen mikä on mun normaalipaino ja olisin silloin täysin terve omassa painossani ja voisin ehkä vieläkin paremmin, mutta ehkä se ajan kanssa onnistuu. Olen kamppaillut näitten juttujen kanssa nyt pari vuotta enkä vieläkään voi sanoa olevani täysin sinut itseni kanssa enkä voi sanoa voittaneeni sairautta, enkä tiedä vielä tulevaisuudesta mitään.
Mutta tässä sitä mennään nyt jo terveemmissä mitoissa ja... nyt on ainakin hiukset parantuneet, ei palele jatkuvasi eikä huimaa, ei ole nälkä jatkuvastu ja menkat toimii normaalisti. Iho näyttää eloisammalta ja kasvot /silmät jne. Sen sijaan niitä naisellisia muotoja, lantiota ja rintoja ei ole siunaantunut edelleenkään mutta toisaalta tykkään olla tällainen mikä nyt olen. Silti toivon että voisin olla se mikä joskus olin.
Pakko kysyy mut minkä pituinen sä sit oot???
Niin kauan kuin oma elämä pyörii vain oman itsen ympärillä, se ei ole täyttä elämää. Käännä katse itsestäsi ja tee jotain muiden hyväksi. Aloita vaikka moikkaamalla naapuruston lapsia, koiria ja kissoja, mummoja ja pappoja. Hanki lemmikkieläin. Ota hoteisiisi joku arka koulutoveri tai rupea ylipäätään kaveriksi vanhukselle, vammaiselle tai jollekin sellaiselle, joka kaveria tarvitsee. Tee jotain vapaaehtoistyötä. Mene vaikka ensiapukurssille tai opiskelemaan kansalaisopistoon tai avoimeen yliopistoon. Lue läksyjä yhdessä jonkun koulukaverin kanssa.
calmato, tosi hyviä neuvoja! Taidan ottaa noista itsekin vaarin.
ja hyviä neuvoja annat. Olin eilen lastenvahtina pitkästä aikaa ja nautin niin paljon kun tuli muutakin ajatltavaa kuin tätä sairautta vain koko ajan... Naureskelin ja leikin lasten kanssa piilosta. Oli pitkästä aikaa niin ihanaa ja hauskaa.
Voi! Kuinka sinulle on sanottu noin kurjasati..."älä valita, meillä oli rankempaa" kaikki aikuiset eivät ymmärrä(valitettavasti) heidän pitäisitajuta että menneet ovat menneitä ja niitä on turha muistella pahalla ja varsinkaan kohdistaa omaa lapsuuttaan jälkipolvillensa!
Onko sinulla ketään aikuista, jolle puhua? sukulainen, ystävä, terveydenhoitaja...
tarvitset ammattiapua!
eivätkö vanhempasi ole ymmärtäneet tilannettasi? Eivätkö he ole nähneet kuinka olet laihtunut?
Minulle on käynyt samalla tavalla kuin sinulle, mutta nyt olen normaalipainoinen, mutta sairastan bulimiaa, joka ei tällähetkellä ole kovinkaan paha. Jouduin itse hakemaan terveydenhoitajalta apua ja onneksi tajusin hakea apua, muuten en välttämättä olisi tässä kirjoittamassa sinulle...
Voi kunpa pystyisin auttamaan sinua jotenkin. Yritä hakea itse apua, vaikka se tuntuukin vaikealta ja ehkäpä pelottavalta(minusta tuntui).
Lohduttavat terveiset sinulle!!
Olen ollut itse samassa pisteessä kuin sinä!
On täysin luonnollista, että niin kauan kuin elimistössä ei ole tarpeeksi rasvaa, se tekee kaikkensa sitä saadakseen, ja laukaisee ahminnan.
Tunne on hirveä (ainakin jälkeenpäin)!
Mutta ainakin omalla kohdallani (ja olen lukenut että muillakin) ahmimiskohtaukset lakkaavat kun paino saavuttaa normaalin, tai sen mikä se oli ennen syömishäiriön alkua. Siinä painossa keho toimii normaalisti ja voi hyvin. Itse kärsin lähes vuoden ahmimiskohtauksisat, kunnes painoni oli jälleen hyvä. Nyt painan saman verran kuin ennen sairastumistani ja olen melko hoikka. Mutten läheskään samanlainen ruma tikku kuin sairastaessani.
Syön täysin normaalisti, en laske kaloreita, voin hyvin, ja nautin elämästä! Olen täysin tyytyväinen omaan kehooni ja nautin terveydestäni!
Usein pysähdyn vain onnittelemaan itseäni kun olen selvinnyt niin vaikeasta asiasta kuin syömishäiriö!!
Jaksamisia ja voimia sinulle!
Älä lannistu! Suunta on sinullakin varmasti jo hyvä! Jos jaksat taistella niin sinäkin vielä paranet! Se on täysin mahdollista ja sen jälkeen elämän ihanuus aukeaa taas sinullekkin!
Mukavaa syksyä!
Kiitos hirveästi viesteistänne. Olette ihania ihmisiä. Kiitos myös calmatolle arvokkaista vinkeistä. Kävin eilen pyytämässä naapurilta, että saisin viedä niiden koiraa lenkille. Heti tuntui paremmalta.
Kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Vaikka välillä tuntuu aivan kamalalta, yritän ajatella päivän kerrallaan.