Yksinäisyys on vaivannut minua jo pitkään. Viime vuosi oli kaikkein pahin tähän mennessä, mutta pelkään että juuri alkanut vuosi tulee olemaan vielä kestämättömämpi. Kun muutin tampereelle 19-vuotiaana opiskelemaan olin vielä täynnä toivoa ja odotusta. Tarkoituksenani oli alkaa käydä juhlissa, baareissa, ravintoloissa yms. ja tutustua ihmisiin, saada ystäviä, ja tyttöystävä. Mutta aika kului, enkä ujouteni vuoksi pystynyt ottamaan kontaktia ihmisiin. Koulussakin olin yksin, eivätkä muut tuntuneet kiinnittävän mitään huomiota minuun. Lopulta, kun huomasin etteivät asiat ikinä muutu, vajosin masennukseen, ja pari vuotta sitten lopetin koulussa käynnin. Sen jälkeen en ole tehnyt mitään tuottavaa tai hyödyllistä. Ainoastaan musiikki ja kirjallisuus ovat pitäneet minut hengissä näin pitkään. Nyt olen 22-vuotias. Käyn ulkona ainoastaan ostamassa ruokaa ja kirjastossa, en puhu ikinä kenenkään kanssa, minulla ei ole yhtään ystäviä, ja vietän entistä suuremman osan ajastani masentuneena. Enää ei ole mitään syytä uskoa, että elämäni muuttuisi joskus paremmaksi. Ei yksinkertaisesti ole mitään mitä voisin tehdä. Aina voi hävitä.
hajonnut elämä
turha
91416
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kuulostaa hyvin tutulta, olen myöskin ujo ja sen vuoksi mun on ollut vaikea tutustua kehenkään ja ylipäätänsä lähteä paikkoihin missä vois tutusta.
Koulutkin mulla on jääneet kesken, kun olen ollut niin masentunut kaikesta pahasta mitä olen nähnyt ja kokenut, en viihdy niiden muiden iloisten huolettomien nuorien seurassa.
Mut taas on pitänyt näinkin kauan hengissä mun eläimet sillä ne tarvii mua......
samoin on käynyt myös minulle...
Tuolla yhdessä keskustelussa pörri jo ehdotti tapaamista, uskon että se oikeasti kannattaisi, kun kuitenkin ollaan (uskallan väittää) aika samanhenkisiä ihmisiä. Voisihan ensin jutella ihan anonyymisti jossain ja sitten jos tuntuu että nuita voisi tavata livenäkin niin jatkaa siitä. Mulla ei vaan tule oikein mieleen mitään sopivaa nettitapaamispaikkaa, ehdotuksia?
tuli oikee paha olla lukee teiän kirjeitä.vastaan vaik en tiedä keinoo masennuksen poistamisseen nuorella.olen sen ikänen et nuoruuesta on niin kauan, ja nuorilla on nykyää erilaista ko 40 luvulla.
mutta minusta tuo on kuin valon pilkahus pimeestä, kun puhutte siitä.
se on kipinää elämän halusta.
mie uskon et lukemisesta voip löytää apua, kun ei uskaltaudu muuten ihmisten joukkoon. sieltä voip jopa löytää rohkeutta puhumaan ihmisille.
nuorena minul oli myös pelokkuutta ihmisii kohtaa. sillo vaan oli pakko toimia ihmisten keskuuessa, ei voinut vetäytyä koska sillo ei ois ollu ruokaa.
uskon et nuorena on ollut ja on tämän tyyppisiä ongelmia kautta aikojen, elät sit mis vuosikymmenel tahansa.keinot selviytyy on vaan erilaiset.
nykyää syrjäytymiseen joutuu tahtomattaa,aikakausi on semmonen, et sitä pitäs olla hirveän osallistuva,et pysys mukana,jos vähäkii hellittää jääp pian kokonaa yksikseen.
siksi se vaatii nuorelta paljon, on melkee tuppauduttava joukkoo.ja siin vähä aremmat ihmiset jääp helposti yksin.
sanot että ei ole mitään mitä voisit tehhä tilanteelle, sitä mie en usko. sitä kun on paljon yksin omine ajatuksinee, niin ajatus maailma kapenee kapenemistaa.
maailmas on miljoonia mahdollisuuksia riippuu vain mihin uskallat tarttua.
mie jäin leskeks 1990vuonna,sillo luulin et minun elämä on siinä, olin päälle 60v.
en tosiaa nähny mittää tarkotusta elämällä.olin elänyt 18vuotiaasta yhden ihmisen kanssa hyvin erakoituneena.minun elämässä oli aina määränneet muut.olin kouluja käymätön yksinkertainen maalais eukko.
pari vuotta siin meni,et toimin kuten vuos kymmeniä mieheni päiväjärjestyksen mukkaa.
sitte aloin puhumaan itsekseni, ettei näin voi jatkuu,miehä oon onneton.
niin alko minun opettele elämään yksin,kaik oli alettava alusta. oli vaikea oppia yli 60 vuotiaana asioiden hoitoa,pankis käymistä. kaupas yksinää,päättää mitä tännää syöpi,nämä kaik ja muut pienetkii asiat oli ain päättänyt toinen ihminen.
mie astuin kuin pien laps askel kerrallaa eteenpäin. kun söin ensi kerran sängyssä korppuja ja katselin tvtä tunsin et olin ottanut suuren askeleen elämässäin, tein jottain mitä en oisi mieheni eläissä saanu tehhä,murustaa petiin.
nyt 12 vuuessa on niin paljo edistynny et osaan käyttää tietokonetta,vaik en oo oppinut kunnolla kirjoittammaan rohkenen tehhä sitäkin, uskallan puhua ihmisille ja tuppaantua joukkoon, tiiän mitä haluan ja tunnen olevani yhteiskunnan jäsen.
mie oon saannu elämältä suuren lahjan näin vanhana, minun ei tarvinnu lähtee täältä tietämättömänä ,olen elämässä kiinni ja toivoisin saavani olla täällä pitkään, niin mielenkiintoiseksi on elämäni muuttunut.
jospa sinäkin alkasit ihan alusta, niin alusta että tervehtisit itteäs vaik peilistä ja sanosit hei ystäväni,mitä jos aletas ottaa askel kerrallaa, se on jo alku.alku on aina ajattelu ja sitten teko, vaikka hymy kaupan kassajonossa.
toivon teille kaikille nuoret rohkeutta astua elämään, se kutsuu teitä, vaik et aina sitä kutsua kuulekkaan.
rakkain terveisin lyyli.
Itse on vielä perheellinen, mutta elämäni on aika rajoittunutta, koska olen fyysisesti aika sairaalloinen. Ikää on suht samanverran kuin sulla. Olis kiva, jos käväisisit kotisivuillani: www.angelfire.com/rpg/uskotoivorakkaus
Voi ystävä kallis, tuntui pahalta lukea
ajatuksiasi, enkä minäkään voi sinua
mitenkään auttaa, ei auta että sanon:
elämä voittaa aina, kyllä se aurinko paistaa
vielä risukasaan yms latteuksia.
Uskon kuitenkin että asiasi voivat muuttua.
Tiedätkö, minä olin niin toivottoman ujo,
törppö ihmisten kanssa vielä yli 25 vuotiaana,
jos naapuri pyrki juttusille, minä
yksinkertaisesti lähdin kiitään.
Olen ikäni asunut Helsingissä, siis tottunut
ihmisiin; ei se auttanut yhtään.
Eräs täti sanoi silloin minulle:
jos olet ujo, älä välitä siitä, kyllä
sinä vielä siitä reipastut.
Joo, reipastuinhan minä, liki 30 vanhana
vihdoin uskalsin puhutella vieraita ihmisiä.
Huom. minulla oli tuolloin jo 2 lasta mieheni
kanssa, mutta siitä huolimatta olin niin
ujo ettei oo tottakaan.
Sanoisin sinulle, että ole aina vain
ihan oma itsesti, kyllä elämä voi muuttua
myös kohdallasi.
Jos suinkin viitsit/jaksat/niin kirjoittele
jonkun ajan päästä ja kerro, miten sinulla
menee? Olisi ihan kivaa vaihtaa ajatuksia
kanssasi, mutta rehellisyyden nimissä minun
on kyllä kerrottava, että olen tällainen
puolivanha täti-ihminen, 52 vuotias.
Enkä ole sen kummemmin viisastunut, mutta
elämää olen nähnyt aika paljon.
Omat lapseni ovat jo kaikki aikuisia.
Jos minusta vain on jotain iloa sinulle
lapsikulta, niin kirjoittele ihmeessä!
Lämpimin terveisin: " äiti"
ja muuten vielä; KUKAAN IHMINEN EI TODEN
TOTTA OLE TURHA!!!!
niin osoitteeni on [email protected]. Olin aiemmin samassa tilanteessa pahan koulukiusauksen takia, mutta nykyään (26 v.) olen useimmissa asioissa päässyt jaloilleni. Opettelemista löytyy silti vielä...
Harvemmin, mahdollisesti ei koskaan asiat mene niinkuin haluaisi... niinhän siinä minullekin aikanaan kävi kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja kuvittelin lopultakin itsenäistyväni. Onnekseni tutustuin heti alkajaisiksi muutamaan kaveriin, jotka sitten ainakin jonkin verran saivat minut katselemaan ympäristöä, omaehtoisesti en kyllä olisi uskaltanut mihinkään alkaa.
Itseluottamusta ei oikein tullut missään vaiheessa vaikka luokkakaverit ja opettajatkin arvostivat minua... ja mikseivät olisi arvostaneet, lähes poikkeuksetta sain aina kokeistakin parhaat pisteet ja muutenkin kiltti ja tunnollinen, parin tytönkin kuulin olleen ihastunut minuun. Reaktioni oli kuitenkin aivan nurinkurinen - sen sijaa että olisin saanut lisää itseluottamusta, minusta alkoikin tuntua kuin minulta vaadittaisiin enemmän kuin mihin pystyn.
Helppoahan se näin jälkikäteen on sanoa mitä olisi pitänyt tehdä... enää ei aina muista miltä silloin tuntui kun jopa toisen ihmisen tervehtiminen tuntui ylivoimaisen vaikealta, juuri ja juuri sain pakolliset sanottavat sanottua... tuskin kukaan todellista syytä käsitti vaan suurin osa varmaankin piti minua tyhmänä. Heh... veikkaanpa että ellen olisi pärjännyt niin hyvin koulussa, kaikki olisivat pitäneet minua vajaamielisenä ja melkein uskoin siihen itsekin.
Työskentelen nykyisin palvelualalla ja sopii miettiä mitä olisin jos en tälle alalle olisi ajautunut. Ujoudesta en ole täysin päässyt mutta pystyn kyllä nykyisin kohtaamaan kenet tahansa suuremmin jännittämättä, ainoastaan suuremmalle joukolle esiintyminen tuntuu toivottomalta mutta sitäkin olen joutunut tekemään ja selviytynyt...
Yksityiselämä on sitten taas toinen juttu, minua ei ihan noin vain lähestytäkään, aivan kuin olisin allerginen ystävyydelle :). Kaikki ystävysmispyrkimykset saavat aikaan vahvan vastareaktion, alan vähättelemään itseäni ja pyrin osoittamaan etten ole minkään arvoinen. Jos tuo ei riitä, niin sitten vaihdan taktiikkaa ja alan esittämään kohtuuttomia vaatimuksia ja käyttäydyn loukkaavasti... tavoitteeseen on päästy, ei ensimmäistäkään tosiystävää... Hankalampaa luonnetta ei kyllä helposti löydä. No, ongelmahan on tunnistettu ja nythän sille pitäisi pystyä tekemään jotakin.
Joka tapauksessa, en pidä elämääni turhana ja itsetuhoiset ajatuksetkin ovat jääneet aikoja sitten. Olen pystynyt hyväksymään omituisuuteni ja jos kohtaloni on elää loppuelämä yksin niin sitten elän. Netistä on tullut minulle jonkinlainen ystävyyden korvike, läheisyys ja kosketukset puuttuu mutta saan kyllä ajatuksilleni vastakaikua...
eiks sul oo minkään lais kaverii..
jos on toivoa niin siinä on toivoa...
koita kestää kavereitten ettiminen on joskus vaikeaa mut jos jonkun myötä tutustuu toisiin niin siinä se alussa on vähä vaikeempaa...
meee Chattiin ja vehkeile kumui...
ja soittelu alkaa ja ystävyys tulee..
ja jos lähelt löytää niin siinä se..
kamui riittää jos keinoi on mut jos ei niin yksinäist hä se on...
ei voi muuta kun YRITTÄÄ!!